Pajunvitsamurtuma (greenstick fracture) on osittainen luunmurtuma, jossa murtumapinnat palaavat takaisin paikalleen. Pajunvitsamurtuma on tyypillinen nimenomaan nuorille pennuille, joiden luut ovat vielä pehmeät ja joustavat.
Vanhemmiten, koirilla ehkä 4 – 6 kuukauden iässä, luuston kovetessa murtumat sälöytyvät ja muuttuvat vakavammiksi.
Pajunvitsamurtumien yleisyydestä ei kenelläkään ole tarkkaa tietoa, mutta ne saattavat hyvinkin olla yleisempiä mitä luullaan. Koska ne vaivaavat nimenomaan alle luovutusikäisiä pentuja, niin ostajat eivät niistä aina edes tiedä, koska kasvattajat eivät asiasta suuremmin huutele, varsinkaan myymättömien pentujen kohdalla.
Murtumaa ei lisäksi läheskään aina edes tunnisteta murtumaksi. Ihmetellään miksi pentu kantaa jalkaansa tai ontuu muutaman päivän, annetaan ehkä hivenen Metacamia, ja odottelun jälkeen pennun toipuessa kotidiagnoosiksi tehdään kolhaisu, tai lievä venähdys. Joskus ne jopa ajatellaan kasvukivuiksi.
Pajunvitsamurtuma tulee useimmiten jalkojen pitkiin luihin, takajaloissa tibiaan eli sääriluuhun ja etujaloissa radiukseen eli värttinäluuhun. Varpaat ovat myös riskiryhmässä.
Välillä kuulee syytettävän ruokintaa, joskus jalostusta. Syy lienee kuitenkin yksinkertaisempi: se on vain riski, joka kuulee määrättyyn ikään ja kehitysvaiheeseen.
Suurten rotujen pennut ovat riskialttiimpia kuin kääpiöiden, johtuen puhtaasti nopeammasta kasvunopeudesta, jolloin pitkät luut ovat myös pidempiä, ja pennun suurempi paino vääntää ne poikki helpommin.
Tyypillisesti tibia tai radius murtuu pennun tehdessä nopean käännöksen, pyörähtäessään eräällä tavalla kuin yhden raajan varassa. Muita tilanteita ovat kaikille tutut törmäykset, kaatumiset, horjahtamiset, liukastumiset tai emän polkeminen päälle.
Tilanteet ovat siis normaaliin elämään kuuluvia, eikä niitä pysty suuremmin estämään – ellei sitten säilö pentua lasikaappiin, jolloin lääke on ehdottomasti pahempi kuin sairaus.
Pajunvitsamurtumassa pentu käyttäytyy kuten yleensä murtumissa. Se ei varaa painoa loukkaantuneelle jalalle, ja osoittaa selvää kipua. Paljon riippuu kuitenkin murtuman asteesta ja pennun kipuherkkyydestä.
Jos kyseessä on vaikkapa tibian ulkosyrjän erittäin pieni hiusmurtuma, niin pentu saattaa jopa astua jalalla, mutta tuskin varaa koko painoa sille.
Yleensä ensimmäinen diagnoosi murtumasta tehdään nimenomaan täydellisestä raajan käyttämättömyydestä, koira pitää sitä ylhäällä aivan löysänä ja murtumapaikka alkaa yleensä turpoamaan – turpoaminenhan on kehon oma tapa stabiloida murtumapaikka liikkumattomaksi. Pajunvitsamurtumissa selvästi havaittavaa turpoamista harvemmin tulee, tai se havaitaan vasta seuraavana päivänä.
Pajunvitsamurtuminen hoitaminen on helppoa, ainakin jos verrataan muihin murtumatyyppeihin.
Ensiapu on aivan sama kuin murtumissa yleensäkin. Lastoitus murtumapaikan ylemmän ja alemman nikaman yli. Diagnosointi varmistetaan röntgen kuvasta, ja se on sitten yleensä siinä.
Pajunvitsamurtumia ei tarvitse operoida, ja murtumassa luut ovat asettuneet paikalleen – sehän on yleensä vain osittainen murtuma.
Tyypillisesti viikon kuluttua tapaturmasta otetaan ensimmäinen seurantaröntgen, jolloin omistaja yhdessä lääkärin kanssa päivittelee kuinka nopeasti murtuma voi parantua. Lastoitusta jatketaan vielä viikko toiseen seurantaröntgeniin, jolloin lasta jätetään pois ja jalka tuetaan vielä viikoksi cobanilla (tai ideaalisiteellä). Se oli sitten siinä.
Mitään varsinaista fysiologista hoitoa ei tarvita, riittää, että pennun annetaan liikkua.
Lastoitus ei pysy paikallaan, vaan sitä on korjattava säännöllisesti – yleensä joka päivä. Omistajan on siis syytä pyytää eläinlääkäriä näyttämään miten jalka sidotaan ja lastoitus laitetaan. Ellei sitten halua maksaa eläinlääkärille samasta työstä.
Kuten aina murtumien hoidossa, niin ollessaan ilman tukea ja lastaa, niin raaja on kipeä. Siteiden vaihto ja lastan korjaus on siis syytä tehdä nopeasti ja hellästi – kipulääke annetaan puolen tuntia ennen työn aloittamista.
Koiran ei saa antaa liikkua lastoittamattomalla jalalla, ei tarkoituksella, eikä vahingossa. Jos epäilee omaa kykyään pitää koira paikallaan, niin sitten levitetään lompakkoa ja lääkäri tai hoitaja vaihtaa siteet.
Suurin osa lääkäreistä paketoi jalan niin, että myös varpaan sidotaan piiloon. Tämä vaikeuttaa suunnattomasti turvotuksen seuraamista, esim. selvitettäessä tuliko siteet laitettua liian tiukkaan. Lisäksi moinen paketointi tekee jalasta pidemmän, jolloin pennun liikkuminen vaikeutuu huomattavasti.
Tibian tapauksessa tassu täytyy jättää vapaaksi, ja pentu saa käyttää jalkaansa, kunhan nivelten liikkuminen polvesta ja kintereestä on lastoituksella estetty.
Pajunvitsamurtuma ei periaatteessa edes tarvitse lääkäriä, vaan se on täysin hoidettavissa kotona, jos vain lääkelaukusta löytyy pumpulia, sideharsoa, cobania, teippiä ja puulastoja (niitä, joilla kurkataan nieluun, jäätelötikutkin käyvät). Mutta vähintään röntgenissä on syytä käydä, jota voidaan varmistua, että murtuma ei ole kasvulinjoissa. Siinä tapauksessa hoito muuttuu hankalammaksi.
Pajunvitsamurtuma ei vaikuta koiran myöhäisempään elämään tai käyttöön. Siihen ei jää heikompaa kohtaa, eikä sitä itseasiassa kyetä vanhemmiten enää edes löytämään.
