Ulosteiden syömisen riemu on asia, jonka kanssa monet omistajat painivat. Toiset useammin, toiset harvemmin. Viralliselta nimeltään tuo hauskuus on koprofagia, mutta laitetaan näkyviin hakukoneystävällisempi termi: koira syö paskaa. Tapa on ällöttävä, se on usein oire jostain, mutta hyvä puoli siinä on se, että se on harvemmin suoraan epäterveellistä. Siinä on kuitenkin riskinsä, joista matotartunta on se vähäisin – koiralla on suolinkaisia ihan omastakin takaa – mutta ulosteiden kautta tarttuu muutakin: pahimmillaan parvo ja kennelyskä. Usein liiallinen ulosteiden syönti kostautuu vähintään oksentamisena, eikä kukaan nauti haisevan läjän siivoamista sisätiloista – tai karvalankamatosta. Jos mahdollista, niin tapa pitäisi karsia heti pois, oli se suoraan haitallinen tai ei.

Koprofagian kohdalla mikä tahansa teoria on aivan yhtä pätevä kuin joku toinenkin. Tämä siksi, että emme tiedä miksi koirat ulosteiden syömistä harrastavat. Teorioita on yhtä monta kuin koiraa tai omistajaakin, mutta yleisimmät oletukset lienevät:

• bakteeriepätasapaino
• ravintoaineiden kierrätys
• puutteet
• tapa
• huvi

Koirapuolella yritetään jakaa koprofagiaa kahteen kategoriaan sen mukaan, että syökö koira pelkästään omia jätöksiään, vai keskittyykö se muiden tuottamiin. Omien syömistä pidetään huolestuttavampana, ja sen katsotaan vahviten osoittavan jotain puutosta tai epätasapainoa ruokinnassa. Itse en näe asiassa suurtakaan eroa. Omien syömisessä asia saattaa jopa juontua niinkin aikaisiin asioihin kuin sisäsiisteyden oppimiseen, jolloin koiran jätökset siivottiin aina pois, ja omistaja jopa reagoi sinänsä normaaliin toimitukseen. Annettiin siis palkka, negatiivinen tai positiivinen, lopputulokseen toiminnan sijasta. Niin tai näin, niin yhtä yleinen käsitys on, että omien ulosteiden syömiseen auttaa esim. ananas tai merilevä – riippuen yrittääkö paikata oletettua puutosta vai tehdä ulosteista pahan makuisia. Ja aivan yhtä yleinen käsitys on, että kumpikaan ei toimi, jos koira keskittyy muiden koirien ulosteisiin.

Toisilla toimii, toisilla ei. Minä en ole koskaan huomannut apua, joka tietysti saattaa johtua siitä, että meillä koprofagiatapaukset keskittyvät aina toisten jätöksiin – eivät omiinsa. Minun on myös vaikea uskoa hivenaine- ja vitamiinipuutoksiin omassa ruokinnassani. Vaikeus saattaa tietysti juontaa vain haluttomuudesta tai kyvyttömyydestä havaita puutteita omassa toiminnassa, mutta ainakin haluan ajatella kykeneväni miettimään objektiivisesti omia toimintatapojani – olen joutunut sitä tekemään niin usein näiden vuosien aikana. Lyhyestä virsi kaunis: en usko, että koprofagiaa aiheuttaa suojaravintoaineiden puutokset. Vielä vähemmän uskon bakteeriteoriaan. En aidosti usko myöskään B12-vitamiinin ongelmiin tai nippuun muita syitä, joita on esitelty Katiskan ensimmäisessä koprofagia-artikkelissa.

Uskon muutamaan asiaan. Yhdessä, erikseen ja päällekkäin.

1. Ulosteiden syöminen on opittu tapa, joka leviää kulovalkean tavoin. Yksi aloittaa ja toiset seuraavat. Siksi isommissa laumoissa koprofagia tulee ja menee, aaltoina. Kun se loppuu, niin se loppuu vain siksi, että kierre saadaan katkaistua tai koirat kyllästyvät puuhaan. Ei siksi, että omistaja teki muutoksia ruokintaan. Samasta syystä yksittäisen koiran koprofagiakierteen katkaiseminen on niin haastavaa.
2. Ulosteiden syöminen on merkki stressistä tai tylsyydestä. Koprofagia on siis sijaistoimintaa. Kun stressitaso laskee, tai koira saa mielekästä puuhaa – leluja, aktiivisuutta, liikuntaa… – niin muiden jätökset lakkaavat kiinnostamasta. Tämä saattaisi olla yksi syy siihen, miksi talvella koprofagia lisääntyy ja miksi jäiset kikkarat ovat niin kivoja leikkikaluja.
3. Ulosteita syödään nälkään. Tai näläntunteeseen, aivan sama asia. Siinä vaiheessa kun koiran hoikkuus käsitteenä karkasi käsistä, ja aliruokinta (miinuskalorit siis) yleistyi raakaruokintapuolella, niin kyselyt ulosteiden syömisestä ovat lisääntyneet aika rajusti. Silloin korjausta ei tehdä merilevällä, vaan tuplaamalla liha. Olen jo pitkään suosittanut koirille paastopäiviä aina sopivaan väliin. Mutta olen myös pistänyt merkille, että meillä nälkäpäivien myötä koprofagia lisääntyi ja nimenomaan koirilla, joilla oli kohonnut energian tarve. Vaaka, silmä ja ruokakuppi kertoo, että nälkää ei nähdä, mutta koira kokee asian eri tavalla. Tämä ei ole peruste ruokkia kahteen kertaan, vaan miettiä sopivatko paastopäivät jokaiselle yksilölle, ja milloin niitä ylipäätään voidaan pitää.
4. Rasva ja proteiini ovat epätasapainossa. Tämä on minulle uusi teoria, enkä vielä tiedä mitä mieltä olen huomenna tai ensi viikolla. Mutta omien koprofagiakoirien myötä alan tulla vakuuttuneeksi siitä, että kun rasva on liian korkea, tai oikeammin ehkä proteiini on liian matala, niin ulosteiden syömisen riski lisääntyy korkeamman tarpeen koirilla. Ja jos tämä pitää paikkaansa, niin ollaan huolestuttavien asioiden äärellä.

Kohta neljä on minua mietityttänyt jo pitkään. Itse asiassa hyvin pian sen jälkeen kun siirryimme käyttämään Mushin lihoja. Vaikka muutoin olenkin tyytyväinen tuotteisiin, niin siitäkään ei päästä yli eikä ympäri, että Mushin sikanaudoissa on huomattavan vähän varsinaista lihaa. Niitä markkinoidaankin välillä nimenomaan rekikoirille suunnatuksi ravinnoksi, mutta kylmä fakta on, että jos raskasta aerobista työtä tekevät ylläpidetään työ- ja treenikaudella niin matalalla proteiinilla, niin hetken päästä suorituskyky laskee ja immuniteetti romahtaa. Olen parina viime vuonna laittanut merkille ympäristöstäni sinänsä erillisiä ja sekalaisia, mutta huolestuttavia, uutisia koirien kummallisuuksista sekä poikkeuksellisia sairastapauksia. Ensimmäinen, selkäytimestä lähtenyt reaktio oli lähes joka kerta, että onko meillä taas käsissä uusi kuivamuonaskandaali. Ja aivan yhtä monta kertaa totesin, että hysteria on hieno asia, jolla menettää yöunet ja näkee mörköjä joka puolella – koirilla käytetyt kuivamuonat olivat aina erilaisia, tai täysrehuja ei käytetty ollenkaan.

Nyt pelkään, että olin kuitenkin selkäytimessäni kuitenkin oikealla suunnalla. Sillä noilla kaikilla, sinänsä yksittäisillä tapauksilla, oli kuitenkin yksi yhteinen tekijä: jokainen sai huomattavan vähän valkuaista, grammatasolla. Koirat eivät todellakaan olleet kaikki Muschin sikanaudalla, sitä en halua väittää, mutta jokainen niistä oli vastaavalla matalan proteiinin ruualla, tai sitten väärin koostetulla barffilla. Jos näin on, niin lihapohjaisen ruokinnan myötä markkinaosuuksia vallanneet halvat, kehnon laadun teurasjätteet, ovat palauttaneet ruokinnan pelikentän aivan samaan tilaan kuin missä se oli aikoinaan kehnojen kuivamuonien ja lihapelon aikana: koirien suojaravintoaineiden saanti on kunnossa, mutta perusruokinta kusee ja rajusti.

Kuten sanottua, en tiedä olenko oikeilla jäljillä vai näenkö mörköjä. Aika näyttää. Mutta jos koira syö omia tai toisten jätöksiä, niin ennen kuin ostaa koiralleen ananasta, niin ensiavuksi laitetaan koiralle kuonokoppa ja sen jälkeen kannattaa kokeilla kolmen portaan ohjelmaa:

1. enemmän ruokaa
2. enemmän proteiinia
3. enemmän liikuntaa

P.S.

Vilkaise jatko-osa: Ulosteiden ihanuus II