Kävin eilen Kennelrehun autolla paikkaamassa akuuttia lihapulaa. Kiva bisnes, mutta hankala työssäkäyvälle. Näytti vaan edelleenkin siltä, että heidän ei edes tarvitse panostaa heihin, jotka eivät keskellä päivää pääse paikalle ja saa lihoja heti kylmään. Kauppa vetää muutenkin. Tällä kertaa olin lihaan positiivisen yllättynyt, se oli jopa kohtuullisen punaista. Aina ei ole. Mukaan lähti lisäksi lohiöljyä, rustoluita sekä luumursketta. Maksa- ja lihaisa rasva -varastot eivät tarvinneet täydennystä. Hauska nimitys ihralle tuo lihaisa rasva, ja meidän käyttö loppuu kun laatikko on syötetty. Sopii varmasti jollekin, mutta ihraa saa halvemmallakin ja mukavammin pakattuna. Olin ollut kiltti, ja muistanut tehdä jopa tilauksen etukäteen. Edellä seissyt rouva turkissaan ei ollut. Olen törmännyt häneen ennenkin. Ei hän koskaan tilaa etukäteen, ja muistaa jopa valittaa, jos hänen tarvitsemiaan tuotteita ei olekaan. Noita riittää, eikä Kennelrehun kierroksen loppupäässä taida tarvita tehdä ex tempore ostoksia. Vaikka auto kulkee, tilaus on helppo tehdä (nettisivun aikataulupäivityksiin ja pysähdysten kartoittamiseen saisi kylläkin keskittyä, nettitilauskin olisi kiva – wink wink), niin on kritisoitavaakin.
Tehdessäni tilausta kysyin kuinka hienoa luumurske on. Sanottiin, että se on jauhettu aivan hienoksi. Olin tyytyväinen, koska korvaisin mielelläni ainakin osan ruokinkalkista aidolla luulla. Kalsiumin imeytyminen on aivan toista luokkaa luussa. Hinta on kylläkin hieman suolainen, mutta elämä on. Kun ostin hienoksi jauhettua luumurskaa, niin luulin saavani kuivaa tavaraa. Nostaessani pahvilaatikon kyytiin, alkoi hieman epäilyttää mitä olikaan tullut ostettua. Jep, punaista, jäätynyttä tavaraa annospusseissa. Laatikko syliin ja tavaamaan tuoteselostetta. Jauhettua naudan ja sian rustoa ja luuta. Kiitos Kennelrehu. Täysin tarpeetonta minulle. En suoraan sanottuna ymmärrä mihin moista kukaan tarvitsee. Tietysti voi harrastaa luovaa itsepetosta ja selittää käyttävänsä sitä glukosamiinin lähteenä. Mutta sen voi hoitaa rustonkappaleilla, jolloin tehdään hammashoito samalla.
Jos tarvitsee lisäkalkkia, niin a) tarvitsee kalsiumia ja b) tiedon määrästä. Rustossa ei kalsiumia käytännössä ole. Kun paketti ei kerro luun määrää, niin on täysin mahdoton arvioida edes suunnilleen paljonko kalsiumia saa. Toki me tuon syötämme, mutta hiukan huijattu olo on. Ruokintakalkkia lapioidaan kuppiin entiseen tahtiin.
Olisin paljon tyytyväisempi, jos punainen väri olisi isojen putkiluiden punaisesta luuytimestä. Se on koirille erinomaista ravintoa ja mahtava rasvan lähde. Mutta kun olen melkoisen vakuuttunut siitä, että väri tulee vain ja ainoastaan rustoissa roikkuneesta jäämälihasta. Meillä syötetään edelleenkin kalsium ja liha erikseen, ei epä(toivoisena)määräisenä mömmönä, jota edes piintynein barffaaja ei kehtaisi kutsua lihaiseksi luuksi.
Kirosin moista sontaa ja aukaisin rustoluupaketit. Siinä vaiheessa alkoi jo kyllästyttää Kennelrehun laadun vaihtelut. Ymmärrän syyt, mutta kun hinta on vakio niin haluan myös hinnalle vastinetta. Rustoluita olisi voinut ehkä hyvällä tahdolla kutsua luumurskaksi. En tiedä oliko meille tullut satsi mallia chihuahua, mutta ei moista voi greyhoundeille syöttää. Rustoluuksi kutsuttu aines oli luultavasti lakaistu jonkun sahan alta. Pientä terävää sälettä, ja isommat palatkin sen kokoista, että ahneempi koira hotkaisee sellaisen kerralla edes harkitsematta hampaiden käyttöä. Ja meidän koirat on opetettu ahneiksi. Minä en luuta pelkää, mutta en sentään ehdoin tahdoin ala valmista sälettä syöttämään. Joten se siitä hampaiden puhdistuksesta.
Sanoinko jo, että tunsin itseni petetyksi?
Lemmikkien lihabisnes on muutenkin aika villiä. Kaatopaikkatason jätteestä pyydetään rajuja kilohintoja – kuten vaikka rustoista. Hevonen on hyvä esimerkki siitä inflaatiosta, jota omistajat nopeuttavat. Yrittäjä on ahne, hän yrittää tehdä voittoa; eikä se ole tyhmä, joka pyytää, vaan joka maksaa. Hevosen liha on energiaköyhää, rasvaisena pullamössöratsunakin. Ravurissa on hieman nautaa korkeammat aminohappo- ja rautamäärät, mutta sen sulavuus on heikompaa. Mikä tärkeintä, niin hevoset ovat enemmänkin ongelmajätettä kuin teurasta. Teurastamot eivät siis maksa raaka-aineesta mitään, välillä jopa veloittavat. Kate on kiva matalammillakin kilophinnoilla. Koska aikoinaan jauhetun hevosen myyntihinta oli halpa, se oli edullista, niin isommat taloudet käyttivät sitä. Lisäsivät rasvaa ja kehuivat kuinka hyvää hevonen on. Yhden pikkumuffen omistajat halusivat päästä jaolle tästä mahtavasta tuotteesta ja olivatkin yhtä äkkiä valmiita maksamaan siitä kovaakin ylihintaa. Kolmesta viiteen euroon kilo ei hetkauta, kun 10 kg kestää puoli vuotta. Jos sama määrä riittää pitämään koirat tyytyväisenä päivästä kahteen, niin euron kilohintaan tuleva 300 – 500 % hinnankorotus on raju. Se tuntuu lompakossa. Hintaa ylös vetäneet pikkuomistajat valittavat liian isoista pakkauksista, kun 10 kg ei mahdu pakastimeen. Isot kennelit ostivat sen 600 kg kertalaakista, änkivät kolmeen arkkupakastimeen ja olivat tyytyväisiä – kunhan hinta oli halpa.
Ihmiset eivät käytä aivojaan. Tämä on valitettava tosiasia. Mutta ehkä olisi syytä herätä koomasta ja alkaa ajattelemaan. Vaikka omassa 20 euron hankinnassa parin euron korotus ei viekään perikatoon, niin korkeampia hintoja ei ole mitään järkeä maksaa. Pienten määrien syöttäjien kannattaa kerätä kaikki kaverit yhteen ja ostaa kimpassa. Kilpailuttaa yrittäjiä ja vaatia hintaan sopivaa laatua ja palvelua. Ei ostaja kulje hattu kädessä, vaan myyjä. Tämä on unohdettu jossain vaiheessa. Hinnat laskevat, laatu on mitä luvataan ja kaikki ovat tyytyväisiä. Myynti pidemmällä tähtäimellä jopa lisääntyy, kun myytävä tuote – lihat, luut, rasvat – ovat sitä mitä pitääkin. Sontaa saa halvemmalla kuivamuonassa, ei minulla ainakaan ole tarvetta maksaa ekstraa vain siitä, että ne ovat prosessoimattomia.
No, nyt meillä on kotona niin paljon luupohjaista ainesta, että me varmaan aloitimme barffin.