Ollessamme Irlannissa sain muutaman kyselyn Suomesta. Haluttiin adoptoida entinen ratagreyhound. Annoin jonkun yhteystiedon, koska itse en ole siinä toiminnassa mukana. En näe siinä mitään mieltä, mutta jos joku haluaa niin siitä vain. Mahtavia koiriahan ne pääsääntöisesti ovat. Irlannissa ei taida yksikään adoptio-järjestö edes välittää eteenpäin soputumisongelmaisia, vaan ne lopetetaan heti.
Muutama lähempänä Skotlantia vaikuttava rescue-poppoo sen sijaan yrittävät laittaa perheisiin kaiken minkä käsiinsä saavat. He syyttävätkin racingin kanssa jonkinasteisessa yhteistyössä toimivia adoptio-liikkeitä korruptoituneiksi murhaajiksi. Vaikka kummatkin ovat racing-vastaisia, niin ero tulee siinä, että maltilliset adoptio-järjestöt pyrkivät parantamaan koirien oloja (ja mahdollistamaan ylipäätään olot) kilpauran jälkeen. He toimivat siis eläintensuojelussa ja heidän suurin murheenaiheensa on pentujen liikatuotanto, ei racing sinällään. Rescue-järjestöt sen sijaan pyrkivät nimenomaan lopettamaan greyhound racingin ja tappamaan kaiken bisnekseltä haiskahtavankin, ja adoptio on sivuroolissa. Heidän ohjenuoransa on eläinten oikeudet.
Yhden kyselijän kanssa tulikin vaihdettua maileja hieman useammin. Terveisiä vain, jos seuraat blogia. Toivottavasti löysit tai löydät sopivan aikuisen Suomesta – sinullehan jäi epäilys, josko greyhound sittenkään olisi juuri sinulle oikea rotu. Hän halusi tietää enemmän rodusta, lajista ja periaatteellisemmalla tasolla adoptiosta ja rescuesta. Miten ja miksi he toimivat, onko sille tilausta. Toki adoptiolle on tilausta. USA:ssa ja Australiassa laji itsessään on suurin adoptionvälittäjä tällä hetkellä. Briteissä tilanne on ongelmallisempi, koska siellä luokkaerot ovat valtavat ja vaikuttavat kaikkeen.
Ei Iso-Britanniassa coursingia, elävän jäniksen ajoa kilpailusäännöillä kahden koiran ajueissa, kielletty jänisten suojelemiseksi. Se kiellettiin siksi, että sillä oli sama aristokraattinen leima kuin ketunajollakin. Osaksi tuosta syystä johtuen monet englantilaiset adoptio-järjestöt ovat lähempänä rescue-maailmaa ja siksi täysin kykenemättömiä toimimaan yhteistyössä urheilun kanssa. Irlannin adoptiotoiminta on pientä ja käytännössä brittien hallussa. Joka taasen vaikeuttaa niiden toimintaa suunnattomasti.
Ryssänviha Suomessa ei ole mitään Irlannissa pinnan alla kytevään brittivihaan verrattuna. Suurin ongelma on kuitenkin irlantilaisten erittäin eräällä tavalla katolinen suhtautuminen eläimiin. Niillä ei ole sielua, joten niillä on arvoa vain rahassa mitattuna. Kun puhutaan köyhästä maasta, jota Irlanti oli vielä 20 vuotta sitten, niin arvoa ei mitata pelkästään myyntihinnalla, vaan myyntivoitolla. Mitä pienemmät menot, sitä suuremmat voitot. Tuo näkyy suoraan eläinten kohtelussa, eläinlajista riippumatta.
Irlannissa koitettiin liiton rahoittamaa adoptiotoimintaa. Käytännön vastuu oli ihmisillä, jotka olivat nimenomaan siitä kiinnostuneita, eivät racingistä. Lopputulos oli, että muutama koira sijoitettiin ja rahaa paloi miljoonia. Varoja oli vuodeksi budjetoitu niin paljon, että jenkkien oma liiton alainen adoptio olisi sijoittanut sillä lähes kaikki mantereen kotia etsivät. Irlannissa raha poltettiin muutamassa kuukaudessa. Ei muita tuloksia, paitsi parille onnelliselle esimerkiksi uudet autot. Irlannin tunteville tuo ei ollut mikään yllätys. Globaali ongelma. Yleishyödylliset rahat tuppaavat valumaan taskuihin, jossa ne varmastikin hyödyttävät, mutta eivät kovinkaan yleisesti.
Espanjassa ja Virossa paras tukemisen tapa on toimittaa lopetusaineita. Ei etsiä uusia kotia tai toimittaa ruokaa. Sekä steriloida niin paljon koiria kuin mahdollista. Suomessa kulkukoirien laumoja rajoitti tietysti aikoinaan talvi. Mutta suuri muutos oli myös taistelu rabiesta vastaan. Varat haettiin koiraverosta, joka nosti koiran arvoa omistajalleen. Asia viimeisteltiin lopetuksilla. Kulkukoirat yksinkertaisesti ammuttiin. Kun omistajan oli pakko maksaa veroa metsäkoirastaan, joka vapaana ollessaan saattoi saada lyijyä silmien väliin, niin yleinen koiranpito koheni.
Valistuksella oli myös oma roolinsa. Ja minun tulkintani mukaan perusta tuolle valettiin luterilaisella uskolla, joka latoi vastuun yksilön harteille. Ei ole sattumaa, että suurimmat eläinsuojelulliset ongelmat löytyvät katolisista maista sekä Aasiasta. Katolilaisuus nostaa ihmisen yli muiden, ilman rangaistuksen pelkoa. Itämailla niin usko kuin muutkin moraalikäsitykset ovat tyypillisiä ylikansoitetuille maille. Yksilöllä ei ole merkitystä, ja lopun hoitaa karma. Shit happends.
Irlannissa kulkukoirat eivät ole ongelma. Niitä ei ole, vapaana olevia kylläkin. Myöskään lopettaminen ei ole mikään kysymys. Irkut lopettavat helposti. Siitä heitä onkin nimenomaan syytetty. Lopettamiskeinot ovat välillä hieman kyseenalaisia, olkoonkin että viiden kilo leka lopettaa siinä kuin pistoolikin jos tietää mitä tekee. Adoptio ei ole myöskään mikään käytännön ratkaisu. Kun vuodessa syntyy 30 000 pentua, joista ehkä kolmasosa, 10 000, ei koskaan kilpaile, niin on realiteetti, ettei tuota määrää koteja voi löytyä. Ei edes murto-osaa. Kun koti pitäisi löytyä myös niille ratojen eläkeläisille, jotka fyysisen ikänsä puolesta ovat vasta keski-iän kynnyksellä.
Jos lopetusten lisääminen ja helpottaminen ei ole ratkaisu, eikä adoptio, niin mihin voimavarat ja rahat olisi panostettava? Valistukseen ja yleisen koirakulttuurin parantamiseen.
Irlantilaiset on saatava ymmärtämään, ettei greyhoundin sisälle ottaminen ole sama asia kuin lehmän vieressä nukkuminen. Tämä vertaus ei ollut vitsi, vaan ihan arkipäivän monesti kuultu huomautus, kun paddy sai tietää että meillä greyt ovat sisällä talossa. Irlantilaiset eivät pidä koiria sisällä. Jos joku pitää, niin hän on poikkeus ja jaksaa joka paikassa mainostaa miten hänellä on koirat sisällä ja kuinka ihmeellistä on, että ne eivät pasko ja riko paikkoja. Mutta tämäkään poikkeus ei päästä koiriaan keittiöstä, vaikka itse tallusteleekin lehmänpaskaisilla saappaillaan olohuoneen kokolattiamatolla.
Kolme asiaa on muistettava:
- Greyhound ja bordercollie eivät ole koiria.
- Vuokra-asuntoihin ei käytännössä koskaan saa ottaa koiraa – joskus harvoin yhden jackrusselin. Vuokrataloon ei yleensä saa greyhoundia, vaikka muunrotuisen saisikin.
- Irlannissa on kaksi eri koira-asioihin vaikuttavaa lakia: toinen määrää koirista ja toinen greyhoundeista.
Noihin kolmeen faktaan perustuu se, että voimavarat on suunnattava nimenomaan yleisen koirakulttuurin parantamiseen. Jos ymmärretään se, että greyhound voi olla myös lemmikki, niin adoptiopaineet hellittävät hiukan. Ei sillä suurten omistajien tilannetta miksikään muuteta, mutta yhden tai kahden koiran pikkuomistajiakin on paljon – ehkä he eivät enää lopettaisikaan kallista sijoitustaan, vaan ottaisivat luokseen asumaan.
