Lääkäreiltä vaaditaan erehtymättömyyttä. Ymmärrettävää, sillä annamme terveytemme ja jopa elämämme sellaisen ihmisen haltuun, jota emme edes tunne. Silti vaaditaan vankkumatonta luottamusta. Sama juttu lemmikkieläinten kanssa. Paitsi, että ne eivät edes itse voi tehdä päätöstä. Tämä on yksi syy miksi lääkärikunnalta voi, saa ja täytyykin vaatia rehellisyyttä. Ja miksi eräällä tavalla loukkaa suunnattomasti jos (ja kun) lääkäri käyttääkin väärin hyväkseen tätä luottamusta. Vaikka ei sitten muutoin kuin myymällä oheishoitoja ja -tuotteita, jotka ovat hyvinkin – paitsi rajusti ylihinnoiteltuja – tarpeettomia itse hoidon kannalta. Mutta erittäinkin tarpeellisia lääkärin lainanhoitokulujen kattamisessa. Lääketehtaiden harrastamasta lobbauksesta (kaunisteleva ilmaisu korruptiosta) ei varmaan tarvitse sen enempää edes kirjoittaa.

Koirapuolella tehdään sataluotettavia allergiatestejä verikokeella. Varsinkin ruoka-aineallergioissa. Vielä muutama vuosi sitten niihin luotettiin kuin jumalan sanaan. Ja miksi ei, sillä onhan lääkäri jumalasta seuraava. Välillä jopa ennen. Mutta verikokeilla ei kyetä tekemään edes kohtuullisesti luotettavaa diagnoosia. Vielä vähemmän ruoka-aineherkkyyksissä. Eläinlääkärit suostuivat myöntämään tämän asian (yli)kalliita testejä määrätessään vasta sen jälkeen, kun asia levisi yleisempään tietouteen koiranomistajien parissa. Lopputulos ei silti miksikään muuttunut. Kun lääkäri on ihmeissään melkein minkä tahansa oireilun kanssa, niin tehdään allergiatesti. Jokaisen eläinlääkärin hyllyssä makaa – yleensä yhden tai kahden suurvalmistajan – lääkinnällisiä ruokia. Tuon termin käyttö on vähintäänkin epäilyttävää, sillä ne eivät ole edes funktionaalisia. Mutta silti niiden väitetään parantavan milloin mitäkin. Ei ole mitenkään yllättävää, että monet luulevat niiden olevan aidosti lääkinnällisiä. Myyhän niitä lääkäri.

Tuo virheluulo poikii aina silloin tällöin ihan mielenkiintoisia luuloja. Kysellään, että voinko syöttää sitä tai tätä ruokaa, vaikka koira onkin jo terve. Ettei tule yliannostusta tai jotain. Ihmetellään, miksi koira edelleen ontuu, vaikka sille syötettiinkiin parantavaa lonkkaruokaa.

Kerron pienen salaisuuden. Pääsääntöisesti nuo ruuat ovat aivan tavallisia kuivamuonia. Niitä vain sanotaan lääkinnällisiksi. Tai funktionaalisiksi. Ihan sama. Valehtelusta ja virheellisestä mainonnasta on kuitenkin kysymys. Niiden myynti lääkäriasemilla on pelkästään markkinointitekninen juttu. Ensinnäkin se herättää assosiaation saman valmistajan merkkiruokiin – jos heillä sellaisia edes on. Toinen on taasen hinnoittelu. Koska kyseessä on erikoisruoka, niin se on erikoishinnoitteltu. Kun tavallisissa ruuissa puhutaan jonkun prosentin katteista – niin valmistajalle kuin myyjällekin – niin erikoisruuissa puhutaan kymmenistä. Suurin myyntivolyymeihin ei tarvitse edes päästä. Ruuilla on merkityksensä lääkäriaseman tulopuolella. Kohtuullisen suurikin. Välillä kuulee väitteitä, että kyseessä on pelkkä palvelu. Lähes hyväntekeväisyyttä. Se puhdasta soopaa. Noilla erikoisruuilla on niin suuri merkitys, että silloin kun lääkäri ei pääse golffaamaan lääketehtaiden piikkiin, niin matkan maksaa ruokatehdas.

Kun lääkäri useimmiten tarpeettoman tutkimuksen jälkeen myy lääkkeeksi ylikallista ruokaa, niin luottamus on hyvin lähellä säröillä.

Samasta asiastahan tässä on kyse kuin arvaamisen peittämisestä tiukkaan väitteeseen. Asiakkaalle ei saa näyttää tietämättömyyttään. Kerronpa lääkärikunnalle salaisuuden. Asiakkaat eivät ota sitä puutteena tai syntinä. Päinvastoin. Se tekee lääkäristä ihmisen. Rakentaa luottamusta. Vaikka oma ongelma on niin vaikea tai poikkeuksellinen, että siihen ei löydy suoraa ratkaisua, niin lääkäri on valmis tekemään kaikkensa selvittääkseen asian. Oman tietämättömyyden piilottaminen on lyhytnäköistä. Siitä jää poikkeuksetta kiinni. Ja silloin saa sanoa hyvästit sille asiakassuhteelle. Aikaisemmin lääkäreitä ei uskallettu kilpailuttaa. Nyt uskalletaan.

Käytin sanaa tietämättömyys, koska osaamattomuus kuulostaa niin pahalta. Kyvyttömyydestä puhumattakaan. Siitä kuitenkin on kysymys. Kukaan ei edellytä eläinlääkäriltä täydellistä jonkun etelä-amerikkalaisen vesiliskon tuntemusta, mutta koirien (tai kissojen) perusasioiden osaamista kylläkin. Kun lääkäri ei tunnista koiralla pahaa anemiaa, eikä reagoi koholla oleviin valkosoluihin, niin mistä omistaja on maksanut? Millä muulla alalla tahansa olisi ollut reklaamation paikka, ja laskun maksua olisi harkittu vakavastikin. Ei eläinlääkärien suhteen. Autokorjaamoja ja niiden hivenen luovaa laskutuskäytäntöä on tutkittu ja seurattu paljonkin. Koska vastaava tutkiva journalismi ottaisi tähtäimeensä eläinlääkärit? Tai jopa ihmislääkärit?

Hyviäkin lääkäreitä löytyy.

Kun arvioidaan lääkärien, ja koululääketieteen ylipäätään, uskottavuutta, luotettavuutta ja varsinkin erehtymättömyyttä, niin Christer Sundqvistin maan mainiossa blogissa on kiva listaus miten terveystieto on kehittynyt historian saatossa. Tietämys on tullut hissukseen, ja loppujen lopuksi erittäin suurelta osin viimeisten 100 vuoden aikana. Paljon on vielä selvitettävää, ja suurinta osaa elämästä emme edes vielä ymmärrä. Mutta jos tuota käytetään lyömäaseena koululääketiedettä vastaan yleisellä tasolla, niin uskomushoitoihin uskovien kannattaa pohtia, että miksi tuhat vuotta vanha “tekniikka” on luotettavampaa – varsinkin kun se on ajalta, jolloin uskotiin demonein sairastuttavan ihmisen ja manausten syömisen voivan parantaa. Puhumattakaan homeopatiasta, joka kehitettiin vain toistasataa vuotta sitten. Sundqvistin lista jopa kertoo miksi. Silloin ei tiedetty, oli helppo kehittää joku omalaatuinen teoria. Varsinkin jos kehittäjä itse oli kallellaan mystiikkaan. Biodynaamisen viljelyn magneettisiin kiviin ei usko kukaan tervejärkinen. Miksi sitten veden maagisiin säteilyihin? Kun tuo saadaan ratkaistua, niin ehkä selviää myös miksi kuluttajat ovat valmiita ostamaan markettiruokaa eläinlääkäreiltä.