Turkin vaihtuminen on aina vaiva. Koirat ovat koinsyömän näköisiä ja aivan sama kuinka paljon karstaa, niin irtokarvaa riittää loputtomiin. Vasta turkin vaihtumisen myötä ymmärtää kuinka paljon turkissa on karvaa. Oletko katsonut Harry Potter-elokuvia? Siinä syksyllä tällipaju väräyttää yhden kerran ja kaikki lehdet putoavat. Valitettavasti koirat eivät ole yhtä filmaattisia. Ne eivät kohteliaisuuttaan vaihda koko turkkia kerrasta, vaan pahimmat menevät jalka kerrallaan, eikä rungostakaan karva irtoa samana aikana kaikkialta. Sille ei valitettavasti voi mitään, eikä karvanvaihtumista sinällään pysty avittamaan. Itse olne huomannut, että irtoavan karvan peseminen on nopein ja helpoin tapa. Karstat, hikikivet ja harjat eivät irrota tehokkaasti muuta kuin hilsettä ihosta. Keväällä talviturkin tipahtessa koiran klippaaminen on tehokasta, mutta kaikkia koiria ei voi ajaa kaljuksi – tai minä voisin, mutta näyttelykoirien omistajat eivät ole innostuneet ajatuksesta.

Välillä tuntuu siltä, että osalla koirista on kalenteri hukassa. Kesäturkista luovutaan vasta helmikuun pakkasilla ja talviturkki heitetään narikkaan heinäkuun helteiden loppupuolella. Turkin vaihtuminen on hormonaalinen asia, joka reagoi auringovalon määrään melatoniinin avulla. Melatoniinilisää voi kokeilla, mutta ei sillä ihmeitä ole saatu aikaiseksi.

Olen podcastissä Kesäturkki helmikuussa pohtinut hieman karvanvaihtumista ja uuden turkin kasvua. Se on asia, johon ei pysty paljoakaan vaikuttamaan lisäravinteilla ja ruualla, mutta muutamaa kikkakolmosta voi toki yrittää – ihmeitä ei kannata kuitenkaan odottaa.