Ihmisillä on kautta aikain ollut petovihaa. Oikeampaa olisi kylläkin puhua haittaeläinvihasta, koska antipatiat ja tappohalut eivät kohdistu läheskään aina nimenomaan petoihin. Jokainen eliö, joka uhkaa elämäämme, omaisuuttamme tai reviiriämme saa oman osansa. Eikä uhan tarvitse olla edes aito. Pelkkä kuvitelma riittää. Osa vihasta (tai pelosta) on atavistista perua.

Hämähäkit ja viattomat vaskitsat, ne jalattomat sisiliskot, saavat oman osansa siitä, että satoja tuhansia vuosia sitten joku hemmetin anakonda tai boa saattoi viedä apinan poikasen.

Susi ei ole ollut ihmiselle käytännössä uhka enää aikoihin, mutta koska se saattaa uhata hyötyeläinpitoa, niin se saa lähteä. Ei saimaannorppaa lahdata siksi, että se söisi uhkarohkean uimarin isovarpaan, vaan koska se vaikeuttaa pienen piirin verkkokalastusta.

Irlannissa on Euroopan köyhin biodiversiteetti, eikä siellä ole suuremmin kettua suurempaa maanisäkästä. Ei syy ole geologisen historian, että Irlanti on pelkkä turpeen täyttämä kalliokattila. Paddyt lahtasivat kaiken, joka edes saattoi katsoa lampaan karitsaa sillä silmällä. Paitsi tietysti lammaspaimenia, joka jonkun tulkinnan mukaan on harmi; irlantilaisetkin voitaisiin laskea haittaeläimiin.

Joku varasti kaukaasianpaimenkoiran pentuja ja pari aikuista. Pikkurakkien varkauden olisin ymmärtänytkin, koska ne saa kaupaksi hyvällä hinnalla. Kaukkarien markkinat ovatkin heikommat. Ne ovat kehnoja näyttelykoiria, niillä ei ole palveluskoira-arvoa, eivätkä ne ulkomuotonsa, kokonsa ja maineensa takia häviä massaan. Naapurusto tietää hyvinkin nopeasti, että maailman häijyin pihavahti on saapunut kulmille.

Itseasiassa kaukaasialainen ei edes ole häijy, eikä pihavahti, vaikka sillä onkin todella vahva reviiritietoisuus. Se on laumanvartija. Liikkuu kuin lammas, koska se on luotu kulkemaan lampaiden mukana ja niiden vauhdilla. Paimenilla on suden taustat ja paimennus perustuu suden tapaan metsästää, siksi niiden askellus ja kulkutapa on lähempänä sutta.

Laumanvartijoiden käyttäminen saattaisi olla fiksu tapa susialueilla. Vaihtoehtoja löytyy, sillä kaukaasialainen ei ole ainoa käytettävissä oleva rotu.

Ymmärrän, että susi on jollain mittarilla uhka karjanpidolle, mutta ei kokonaisuudelle. Pienen lauman omistajaa ei tietysti lohduta hiukkaakaan se, että Suomen karja- ja lammasfarmareille susitappiot ovat mikrotason ongelma – kun kaikki tai suurin osa eläimistä on hengettömänä, niin se on juuri sillä hetkellä ja sille ihmiselle maailman suurin asia. Tuon suhteen ymmärrän petovihan ja -pelon.

Mutta en punahilkkasyndrooman kautta – ei susi koulumatkalaisia vie. Naapurin elämäänsä kyllästynyt ja karkuun päässyt karjalankarhukoira onkin eri asia.

Sutta voi karkottaa monella muullakin tavalla kuin ampumalla ne sukupuuttoon. Videonauhalla aidattu laidun toimii. Susi on arka, ja pelkää kaikkea poikkeuksellista ja tuulessa lepattava nauha vasta poikkeuksellista onkin. Alkaa olla DVD-sukupolvellekin aika ihmeellistä.

Laumanvartija olisi eräällä tavalla luomuratkaisu, mutta siinäkin on omat ongelmansa. Suomessa ei ole kulttuuria laumanvartijoista. Meillä ei ole edes paimenia, vaan täällä koira on aina ollut metsästysväline. Meiltä puuttuu peritty taito tehdä laumanvartijoita. Siihenkin tarvitaan tietoa, vaikka niitä käyttävissä maissa ylipäätään on eläinten kohtelu ja käsittely kehnoissa kantimissa.

Vaikka vartijan tekokaan ei ole rakettitiedettä, niin ei homma toimi paiskaamalla eläin lampaiden joukkoon ja unohtamalla se sinne. Tuo takaa iltapäivälehtiin lööpit kuinka koira raateli lauman. Eräänlainen loose-loose tilanne käsissä – jos koiraa ei käytetä, niin lahdataan sudet. Jos koiraa käytetään, niin meillä on eläinsuojelullinen ongelma.

Pohjanmaan turkistarhat sen sijaan voisivatkin käyttää kaukkareita. Tutustuisivat viherpiipertäjät hieman luomuun, maanläheisellä tavalla. Vaikka muutoin haluaisinkin, että turkistarhat kiellettäisiin — mutta sitä ei tehdä päästämällä kettuja ja minkkejä luontoon.

Kyyt ovat ongelma, mutta täytyy olla aika luonnosta ja elämästä eksynyt ihminen, jos luulee parhaimmaksi karkotuskeinoksi käärmeen elävältä polttamisen – koska muut pelästyvät lajitoverin kuolinhuutoja. Missä sijaitsevat kyyn korvat?

Naapuriin perustettiin viime talvena metsästyssafariyritys. Kelkalla ajettiin reitti pellolle metsän reunaa seuraten. Ei tarvitse helsinginherrojen nappikengissään hangessa kahlata. Reitin varrelle tehtiin risumajoja, joihin istutettiin tarhattuja fasaaneja. Haulikot, yksi treeniä kaipaava nuori lintukoira ja jahti alkakoot. Jonkun verran saivat hengiltä – satasen kappalehintaan – ja osa linnuista päätti, ettei jää odottelemaan, vaan karkasivat. Nyt ympäristömme eläinvalikoimaamme kuuluu sitten fasaanikin.

Metsästys on hieno asia ja luonnonläheinen harrastus.

Fasaani ei ole peto, eikä aiheuta primitiivireaktioita. Eivät ne niin paljoa viljaa pellosta varasta. Kiva ilmaisu tuokin, joka kuvaa suhtautumistamme luontoon. Varastaa viljaa. Mutta fasaanit toivat mukanaan ketut. Ja meikäläinen löysi itsestään petovihaa.

Olen aina pitänyt ketuista. Kauniita eläimiä, kunhan eivät ole kapin raiskaamia. Ymmärrän niiden ”harvennusmetsästykset”, aivan perusteltuja, mutta ei minulla ole mitään tarvetta hävittää niitä. Meille tuli joku aika sitten viisi kanaa ja yksi kukko. Nyt riitti ojan piennarta jolkotteleleva kettu herättämään halun hankkia haulikko. Sehän perhana voi vaikka ryöstää kanamme.

Aika ohut kerros sivistystä minullakin.

Eräs eläinten oikeuksista kevyesti tietoinen tuttu kertoi syövänsä mahdollisuuksien mukaan pelkästään poroa, koska se on eettisempää kuin kana, sika tai nauta. Se saa elää lyhyen, noin vuoden mittaisen elämänsä, lajityypilliseen tapaan.

Voi olla noin, voi olla olemattakin. Poromiehille se on ainakin helpompaa. Ei tarvita laitumia, kun on koko Lappi käytössä, ja kaikki muut väistävät – onhan se alkuperäiselinkeino.

Jostain syystä Turun saaristossa ei moisia etuoikeuksia tunneta kalastuksen suhteen. Hassua.

Poroille ei tarvita navettoja, ei edes pihattoja. Siellähän ne ovat, jängällä. Jos joku eläin kuolee sairauksien, loukkaantumisen, ruuan puutteen, säiden, petojen tai autojen takia, niin se on vaan elämää. Mutta onneksi sentään valtio korvaa. Missään nimessä se ei ole välinpitämättömyyttä eläimestä. Kai.

Mutta outoa on poromiesten oikeus petovihaan. He pitävät karjaansa luonnossa kuin pellossa. He käyttävät vapaata maastoa kuin omaansa. Poronlihan eettisyys syntyy villeistä ja vapaista olosuhteista. Ainakin niin kauan kun se ei koske ilvestä, ahmaa, karhua ja varsinkaan sutta.

Lappilaiset poroisännät ovat paddyjä. He haluavat ilmaisen nautintaoikeuden, mutta ilman riskejä. Porojen on saatava elää luonnollista elämää, mutta sillä ei saa olla luonnollisia vihollisia. Se siitä luonnollisuudesta.

Silti se perhanan kettu saa luvan muuttaa kauemmas meidän kanoista.