Vanha tarina monille. Moneen kertaan kerrottu. Mutta laitetaan näkyviin, maailmalle. Jotakuta se voi huvittaa, osaa varmasti vahingonilosta. Voi se olla opettavakin. Vaikka ei olekaan Aisopoksen satuja. Ei tässä ole moraaliopetustakaan. Eikä eläimiä, paitsi muutama greyhound. Ja me. Eikä tämä ole satukaan. Ihan aito tapahtuma. Se kertoo siitä, miten Ruotsista matkustetaan Irlantiin. Autolla Euroopan halki. Ja miten hommat eivät ihan aina mene niin kuin suunnittelee. Koska menisi?

Olin ollut jo Irlannissa hommissa. Jelpannut Rämön Tonia greyhoundien kanssa. Sitten tuli mahdollisuus jäädä Saarelle pidemmäksi ajaksi. Ei välttämättä loppuiäksi. En pelkää kuolemaa, mutta jumalauta Irlannin multiin minua ei laiteta. Koiranruuaksi jauhaminen on eri asia. Mutta ei sitäkään tarjoilla pihien irkkujen tarhapennuille. Liian korkealaatuista ruokaa.

Annekin halusi Irlantiin, Eetulta ei lapsena kysytty. Oli hänelle ilmoitusasia.

Lensin Ruotsiin. Olin liikkeellä melkoisen tiukalla aikataululla, ettei Tonin tarvitsisi liian montaa päivää painaa yksin. Pitkää päivää koirien kanssa. Onneksi Ryan lentää suorana Irlannista Ruotsiin. Pääsee halvalla. Hiukan ennen laskeutumista kapteeni toivottaa tervetulleeksi Ruotsiin ja kertoo säästä kentällä. Muuten ihan hyvä, mutta kenttä oli väärä. Tai oikea lentokenttä, mutta ei se jolla Anne on odottamassa. Syvältä. Olin jostain pre-dementisestä syystä kertonut tulevani aivan toiselle kentälle. Onneksi väliä olisi vain toistasataa kilometriä. Pikkujuttu. Jopa silloin, kun ollaan tekemässä muuttoa tiukalla budjetilla, eikä yhtään ylimääräistä kilometriä tarvittaisi. Onneksi sentään ylimääräistä löytyy sen verran, ettei homma kaadu siihen. Vituttaa kuitenkin. Ei alkanut hyvin. No, parempi että menee pyllylleen nyt kuin myöhemmin.

Toki farmariautossa on pitkä takakontti, mutta pidemmän poissaolon jälkeen perhe-elämän leikkiminen edes yhden illan ja yön on ihan hyvä valinta. Ehtii sitä huomennakin, pakkaamaan. Eihän tässä ole mikään paha hoppu. Aamulla sitten.

Nukkuminen jäi vähiin. Oli kaikkea puhuttavaa, suunniteltavaa. Muutakin. Annella oli tavaroista osa pakattuna. Suurin osa kuitenkin paikoillaan. Niitä tarvitaan arjessa. Olimme lähdössä liikkeelle farmarillamme, Ford Sierra. Ei ihan tuore, mutta ei pahassakaan kunnossa. Pitäisi kestää Euroopan läpi. Vähintään. muutamaksi vuodeksi siitä oli meille autoa kaavailtu. Vähintään. Joku aika sitten vaihdettiin moottori. Edellisestä laukesi kansi. Tyyppivika. Fordin laatumoottoreissa se tarkoitti automaattisesti vaihtoa. Korjaamaan ei pysty. Kerskakertakäyttökulttuuria parhaimmillaan.

Matkaan oli lähdössä kaksi aikuista, yksi keskenkasvuinen ja kolme koiraa. Turhan paljon tavaraa ei saisi mahtumaan. Se mitä tarvitaan heti. Aika paljon saa kuitenkin mukaan, kun tiukkaan pakkaa. Ja käyttää katonkin hyväksi. Loput olisi kuitenkin pakattava kuormalavoille. Tulkoot perässä myöhemmin. Ihan tarpeettomat rojut menkööt kaatopaikalle. Heti seuraavasta aamusta alkoi pakkaaminen. Tämä autoon. Tämä lavalle. Ihmeellistä, kuinka paljon tavaraa muutamassa vuodessa kertyy.

Siinä välillä eläinlääkärille. Koirat tarvitsivat merkinnät passeihinsa. Sekä heisimadotuksen. Tärkeä juttu mentäessä Iso-Britanniaan. Sai olla enintään 24 – 48 tunnin ikäinen. Siis 24 tunnin ikkuna mennä Kanaalin yli. Ensimmäisten 24 tunnin aikana olisi päästävä Hollantiin. Helppo nakki, ei tekisi tiukkaakaan. Saisi ajaa rauhallisesti. Kysyin paikalliselta virkaeläinlääkäriltä, että eikö tarvittaisi myös kirppuhäätö. Muistin jotain sellaista. Ei tarvita, Ruotsissa ei ole kirppuja. Eikä sitä pystyisi antamaankaan, kun eläinlääkärillä ei saa olla lääkkeitä. Ruotsalainen apteekki suojaa toimintaansa. Olipa yllätys, Ruotsissa valtion suojaama monopoli. Kysyin, että eikö niille pitäisi passiin merkitä myös eläinlääkärin tarkastus. Että koirat olivat terveitä matkustamaan. Ei tarvita. Se on lentämistä varten. Ja kun ei tarvita, niin ei merkitä. Outoa. Olin ihan muistavinani, että sekin vaaditaan Englantiin. No, kaipa ammattilainen tietää.

Päätin kuitenkin pysähtyä matkalla jossain, vaikka Saksassa, eläinlääkärillä ja tarkistaa asia. Jos ne täytyisi tehdä, niin sehän hoituisi nopeasti. Eikä olisi kallista, koska muualla on kaikki halvempaa.

Takaisin kotiin. Jatkamaan pakkaamista. Paljon työtä. Tarkoitus olisi lähteä ajamaan yötä myöten. Olisi rauhallisempaa. Toinen nukkuisi, toinen ajaisi. Vaihto jossain vaiheessa. Eihän autossa nukkuminen kivaa olisi, mutta ihan hetkestähän vaan puhutaan. Lautoilla Englantiin ja Irlantiin saisi sitten nukahtaa hetkeksi kunnolla. Armias, kuinka paljon tavaraa onkaan. Puoliyö. Nyt vituttaa. Ja väsyttää.

Meni aikataulu hiukan uusiksi. Ei vaarallista. Tavaraa vaan riittää. Tupa tyhjäksi. Tavarat lavoille. Osa autoon. Olikohan pientä optimistisuutta aikataulun suunnittelussa? Koko yö meni. Aamukahdeksan. Haista pitkät Svea-mamma, me häivytään. 24 tunnin valvominen ja jatkuva puuhailu painaa. Onneksi on piristävää. Red Bullia, efedriiniä perään. Toimii paremmin kuin käsikaupan kofeiini. Eipä tämä uutta ole. Ensimmäisen kerran kun lähdettiin Ouluun Virpiniemeen kilpailemaan, niin aikataulu petti myös. Silloin valvottiin kaksi vuorokautta. Kumpikin, kun mentiin kahdella autolla.

Ruotsi ajettiin läpi kivuitta. Malmösta sillan kautta Tanskaan. Pisin riippusilta. Eipä vaikuttanut minua. Suurin osa oli pengertietä. Silta itsessään tuntui lyhyeltä. Ehkä hiukan vaikutti se, että ajatukset olivat muualla.

Moottori oli alkanut hukata vettä. Huolestuttava oire moottorissa, jonka tyyppivika oli kansi. Mutta ei siinä voi olla ongelmaa. Vaihtomoottori, vähän ajettu. Ja jäähdyttimen nestemäärää on seurattu koko ajan. Ei ole ajettu vähillä nesteillä. Jos vaikka joku letku vuotaa hiukan. Tai sitten lämmin ilma ja raskas kuorma vaikuttaa. Muutaman kerran joudutaan pysähtymään todella lyhyin väliajoin. Lisätään vettä. Siltatiellä seuraan lämpömittaria, joka alkaa taas nousta. Vedet vähissä. Taas. Onneksi heti sillan jälkeen oli levähdyspaikka. Koirat ulos, vettä sisään. Ehkä siellä oli vaan ilmakupla tai jotain. Yhtä äkkiä vesi alkoi taas pysyä siellä missä pitikin. Homma ok. Saksa kutsuu.

Yö pukkaa päälle. Ihan turha yrittää metsästää eläinlääkäriä. Belgiassa tai Hollannissa sitten, jos ei aikaisemmin löydy. Tosin niitä on vaikea löytää A1:ltä. Moottoritie ei ole ehkä paras paikka sille bisnekselle. Mutta yritän ottaa aikataulua kiinni. Ja ehtiihän tässä. Meillä on aikaa sitten Hollannissa. Parempi olla liian aikaisin lähellä satamaa. Myöhästyminen ei ole vaihtoehto. Paitsi että menisi lauttalippu hukkaan, niin koirien paperit menisivät myös vanhaksi. Se hemmetin 24 tunnin matkustusikkuna Englantiin.

Pimeää. Vettä sataa. Yhtä äkkiä lämpämittari paukahtaa punaiselle. Mitä helvettiä? Mahdoton paikka pysähtyä. Parin kilometrin päässä on huoltamo. Sinne. Tipautan vauhdin. Lämppäri täysille, saa lämpöä hiukan alemmas. Kestä perkeleen paska. Kurvaan huoltamon pihalle ja sammuta samalla moottorin. Menkööt rullaten pumpuille, bensakin on vähissä. Tankkaan. Jäähtykööt samalla hiukan. Ei viitsi laittaa kylmä vettä kuumaan moottoriin. En suostu edes ajattelemaan mahdollisuutta, että moottori paukahti. Täytän paisuntasäiliön. Vettä menee turhan paljon. Ei tässä mitään. Iso moottori, iso vesitila.

Yritän startata. Ei käynnisty. Ei se mitään. Fordin vika. Kuuma moottori käynnistyy huonosti sateella. Vanha juttu. Käyn ostamassa kontaktisprayta. Se on auttanut ennenkin. Anne on hiljaa. Jokainen, joka tuntee Annen, niin tietää ettei se ole hyvä merkki. Että Anne on hiljaa kun hommat eivät suju. Oli jo tehnyt omat johtopäätöksensä. Minä olin positiivisempi. Kyllä tämä tästä. Sade vaan kiusaa, ja kuuma moottori.

Vihdoin saan moottorin käynnistymään. Aika paha käyntiääni. Ei se mitään. Ilmiselvästi kaikki pytyt eivät käy. Kontaktivika. Pakoputkesta tulee harmaata savua. Sellaista se on, kun sataa. Kosteus tunkee joka paikkaan. Paisuntasäiliä kuplii kuin perunakattila. Ihan ok, ilma tulee moottorista pois. Sammutan, ja lisään vettä. Ilmataanhan lämpöpatteritkin. Saan auton käyntiin, nyt lähdetään. Pääsen moottoritielle, ja alta parinsadan metrin pysähdytään. Vesi loppu. Ei helvetti. Nyt vituttaa. Pimeää ja sataa. Autot ajavat reippaasti toistasataa ohi. Tähän ei voi jäädä. Kaadan kanisterista syylarin täyteen. Hyvä on. Moottori on paskana. Nyt täytyy vaan päästä tästä äkkiä pois. Vähän matkan päässä on liittymä. Auto käyntiin ja siitä ylös. Rampin päässä on liikennevalot. Vitut niistä. Tiesin, että jos pysähdyn tai sammutan, niin auto ei enää käynnisty. Läpi vaan. Risteyksen toisella puolella on rekkahuoltamo. Sinne.

Menen huoltamolle. Kerron tytölle ongelmasta. Hän soittaa nopean puhelun – kohta tulee joku katsomaan. Ei mene pitkääkään, kun paikalle kurvaa hinausauto. Käskee startata ja sammuttaa samantien. Asia selvä, mutta hän ei voi tehdä tässä mitään. Huomenna sitten. Hinataan auto korjaamolle. Mikä helpotus. Taitaa asiat sittenkin järjestyä. Isompi korjaamo, kyltin mukaan ovat erikoistuneet nimenomaan matkailuautoihin. Kysyvät, että haluammeko kyydin johonkin hotelliin. Kiitos ei, meillä on koirat, voimme nukkua autossa. Yksi yö. Ei vaarallista. Siellä on isohkot siistit vessat. Koiria voi hyvin ulkoiluttaa huoltamon pihalla. Heillä on useasti yöpyjiä, jotka odottavat korjausta. Ei uutta. Hyvää yötä.

Aamu, ja korjaamon miehet tulevat töihin. Laskeskelen, että jos saavat parissa tunnissa auton kuntoon, niin ehdimme vielä lautalle. Eläinlääkäri jää kyllä väliin, mutta eiköhän kaikki ole kunnossa. Kyllä virkaeläinlääkäri tietää. Aikaa kuluu. Alkaa jo hiukan huolestuttamaan aikataulun suhteen. Vielä on kuitenkin aikaa, vaikka tiukoille tulee vetämään. Ja voivathan he saada auton nopeastikin kuntoon. Ei se hinurin tyyppi hirvittävän huolestuneen oloinen ollut. Sanoihan hän että korjaamolle vaan, ei sentään romuttamolle.

Tyyppi tulee ja hymyilee kohteliaasti.

– Päivää. Moottori on kaputt. Mitä haluatte että tehdään?
– Öh…
– Moottori. kaputt. Mitä tehdään?
– Tuota… Jos se vaikka korjattaisiin?
– Aivan. Moottori on kaputt. Mitä tehdään?

Siis ei helvetti. Tyyppi ei osaa kuin muutaman sanan englantia. Mutta ei sen tarvitsisi tarkoittaa, että on jotenkin henkisesti vajaa… Minä haluan vain auton kuntoon ja mahdollisimman nopeasti vittuun täältä!

– Korjataan se.
– Emme pysty. Herr, olkaa hyvä ja menkää toimistoon.

Minähän menen toimistoon. Omistaja on siellä. Kohtelias, mukava herrasmies. Hymyilee ja on ystävällinen.

-Istukaa olkaa hyvä.
– Kiitos. Mitä auton korjaaminen maksaisi, mitä sille täytyy tehdä?
– Sille ei voi tehdä mitään, kansi on hajonnut. Ei voi korjata. Onko teillä SOS-vakuutusta?
(ei hajuakaan mikä sellainen on, ilmeisesti joku kaiken kattava autovakuutus)
– Ei ole. Meillä on pelkkä tavallinen liikennevakuutus.
Ystävällinen, mukava, hymyilevä herrasmies muuttuu kertalaakista pelkäksi herrasmieheksi.
– Aha. Mitä olette sitten ajatelleet tehdä?

Keskustelu on pidempi. Selviää, että sitä ei voida korjata. Selviää, että moottorinvaihto on poissa kuvioista, ainakin saksalaisilla hinnoilla (Saksassahan kaiken autoon liittyvän piti olla halvempaa). Olimme jumissa keskellä Saksaa, korjaamon pihalla. Ainoa, joka oli satavarmaa, oli että meillä ei olisi mitään mahdollisuuksia ehtiä lautalle. Liput menivät hukkaan, koirien vientipaperit vanhoiksi. Ei hajukaan mitä tehtäisiin. Hinausmaksu oli maksettava, 100 euroa. Hyvä hinta parista kilometristä. Vaikka olikin ollut puoliyö. Mutta maksettava oli. En olisi luultavasti päässyt toimistosta ulos, muuta kuin poliisikyydissä. Sen verran vajaalla budjetilla olimme kuitenkin liikkeellä, että se teki huolestuttavan loven varoihin. Alkoi olla jo aika paljon huolestuttavia asioita koossa. En näyttänyt sitä omistajalle. Tuskin meni bluffi läpi. Kysyin voisimmeko olla parkissa niin kauan, että saan selvitettyä kaikki mahdollisuudet. Vaikka vaihtomoottorin rahtaamisen Suomesta. Toki se käy, ei ongelmia.

Se päivä meni osin ihmetellessä. Puhelikortteja meni kunnioitettava määrä. Joka kerta lovi kassassa kasvoi. Mutta minkä teit. Kerjäsimme rahaa joka puolelta. Vanhemmat saivat tulla taas kerran täysikasvuisten lastensa avuksi. Apua huudettiin kaikkien tuttujen suuntaan: tunteeko joku jonkun Saksassa. Päivä kului. Onneksi kauppa oli lähellä. Aldi, Lidlin halpaversio. Halpaketjun halpakopio. Mielenkiintoinen asetelma kauppamaailmassa. Onneksi oli myös vessa.

Tuli ilta. Vaihteeksi nukutaan autossa. Kaksi aikuista, yksi keskenkasvuinen, kolme koiraa. Onneksi läppäriin saa sähköä, on jotain tekemistä. Edes muutama onneksi-sanakin tässä katastrofissa. Pitkä yö, melkoisen pätkittäistä nukkumista. Hankala nukkua istuallaan, kun ei saa jalkojaan suoraksi.

Seuraavana päivän avunhuutoihin vastataan. Niemen Hannulla on työkaveri, Saksasta. Veli asuu Saksassa, osaa jopa suomea. Hänellä voisi olla vanha auto myynnissä. Puhelinkortteja kuluu taas, mutta asia alkaa selvitä. Meillä voisi olla juuri ja juuri varaa siihen. Ruotsissa se olisi kalliimman puoleinen, mutta emme ole Ruotsissa (autojenhan piti olla halpoja Saksassa). Olemme Saksassa.

Sinä päivänä ei kuitenkaan tapahdu mitään. Yksi yö lisää korjaamon pihalla, autossa.

Seuraavana päivänä lähden auto-ostoksilla. Linja-autolla lähimpään kylään. Siitä junalla Hampuriin. Junanvaihto, ja vanhan Itä-Saksan suuntaan. Sanotaan Saksasta mitä tahansa, niin junat kulkevat sekunnilleen aikataulun mukaan. Asemat olivat siistejä. Jopa asemalaiturin roskikseen lajiteltiin. Sain aika häijyn katseen eräältä vanhemmalta rouvalta. Taisin pistää juomatölkin väärään roskikseen. Tai tumppasin tupakan maahan. En muista enää.

Minut noudettiin pääteasemalta. Mukava mies, mukava vaimo. Ystävällisiä. Syöttivät ventovieraan. Olivat hankkineet edullisen bed&breakfastin lähistöltä. Mukava paikka sekin. Pääsin suihkuun ja lakanoiden väliin nukkumaan. Anne nukkui taas yön autossa, Eetun ja koirien kanssa.

Omistaja, vanha rouva, kysyi mitä haluan aamiaiseksi. Se ei kuulunut majoituksen hintaan. Säästin ja otin vain kahvin. Toisaalta, en ole koskaan kyennyt syömään heti herättyäni, joten se säästöpäätös oli helppo. Tasan tarkkaan yksi kuppi kahvia. Ei enempää. Tasan tarkkaan kaksi palaa sokeria. Ei enempää. Maito oli varmaan mitattu millilitramitalla. Onneksi en käyttänyt. Muille katetut annokset noudattivat samaa kaavaa. Tarkat määrät, ei mitään ylimääräistä. Saksalaista tehokkuutta.

Lähdimme katsomaan autoa. Nätti pieni Fiat Punto. Tulisi vaikeuksia saada mahtumaan tavarat kyytiin. Jotain jouduttaisiin jättämään. Aika paljonkin itseasiassa. Nyt sitten päätettäisiin, mikä olisi ehdottoman tärkeää. Kaupat tehtiin, kiitos ja hyvästit. Vieraanvaraisuus jatkui. Sain eväät mukaan. Todella mukavia ihmisiä. Ajoin puolen Saksan läpi. Autolla, jossa oli vakuuttamattomat, verottamattomat ja katsastamattomat kilvet. Ei jaksanut murehduttaa enää, ei edes kiinnostanut.

Ensiksi otimme takapenkin pois. Tulee tilaa ihmeellisesti. Ja sitten täyttämään, lattian tasolta ylöspäin. Niin paljon, että Eetu pystyi kuitenkin olemaan takana. Istuahan hän ei voinut. Tummentamaton takaikkuna. Olin kohtuullisen vakuuttunut, että saksalainen poliisi ei olisi hypppinyt riemusta tasajalkaa jos olisi löytänyt lapsen takaa, ilman takapenkkiä ja turvavöitä. Tai varmasti hän olisi hyppinyt.

Ensin lapsi kyytiin, sitten koirat. Aika tiukkaa pakkaamista. Olisi ollut sataman ahtaajakin ihmeissään. Saksan kilvet pois, ruotsalaiset tilalle. Korjaamon omistaja ihmetteli vieressä. Onko tuo muka laillista, ei voi olla. Sanoin että onko sillä väliä, koska vaihtoehtona on, että jäämme tänne. Silloin jopa saksalainen täsmällisyys sääntöjen ja määräysten suhteen väistyi. Olipa yllättävää.

Meillä oli muutama kanisteri. Letkutin fordista bensat, säästettäisiin hiukan. Itseasiassa, aika paljon. Laskin, että niillä bensoilla pääsisimme Irlantiin asti. Fordissa oli sävytetty tuulilasi. Korjaamon omistaja oli käynyt näpelöimässä sitä. Löin meisselillä alareunan rikki ennen kuin lähdimme. Siinähän trokaat sen, adolf.

Tien päälle. Enää ei ollut kiire. Lauttalippuja ei ollut, eikä uusia oltu tilattu. Ei ennen kuin olisimme lähempänä Hook of Hollandia. Ajoimme pienempää sivutietä Hollannin suuntaan. Turhaa mennä moottoritietä. Nyt oli aikaa katsella hiukan maisemia. Ja luultavasti poliisejakin olisi vähemmän. Hollannin rajamailla alkoi väsyttää. Oli tulossa ilta. Päätimme kokeilla, josko pääsisimme jollekin leirintäalueelle. Autossa menisi taas yö, mutta Annekin pääsisi suihkuun. Ei toivoakaan, elokuuta kun elettiin. Keski-Eurooppalainen heinäkuu. Ei tyhjää tilaa. Mitäpä siinä muuta kuin Amsterdamin suuntaan. Myöhäinen ilta ja väsytti pahasti. Päätimme pysähtyä seuraavalle motellille. Maksoi mitä maksoi. Pakko saada jalat suoraksi. Ja Anne suihkuun. Pysähdyimme. Menin kysymään hintaa, ja tilaa. Kyllä, meillä olisi yksi sviitti jäljellä. 420 euroa. Yhtä äkkiä auto tuntuikin aika houkuttelevalta vaihtoehdolta. Suihkukin on itse asiassa aika ylimainostettu asia. Pysähdyimme eräälle isommalle rekkaparkille. Vaihteeksi yö autossa. Minä, Anne, Eetu ja kolme koiraa.

Ongelmaksi tuli Hook of Hollandin löytäminen. Meillä ei ollut kunnon tiekarttaa, ja ainoastaan erittäin summittainen käsitys sataman sijainnista. Jossain Rotterdamin takana. Jotkut eivät uskalla ajaa Euroopan läpi ilman GPS:ää. Meillä oli vanha Kansakoulun Kartasto. Oikeasti, siinä oli vielä vanha DDR. Mutta ei kai päätiet mihinkään muutu. Urheilumieltä on oltava.

Löysimme Hook of Hollandin viittoja. Kirosin hollantilaista tyyliä puolittain piilottaa viitat, ne näki vasta kun olit puolessa välissä risteystä. Piilotettuna muiden kylttien ja liikennevalojen taakse. Aiheutin muutamankin paniikkireaktion paikallisten joukossa nopeilla kaistanvaihdoilla. Hiukan ihmetytti, että iso matkustaja- ja rahtisatama oli piilotettu pienten katujen sokkeloiden taakse. Mutta eipä siinä mitään, pääasia että suunta oli oikea. Aloimme lähestyä satamaa, enää ei voinut eksyä.

Oivallus iski kuin se kuuluisa salama kirkkaalta taivaalta. Hollantihan on kuuluisa pyöräilyreiteistään, fillarointi on kansahuvi. Emme olletkaan seuranneet tiekylttejä. Olimme seuranneet polkupyöräviitoituksia. Väliäkö tuolla, olimme perillä. Repikää siitä high-tech-gepsin käyttäjät: me tulimme Euroopan halki ikivanhalla koulun kartastolla seuraten polkupyöräviitoitusta.

Viikonloppu. Turha yrittää löytää avoinna olevaa eläinlääkäriä. Joutuisimme olemaan vähintään kaksi päivää, ja päivä päälle. Se pakollinen 24 tunnin odotus, ennen kuin pääsisimme Englantiin. Ainoa toivo oli, että löytyisi lääkäri, jonka ammattietiikka olisi vähän… joustava.

Etsin epätoivoisesti jotain veterinaryyn viittaavaa kylttiä. Ajoimme jopa jonkun kymmenen kilometrin päähän Rotterdamin suuntaan. Iso kaupunki, varmasti siellä olisi eläinlääkäreitä. Ongelma oli siinä, ettemme koskaan päässeet sinne. Jouduimme vain kehätieltä toiselle ja teollisuusalueille. Tiedän, että siellä jossain on kaupungin keskustakin; me emme vain löytäneet sitä. Takaisin Hook of Hollandiin. Sen kyläkeskus alkoi olla jo tuttu. Löysimme smoking cafeen. Hyödyllistä, jos olisimme etsineet pilveä. Mutta eläinlääkärille oli nyt tilaus.

Olimme pysähtuneet ostamaan pari hampurilaista. Teki mieli lämmintä ateriaa. Näin erään tyypin ulkoiluttavan sekarotuista sakemanniaan. Sakun omistajat ainakin tarvitsevat eläinlääkärin palveluita. Ei ollut ihan selvä, väliäkö tuolla. Hänellä ei ollut hajuakaan eläinlääkäristä, muusta kylläkin. Tekisikö mieli pilveä, tai jotain kovempaa. Häneltä löytyy. Ei tehnyt. Etsintä jatkui.

Kolahti kuin salama kirkkaalta taivaalta. Alan tottua noihin kolahduksiin. Ei veterinary, vaan eläinklinikka – djuerklinik, jotain sinne päin. Outoa, miten silmä jättää reagoimatta muihin asioihin, kun keskittyy vain yhteen. Löysimme heti kaksi klinikkaa, auttaa kun etsi oikeaa asiaa. Kummassakaan ei vain ollut aukioloaikaa. Ainoastaan puhelinnumero. Yritin soittaa. Vastaaja, molottaa hollantia. Yllättävää, kun ollaan Hollannissa.

Teimme koirien kanssa kävelyretken paikalliseen puistoon. Koirien kanssa. Lauma ehkä hivenen alle 18 vuotiaita poikia. Kysin, voisivatko he kääntää vastaajan viestin minulle.

– Ei, meillä ei ole aineita
– Sorry, haluaisin vain että kääntäisitte tämän viestin englanniksi
– Meillä ei ole mitään. Tuolla kauempans on pari joilla voi olla jotain
– En halua huumeita. Vain että kertoisit mitä tämä viesti on englanniksi
– Mikä se on?
– Eläinlääkärin viesti.
– Ei eläinlääkäriltä saa huumeita, noilta kahdelta kundilta voi saada
– Ei kun haluan nimenomaan eläinlääkäriin
– Ai, et haluakaan kokaiinia?
– (huokaus) En, ainoastaan käännöksen (rehellisesti sanottuna, siinä vaiheessa olisin ollut jo melkein valmis piikittämään suoneenkin)

Sain käännökseni. Ja aukioloajat.

Tein nopean päätöksen. Upporikas ja rutiköyhä. Satamaan ja terminaalista tilaamaan lauttaliput, kahden päivän päähän. Ideana oli, että vaikka lääkäri ei suostuisikaan muuttamaan päivämääriä,tai vaikka emme pääsisikään heti aamusta, niin 24 tunnin karenssi tulisi täyteen kuitenkin laivalla. Tai sitten täytyisi odottaa tullialueella Englannissa karenssin täyttymistä. Sekin kuulemma onnistuisi. Olisin ottanut liput ehkä seuraavaksikin päiväksi, mutta ei ollut tilaa. Rahavarat senkuin hupenivat. Jos tämä menisi pieleen, niin sitten olisimme kusessa. Kunnolla.

Onko seuraava yllätys? Tuli ilta, ja tuli yö. Nukuimme autossa, lähellä Hook of Hollandin rantoja. Minä, Anne, Eetu ja kolme koiraa. Puntossa. Alkoi jo vituttamaan.

Seuraava päivä. Ei mitään tekemistä. Anne kävi Eetun kanssa juoksuttamassa koiria rannalla. Minä nukuin auton takana. Teki hyvää nukkua, edes tunnin, jalat suorina. Tai lähes. Mutta makuulla kuitenkin. Taas ilta. Ja yö autossa. Poliisit olivat jo kiinnittäneet meihin huomiota. Ajoivat vierelle. Näytimme ilmeisesti edelleenkin tarpeeksi keskiluokkaisilta, eivät kysyneet mitään.

Aamu ja eläinlääkärille. Tyypillinen pienen eläinlääkärin vastaanottohuone. Se pakollinen rotutaulu. Ruokien mainoksia. Muutama tuoli. Ei suuremmin koristelua. Tai ei kuitenkaan ihan tavallinen, suomalaisen mittakaavan mukaan. Lasikaappi, vitriini. Röntgenkuvia esineistä, joita koirat ja kissat olivat syöneet. Sekä itse esineet. Palloja, kohoja, ongenkoukkuja. Lasipurkkeja, joissa kellui spriissä kaikkea sellaista esiteltävää, joka eläinlääkärissä kävijää varmasti kiinnostaa. Kuten kaksipäisiä kissanpentuja. Epämuodostuneita sikiöitä. Varsinainen kauhugalleria. Vastaanottotiski, asiakaspalveluluukku.

Lääkäri herätti välittömästi yhden assosiaation: Mengele. Harmaa tukka oli nuoltu päätä pitkin taakse. Päällä ei ollut tuttu valkoinen lääkärin takki, vaan hän näytti enemmänkin teurastajalta. Tai lihanleikkaajalta. Hiton väliä mitä näyttää. Ei tänne avosydänleikkausta ole tultu tekemään. Pelkkä pakollinen heisimatohoito sekä muut koirien passia varten.

Löin paperit pöytään. Kerroin mitä oli tapahtunut. Laiva lähtisi aikaisin seuraavan aamuna, nyt paperit kuntoon.

– Ei onnistu, 24 tuntia ei ehdi täyttymään ennen matkustusta. Ohjasiko laivayhtiö teidät tänne?
– Se kuulemma riittää, että laivalla tulee aikaraja täyteen. Tai sitten odottaa tullissa.
– Ei riitä. Karanteeniaika täytyy olla täynnä ennen check-inniä. No, käskikö laivayhtiö teidät tänne?
– Kyllä se varmasti onnistuu. Meillä on liputkin.
Hän löi passit pöytään.
– Minä olen lääkäri ja minä tiedän mitkä säännöt täällä ovat. Jos et usko, niin parempi että etsit jonkun muun lääkärin.

Mies keitti yli ja kunnolla. Iski pieni paniikki. Tämä ei ole totta. Löydettiin lääkäri, ja nyt se heittää meidät ulos. Perseelleen taas. Ja urakalla.

– Anteeksi. Olen väsynyt ja likainen. Aloitettaisiinko alusta? Nimeni on Jakke Lehtonen ja ongelma on tämä. Voitteko auttaa meitä?
– No niin. Voisitko vihdoin ja viimein kertoa, että ohjasiko laivayhtiö teidät tänne?
– Ei. He eivät tiedä etteivät koirien paperit ole kunnossa.
– Hyvä, koska silloin minä voin päivätä ne aikaisemmaksi. Ihan normaalia. Sitä tehdään koko ajan. Turisteilla ei yleensäkään ole lemmikkien paperit kunnossa. Tulkaa iltapäivällä uudestaan.

Tulimme iltapäivällä uudestaan. Koirille matolääkkeet, kirppuhäätö ja eläinlääkärintarkistus. Kaikki ne, jotka ruotsalainen virkaeläinlääkäri jätti tekemättä. Omaan muistiin olisi kannattanut luottaa. Tosin, tässä tilanteessa sillä ei ollut enää mitään väliä. Ärsytti silti. Olisi edes sanonut, että ei tiedä.

Hollantilainen eläinpuolen Mengele antoi matolääkkeet näppärästi. Pilleri suuhun, ruiskulla vettä perään ja lopuksi pieni makupala. Meneehän se noinkin. Hän kehui greyhoundeja. Mukavia eläimiä. He käyttivät niitä paljon opiskeluaikana yliopistolla. Helppoja käsitellä. En halunnut tietää mitä he greyhoundeilla tekivät. Ihan kaikkea ei aina tarvitse tietää. Joskus tieto todellakin luo tuskaa.

Paperit päivättiin edelliselle päivälle. Nyt kaikki oli hyvin. Päästäisiin vihdoin ja viimein eteenpäin. Mitä olen velkaa? Kaivoin lompakon. Kolme koiraa, erikoispalvelu, maksaa varmasti ekstraa. Ehkä jopa 150 euroa. Ei voi mitään. 250 euroa. Hyvän hinnan hän otti, väärennetystä päivämäärästä. Minkäs teet, maksettava on. Se teki jo rajun loven kassaan. Niin rajun, että alkoi taas huolestuttaa. Onneksi kanistereissa oli vielä hiukan bensaa. Pääsisimme nipin napin Englannin läpi, Irlannissa voisi sitten tankata sen verran,että pääsee Tonille. Puntia ei vaihdeta, bensa riittää. Lautoilla pystyy varmasti maksamaan euroilla, saisi edes kahvia. Mutta lähin Lidl auttaa eväissä, ei nälkä kuitenkaan tule.

Viimeinen yö Hollannissa. Autossa tietysti. Yövyimme terminaalin vieressä. Lautta lähtisi myöhään aamuyöllä. Tai erittäin aikaisin aamulla. Riippuu miten sen katsoo.

Puomit aukeavat, lastaus alkaa. Koirien paperit menevät läpi. Lautalla selviää, että vain punnat kelpaavat. On kuulemma mahdotonta pitää kahta valuuttaa. Mutisen takaisin, että hyvä etteivät ole kertoneet sitä lauttalinjoille välillä Suomi – Ruotsi. Ei tietenkään mitään hyötyä, eiväthän paikalliset edes tiedä missä päin maailmaa Pohjoismaat ovat. Nopea katamaraani, lähestymme Englantia.

Sovimme, että Anne ja Eetu nousevat maihin jalkaisin. Minä noudan heidät terminaalista. En uskalla ottaa riskejä. Olin kuullut, että Englannin tulli on tarkka ja tarkistaa paperit uudestaan. Juuri aikaisemmin oli ollut pommiuhka Heathrown lentokentällä. Kuviteltu tapaus taas kerran, mutta valmiutta oli kuitenkin nostettu. Eikä meillä ollut takapenkkiä. Voi olla, etteivät englantilaiset poliisit tai tullimiehet pidä siitä yhtään sen enempää kuin saksalaisetkaan. Ei minua tarkastettu. Eikä pysäytetty. Löysin terminaalin. Anne ja Eetu kyytiin. Keula kohti Walesia, yksi lauttamatka enää ja vihdoin Irlantiin. Oltiin voiton puolella.

Kolumbuksen aikainen suunnitusvälineistömme oli ongelma. Tiesimme ilmansuunnan, mutta Lontoon kiertäminen saattaisi olla ongelma. Tiesimme kuitenkin isoimmat kaupungit matkan varrella, seurataan niitä. Jonkun ajan kuluttua olimme eksyksissä. Ajoimme pikkuteitä, kun olisi pitänyt olla isolla ohikulkutiellä. Taas turhia kilometrejä. Bensa vähenee. Puntina löytyi taskusta noin kaksi rahaa. Olimme ajatelleet ostaa sillä pari kahvia matkalla. Loput euroina. Pelkkää leikkirahaa Yhdistyneissä Kuningaskunnissa. Mutta ei hätää. Kyllä tankki riittää.

Löydän taas ison tien. Koukkaan huoltamolle. Kartasto vaatii päivitystä. Raha ei tietenkään riitä, mutta kuka kieltää selailemasta. Ainoastaan iltapäivälehtien suhteen käsketään ostaa ensin, lukea sitten. Painan mieleeni tienumerot ja suunnat. Ei monimutkaista. Itseasiassa ainoastaan kolmea numeroa pitää seurata. Pala kakkua, kuten englantilaiset sanovat. Anne oli tutkinut kansakoulun kartastoa. Toteamme, että minun katsomani reitti on pidempi, pääsemme lyhyempääkin tietä. Yksi isompi lahti on matkalla, mutta siihen on piirretty silta. Melkoisen isokin sellainen. Oikaistaan. Säästetään bensaakin.

Alamme lähestyä siltaa. Isot kyltit. Tietulli. Henkilöautot yhdeksän puntaa. Meiltä puuttuu vaan kuusi. Taas parkkiin yhdelle isolle huoltamolle. Tutkimaan tarkempaa karttaa. Ei auta, maksullinen silta. Ja ainoa. Palataan takaisin alkuperäiseen suunnitelmaan. Ongelma on vain siinä, että ajomatkamme lisääntyi reippaasti yli sadalla kilometrillä. Alkaa taas huolestuttaa. Bensan riittäminen on vähän niin tai näin. Ajetaan rauhallisemmin, ei kiihdytyksiä. Säästellään.

Selvisimme Walesiin. Nyt ei voi enää ajaa harhaan. Yksi tie, ja sekin hyvin merkitty. Tänne ei voi tulla vahingossa. Vähän kuten Uusikaupunki Suomessa.

Bensavalo syttyy. Ynnäilin ja mietin paljonko meillä on matkaa jäljellä. Valo palaa koko ajan, se ei enää vilku mäissä. Riittää siis 60 kilometriin, enintään kahdaksaankymmeneen. Sen verran meillä on varmaan matkaa jäljellä. Soitan Tonilla, varmistan matkan. Meillä on vielä mukavasti toistasataa ajettavana. Ei riitä, vaikka ajaisi vapaalla alamäet. Toinenkin huolenaihe. Ilta lähestyy. Tällä maailmankolkalla ei tunneta yöhuoltamoita. Viimeistään ilta-kymmeneltä kaikki sulkevat ovensa. Suunnittelin jo pysähtyväni johonkin pubiin, yrittäisin ostaa bensaa maajusseilta. Euroilla. Sillä leikkipaperilla.

Vihdoin kohdalle osuu huoltamo, ja aukikin vielä. Ajan pumpuille, kävelen sisälle. Selitän tytölle asian. Myötätuntoa, mutta vain punnat kelpaavat. Tarjoan hänelle vaihtokauppaa. Maksan euroilla, hän maksaa kassaan punnilla ja vaihtaa itse eurot pankissa. Hyvään kurssiin. Ei suostu. Pyydän soittamaan omistajalle ja kysymään josko eurot kuitenkin kelpaisivat. Kaikkihan täältä jossain vaiheessa piipahtavat Irlannin puolelle. Ei suostu. Taitaa olla liikaa vaivaa. Minua väsyttää. Ei enää edes vituta. Totean vain, että tilanne on tämä: meillä ei ole bensaa ja rahat ovat euroina. Jos emme saa bensaa, niin auto ei liikahda pumpuilta. Me leiriydymme siihen. Ja luoja tietää, koska pääsemme jatkamaan matkaa. Sillä jos emme pian saa polttoainetta, niin myöhästymme lautalta, eikä meillä ole enää rahaa kolmansiin lippuihin.

Tyttö päätti sittenkin soittaa johtajalle. Mukavan empaattinen kassatyttö, kun sai vain ensin vähän kannustusta siihen suuntaan. Omistaja suostuu. Hyvä kauppa. Saisimme 10 litraa 20 eurolla. Mukava tasamäärä mukavalla tasasummalla. Luulen, että menee vielä kohtuullisesti aikaa, ennen kuin ostan seuraavan kerran yhtä kallista.

Pääsemme terminaalille. Hirveät jonot, tavalliselle parkkipaikalle asti. Seinässä oleva iso infotaulu vilkuttaa jotain. Edellinen lauttavuoro oli jäänyt ajamatta konerikon vuoksi. Siksi etusijalla ovat siitä pois jääneet sekä netin kautta lippunsa ostaneet. Meidän lippumme olivat netistä. Mutta mitä se auttaa. Muutama tuhat, tai ainakin monta, autoa on meidän edellämme. Miten me muka pääsisimme check-inille, riippumatta mistä liput oli ostettu. Olo oli toivoton. Iso mies oli melkein valmis purskahtamaan itkuun. Minä en jaksaisi enää yhtään ylimääräistä yötä autossa. Lastaus alkaa. Monet ovat olleet tuntitolkulla, ehkä koko päivän, jonossa. Yö ja uni painoivat silmää. Olivat nukahtaneet. Raukat. Pujotelen kaistalta toiselle kuin kaistapäinen. Pienestä autosta on kerrankin hyötyä. Minähän en tuosta laivasta jää.

Laivassa. Nyt on ihan sama mitä tapahtuu. Seuraava pysäkki on Irlanti. Jos auto laukeaa sinne, ei hätää. Toni on alle kahden tunnin päässä. Nyt voimme pistää elämän risaiseksi. Yksinäinen viisikymppinen lompakosta ja ostamaan kahvit ja sämpylät. Tai sandwitchit.

Ahaa. Hollannista Englantiin purjehtiva kippo huoli ainoastaan puntia, koska matkusti Englantiin. Walesista Irlantiin purjehtivassa kipossa kelpaa ainoastaan punnat, koska lähdettiin brittimaaperältä. Logiikka tuossakin. Jonkinlainen. Eräs kahviopiste mainostaa hyväksyvänsä eurot. Sinne siis.

Edelläni tyttö maksa ostoksensa 50 euron setelillä. Samanmoinen omassakin kourassa. Kuten näköjään minunkin takanani seisovalla. Kaksi isoa kahvia kiitos, ja nämä. Kahvit ja leivät prikalle. Myyjä ilmoittaa, ettei hän huoli 50 euron seteliä. Näytän kylttiä ja totean, että mitäs tuossa lukee. Ei merkitystä, koska he eivät pysty tarkistamaan onko seteli aito. Silläkään ei ollut merkitystä, että edellinen maksoi samanlaisella. Eikä että seuraavallakin oli samat aikomukset. Ei sekään vaakakupissa painanut, että maissa tarkistus hoidetaan keltaisella tussilla ja uv-lampulla. Myyjäpoika ei anna periksi, olisi maksettava punnilla. Itseasiassa, hän ei huoli euroja ollenkaan. Haistatan hänelle paskat, ja poistun. Poika huutaa perään, että mites nämä kahvit – kun ne ovat jo mukeissa. Käskin hänen työntää ne perseeseensä, minä tarjoan. Hän jäi katsomaan perääni, loukkaantuneen näköisenä. Epäkohtelias ulkomaalainen, varmasti puolalainen. Sen verran hidastelin poistumisessa, että huomasin seuraavankin maksavan onnistuneesti 50 euron setelillä. Sellaista se on.

Tein valituksen infoon. Eivät ottaneet vastaan. Jokainen myyjä on oma yrittäjänsä, eikä laivayhtiö ota mitään vastuuta heidän tekemisistään. En matkusta StenaLinen lautoilla enää koskaan. Nukuimme sen minkä nukuimme epämukavilla tuoleilla. Mitään sohvan tapaisia ei ollut.

Irlanti. Vihdoin ja viimein. Lähimmälle huoltamolle, tankki täyteen. Nyt se leikkiraha kelpasi, eikä kukaan valittanut mahdollisesta väärennöksestä. Sanoin Annelle, että olemme ikäänkuin omalla takapihalla. Nyt ei enää voi mikään mennä pieleen. Voit polttaa sen karttakirjan. Täältä osaan perille vaikka silmät kiinni. Enää viitisenkymmentä kilometriä jäljellä. Selitän Annelle kaupungista ja sen greyhoundradasta. Sompailen tyylikkäästi liikenneympyrän läpi. Kuin paikallinen.

Omituisen pitkältä tuntuva loppumatka. Eivätkä maisematkaan tunnu niin tutuilta. Varmaan uusi tielinjaus, niitä tehdään paljon. Kukkulajono nousee vasemmalla. Selitän kuinka ne ovat osasyyllisiä siihen, että Clonmelin keskusta joskus tulvii. Ja silloin myös koirarata. Tulemme maantienmutkasta, jyrkästä sellaisesta. Edessä aukeaa kaunis maisema. Ei henkeäsalpaava, mutta kaunis. Mukiin menevä. Tie kaartui alas laaksoon ja merenlahden poukamaan. Sitä viistäen ja taas ylos kukkulan rinnettä. Todella kaunis maisema. Ongelma oli vain siinä, että Clonmel ja Thurles olivat sisämaassa. Minulla menee pasmat sekaisin. Mikä helvetti tuo on? Olisiko järven tapainen? Ei kotosuunnalla kyllä mitään järviä ole, mutta mitäs minä Irlannin maantieteestä tiedän? Joki vain levenee tuossa. Perkeleellisesti leveneekin, ei edes vastarantaa näy.

En anna periksi. Ajan eteenpäin, ehkä kymmenisen kilometriä. Vedän tienlaitaan. Pyydän Annelta kartaston. Sen jonka olisi saanut polttaa. Niinpä tietysti. Se viimeinen iso liikenneympyrä. Se, jonka läpi ajamisesta olin ollut niin ylpeä. Olinkin kääntynyt länteen, rannikon suuntaan, Corkia kohden. Ei pohjoiseen ja sisämaahan, kuten olisi pitänyt. Tuli hiukan toista tuntia enemmän ajomatkaa. Oikaistiin maaseudun läpi. Hyvä ettei väsyttänyt.

Auto parkkiin talon eteen. Toni vaan toteaa, että meni vähän kauemmin kuin suunniteltiin. Niin meni. Vaatteet vaihtoon, kuppi kahvia. Lähdetään saman tien ruokkimaan koiria, niitä paria sataa. Aikaa on jo tuhlattu tarpeeksi. Ensin oli loma, nyt virkkuna työhön. Sorvin ääreen. Seuraava yö nukuttiin jalat suorana, lakanoissa.