Ivermektiini lienee maailmalla eräs yleisimmistä koirien ulkoloishäätöihin käytetyistä lääkkeistä, varsinkin kapia vastaan. Sitä käytetään Pohjoismaiden ulkopuolella kohtuullisesti myös sisäloishäätöihin, vaikkakin siihen se ei ole riittävän tehokas. Ivermektiinillä on kuitenkin yksi haittapuoli. Se saattaa tappaa koiran.

Colliesukuisilla koirilla saattaa olla geenivirhe, jota kutsutaan nimellä MDR1-1Δ tai virallisemmin tänä päivänä ABCB1-1Δ. MDR1-1 alleelin geenivirheen omaavilla koirilla aivo-verieste ei toimi riittävän hyvin, jolloin lääkeainetta pääsee keskushermostoon. Yksinkertaistaen ivermektiini (ja kaikki avermektiineihin kuuluvat lääkkeet) avaa glutamaanin säätelemän kloridikanavan, jolloin niveljalkaisten liha-hermoliitos ns. hyperpolarisoituu. Sukkulamadoilla rampautetaan toinen ionikanava, jota ohjaa aivon välittäjäaine gamma-aminovoihappo (GABA), ja ivermektiini lisätessään GABA:n määrää avaa tämänkin väylän. Lopputulos on sama kummassakin: loisrukka halvaantuu ja kuolee pois.

Avermektiiniryhmän lääkkeet toimivat siis niitä loisia vastaan, joilla on GABA-välitteinen hermoreseptorijärjestelmä, eli pyörömadot, hämähäkkieläimet (esim. kapi) ja osaan hyönteisistä. Koska maksa- ja heisimadoilla ei moista ole, niin niitä on turha yrittää ivermektiinillä edes häätää.

Koirilla, ja meillä, on GABA-välitteinen järjestelmä, mutta yleensä koirat ja hevoset eivät kuitenkaan kuole ivermektiinin aiheuttamaan halvaantumiseen. Tämä johtuu aivo-veriesteestä. Ivermektiini läpäisee sen huonosti, eikä siis käytännössä pääse vaikuttamaan – paitsi jos sattuu omistamaan MDR1-1 geenivirheen.

Vaikka ivermektiiniä ei ole edes rekisteröity koirille, niin sitä on käytetty kohtuullisen huoletta. Yleisessä tiedossa on ollut jo pitkään, että collie-sukuisille koirille ivermektiini saattaa olla se viimeinen hoito. Hieman harvempi sitten on enää tiennytkään, että luultavasti mutaation aiheuttamaa MDR1-1delta geenivirhettä löytyy useista muistakin roduista. Kun melkoisen yleisesti arvioidaan, että collieilla ja australian paimenkoirilla kannasta noin joka viidennellä on MDR1:ssä virhe, niin muilla roduilla puhutaan määristä 1 – 5 % lähteestä riippuen.

Mutaatio, josta tuli riesa vasta 1980-luvulla

Ivermektiinin riskit nousivat koiramaailman otsikoihin 2011 keväällä, kun eräällä kasvattajalla kuoli kaksi skyenterrieriä ivermektiinin aiheuttamiin komplikaatioihin. Kummallakaan, ei kasvattajalla eikä hoitaneella eläinlääkärillä, ollut tietoa, että skyenterrieri kuuluu myös riskirotuihin. Ilmeisesti tämä oli nyt se surullinen hinta, joka maksettiin, koska varoitusteksteihin nostetaan koko ajan vain collie-sukuiset ja vesikilpikonnat.

MDR-1 on selvitettävissä simppelillä ja kohtuullisen edullisella geenitestillä. Tuo kannattaa teettää, jos kuuluu (riski)ryhmään, joille ivermektiini on varteenotettava hoitovaihtoehto – kuten ketun ja supikoiran metsästyksessä käytettävät koirat.

Gramerin tutkimuksen mukaan (2010¹) geenivirhe löytyy varmuudella yli kymmeneltä puhtaalta rodulta, ja sekarotuiset tuohon päälle. Saksassa tutkitusta 7378 koirasta MDR1-1 geenivirhe löytyi

• collielta (59 %),
• pitkäkarvainen whippet (45 %),
• shetlanninlammaskoira (30 %),
• kääpiökokoinen australianpaimenkoira (24 %),
• australianpaimenkoira (22 %),
• wäller (brienpaimenkoiran ja australianpaimenkoiran risteytys, erittäin nuori rotu – 17 %),
• valkoinenpaimenkoira (14 %),
• vanhaenglanninlammaskoira (4 %) ja
• bordercollie (1 %).

Sekarotuisten ja paimenmixien prosentit vaihtelivat välillä 2 ja 8 %. Sen sijaan samassa tutkimuksessa ei geenivirhettä löydetty partacollielta, anatolianpaimenkoiralta, greyhoundilta, belgianpaimenkoira tervuerenilta, kelpieltä, borzoilta, australiankarjakoiralta ja irlanninsusikoiralta.

Neffi ym. (2004²) ovat selvitelleet miksi MDR1-1Δ geenivirhe löytyy nimenomaan colliesukuisilta koirilta ja kaupan päälle vielä kahdelta vinttikoirarodulta, joilla ei pitäisi olla mitään yhteistä collieiden kanssa – pitkäkarvaisella whippetillä ja silkkivinttikoiralla.

Heidän mukaansa mutaatio juontaa Iso-Britanniaan niinkin kauas kuin vuoteen 1873, jolloin rekisteröinnit ja rotukirjojen sulkeminen alkoivat keskittämään virhettä muutamaan päärotulinjaan. Syynä oli siis jalostuksen ahtautuminen, jonka takia esim. englanninvanhalammaskoira, joka rotuna oli ensimmäisiä Englannin kennelklubissa, on ”kärsinyt” niin voimakkaasti geenivirheestä. Samaa eristäytymistä pidetään myös syynä siihen , että ylipäätään MDR1-geenin virhettä löytyy enemmän Briteistä kuin Euroopan mantereelta.

Artikkelin kuva kertoo miten virheellinen alleeli lähti leviämään colliesukuisten joukossa. Tähdillä on merkitty varsinaiset geenivirhettä kantavat rotumuunnelmat.

Tutkimusten myötä selvisi, että collieilla ja vanhoillaenglanninlammaskoirilla geenivirhe on ollut jo huomattavan pitkään, mutta pitkäkarvaisen whippetin ja silkkivinttikoiran suhteen puhutaan tuoreemmasta tapauksesta.

Tutkimuksessa ei löydetty geenivirhettä bordercollielta, partacollielta eikä australianpaimenkoiralta, mutta kaikissa noissa kolmessa rodussa on kuitenkin raportoitu ivermektiini-herkkyydestä. Tämä tarkoittaa tutkijoiden mukaan, että joko geenivirhe on huomattavan harvinainen, eikä sitä sen takia onnistuttu löytämään, tai asiaa mutkistaa jokin muu mutaatio – on toinenkin, vielä tuntematon virhe.

Pitkäkarvaisen whippetin geenivirheen alkuperälle tarjottiin kahta teoriaa. Yksi oli tsaari Nikolai II:en kuningatar Viktorialle lahjoittamat kaksi borzoita, jotka risteytettiin kuningattaren collieilla. Geenivirheen haplotyyppi II kuitenkin antaa viitteitä siitä, että ajassa ei tarvitse mennä niin pitkälle taakse päin.

Pitkäkarvainen whippet syntyi periaatteessa 1950-luvulla ja samalla kasvattajalla oli myös shetlanninlammaskoiria. Silkkivinttikoiraa taasen alettiin kehittämään 1980-luvulla mm. borzoista, pitkäkarvaisesta whippetistä sekä whippetistä. Ja kun shetlanninlammaskoiralla, pitkäkarvaisella whippetillä sekä silkkivinttikoiralla on kaikilla ”samanlainen” geenivirhe, niin jäljet johtanevat suoraan sylttytehtaalle.

Tappava lääke

Kun geenivirheen omaava koira saa ivermektiiniä, niin seuraukset riippuvat – paitsi yksilöstä – annostuksen määrästä. LD₅₀-arvo koirille, eli määrä jolla puolet koe-eläimistä on kuollut, on 80 mg/kg. Tuo pätee kuitenkin koirille, joilla ei ole virhettä.

Riskiannostusten määristä ei ole yhtenevää tietoa, mutta erään väitteen mukaan koirat eivät saa akuutteja oireita ennen kuin vasta annostuksen 2 mg/kg jälkeen. 2,5 mg/kg saa pupillit laajentumaan. 5 mg/kg ja ilmenee vapinaa. 10 mg/kg aiheuttaa rajua vapinaa ja ataksiaa. Kuolema saattaa aiheutua annostuksella 40 mg/kg.

Väitetään myös (ei lähdettä), että kun beagleille annettiin 0,5 mg/kg P.O. 14 viikon ajan ivermektiiniä, niin niille ei tullut merkkejä myrkytyksestä. Kun sama kaksi viikkoa annettiin 1 – 2 mg/kg, niin se aiheutti pupillien suurenemista sekä painonlaskua. Puolet 2 mg/kg/14vrk saaneista oireili masentuneisuudella, pupillit suurenivat, niille tuli vapinaa, ataksiaa, syömättömyyttä ja ne kuivuivat.

Normaalielämässä ivermektiinille herkkä koira alkaa yleensä oireilemaan alle tunnin kuluessa lääkkeen saamisesta, mutta tiedetään myös tapauksia, joissa omistajan huomaama oireilu on alkanut vasta 24h kuluttua.

Ivermektiiniin ei ole olemassa mitään vastalääkettä, vaan hoito on oireenmukaista. Se, miten hoito tehoaa, on aivan luojan huomassa ja kuinka pahoja oireita koira on saanut. Saatu määrä tai pidempiaikainen altistuminen vaikuttaa myös  (joten pidetäänpä ne tallikoirat valvonnassa). Osa toipuu nopeasti, mutta yleensä se vie aikaa. Valitettavan usein koira kuolee hoidosta huolimatta, ja osalle selvinneistäkin jää elinikäiset neurologiset vauriot.

Ivermektiiniä ei ole globaalisti hyväksytty koirille kuin sydänmadon hoitoon ja ennaltaehkäisyyn. Siinä käytettävä annos on 0,006 mg/kg P.O. kerran kuussa ja sen kestävät myös geenivirheen omaavat koirat (Mealey 2008³). Onnistuneeseen kapihäätöön täytyisi käyttää annosta 0,05 – 0,2 mg/kg S.C.. Tuolla annostuksella ei pitäisi tulla oireita MDR1-koiralle, mutta aletaan olla niin lähellä riskirajaa, että korvaavien lääkkeiden käyttö on suotavaa, jos se mahdollista. Pahaan kapitartuntaan ivermektiini on kuitenkin ollut tehokkain, ainakin kokemusperäisesti.

1. Gramer I, Leidolf R, Döring B, Klintzsch S, Krämer EM, Yalcin E, Petzinger E, Geyer J.: Breed distribution of the nt230(del4) MDR1 mutation in dogs.Vet J. 2010 Jul 21 PMID: 20655253[↩]
2. Mark W. Neff, Kathryn R. Robertson, Aaron K. Wong, Noa Safra, Karl W. Broman, Montgomery Slatkin, Katrina L. Mealey, Niels C. Pedersen: Breed distribution and history of canine mdr1-1Δ, a pharmacogenetic mutation that marks the emergence of breeds from the collie lineage. PNAS August 10, 2004 vol. 101 no. 32 11725-11730 doi: 10.1073/pnas.0402374101[↩]
3. Mealey KL.: Canine ABCB1 and macrocyclic lactones: heartworm prevention and pharmacogenetics. Vet Parasitol. 2008 Dec 10;158(3):215-22. Epub 2008 Sep 7. PMID: 18922637[↩]