Greyhoundeilla ehkä yleisin tapa treenata on vetoharjoittelu. Joko koiraa huudetaan ihmiseltä ihmiselle matkalla x toistoilla y, joiden välissä on palautumisaika z. Tai sama käsivieheelle. Yleensä matkan määrittää käytetty maasto ja käsivieheellä narun mitta. Toistot riippuvat ihmiseltä ihmiselle vedoissa erittäin usein koirasta, kuinka monta kertaa se viitsi tahkota samaa väliä, tai käsivieheellä koirien määrä sekä omistajien kunto – jos vedon pituus on 300 metriä, niin joku joutuu per veto kävelemään 600 metriä. Palautumisajan määrittää omistajan kävelynopeus vieheeltä vedon alkupisteeseen. Suomeksi: vetoja tehdään koska niitä kuuluu tehdä; toistoja koska joku on joskus kuullut, että toistoja on hyvä tehdä; palautuksia, koska koira täytyy ihan fyysisesti palauttaa jonnekin – jos ei muualle, niin ainakin autoon.

Pidetään tämä simppelinä, eikä puututa fyysisiin tai aineenvaihdunnallisiin syihin.

Vetoja aletaan ottamaan keväällä kun maa on sulanut. Sitä ennen on harrastettu pitkäkestoisempaa, mutta kevyehköä, rasitusta, jossa pääpaino (toivottavasti) on ollut edes muutamilla kiihdytyksillä. Meillä on tyypillisesti talven lenkki ollut seitsemän kilometrin molemmin puolin mitattuna koiran liikkumalla matkalla, nopeuspiikkejä on ollut neljästä kuuteen ja koska ollaan juostu kilpaa tai muuten vaan, niin huiput ovat olleet 55 km/h molemmin puolin. Normaali matkavauhti on muuten 20 km/h. Talvet 2010 ja 2011 ovat olleet masentava poikkeus, ja toivottavasti tämä globaali ilmaston lämpeneminen loppuu. Lunta on ollut liikaa järkevään liikuttamiseen (lumi aiheuttaa vastuksen raajaa eteen viedessä, joka on ”luonnoton” liike ja tappaa vauhdin).

Vetoja otetaan siksi, että koiralle saataisiin anaerobista nopeutta. Monet puhuvat herkkyydestä, vaikka aivan siitä ei ole kysymys. kahtena vuonna olleet runsaslumiset talvet ovat aiheuttaneet sen, että koirilla ei ole päästy suuremmin tekemään vetoharjoitteluja kauden jo alkaessa. Yhteenkään rataharjoitteluun ei ole päästy, ennen virallisia harjoituksia (sääntöjen alainen harjoitus) tai jopa kilpailuja. Treenillisesti tilanne on ollut siis mahdoton, koska kauden sprintin pääkilpailu juostaan heti alkuun. Muutoin tilanne on toki  helpompi, koirille. Jos omistaja ei ole ampunut talvella yli harrastaen vetoja lumessa ylämäkeen, niin koira on kehittyvässä kunnossa kauden alkaessa, eikä pala loppuun ennen sesongin loppumista.

Nuorille koirille vetojen ottaminen aloitetaan rauhallisesti, usein liiankin rauhallisesti. Meillä puolivuotiaat nassikat tulivat vieheen perässä noin 200 metriä ja tässä vaiheessa monet vanhemmat ja konservatiisemmat kanssaharrastajat hakevat hajusuolaa – pennuille ei saa vetää noin pitkää matkaa. Juuei, jos koira on täysin liikkumaton, eikä vetoja saa ylipäätään toistaa, eikä ottaa kuin muutama ennen kasvuvaiheen loppumista. Tiedoksi matkaa paheksuville: nuo naperot ovat talvella (2011) olleet niin elävän kuin aikuisten koirienkin perässä juosten täydellä vauhdilla satoja metrejä. Niille 200 metriä on alkulämmittelyä. Muut saavat minun puolestani leikkiä 20 metrin käsiviehevedoilla ihan niin paljon kuin haluavat, mutta mitään fyysistä merkitystä sillä ei ole pennuille, jotka pihalle päästessään juoksevat ensi alkuun lämmittelykilvan täydellä höyryllä pyöreät 400 metriä.

Meillä aloitetaan vauhtitreenaus omalla pellolla. Tehollinen vetomatka on noin 220 metriä, josta kolmasosa asteittain nousevaan vastamäkeen. Tuolla koirat totutetaan täysivauhtiseen juoksuun, sekä rakennetaan voimaa – se ylämäki. Ylämäessä on toinenkin etu. Se syö koiralta vauhtia ennen pysäytystä, jolloin jarrutus ei aiheuta niin kovaa rasitusta etujalkojen ranteiden pikkuluille, metakarpaaleille.

Tuota ei voida montaa kertaa harrastaa. Ensinnäkin matka on liian lyhyt. Alle 300 metrin vedoilla – toistoilla tai ilman, ei merkitystä – tehdään sprinttereitä. Nyt saa ihan vapaasti kysyä, että miksi Suomessa, jossa jalostus on toistakymmentä vuotta perustunut 500 metrin maksiminopeuteen, juoksee niin paljon keskivertoja sprinttereitä, joiden omistajat kauhistelevat 520 metrin matkaa ylipitkänä. Se johtuu kahdesta syystä. Ei ole treenattu, tai ollaan tehty koko ajan liian lyhyitä vetoja. Nopeuskestävyys ei parane, jos koiraa ei koskaan vedetä maitohapporajan yli. Videon koiralla raja kulkee tällä hetkellä noin 320 metrin kohdalla, joten keskimatkan treenin suhteen se juoksee satakuntametriä liian lyhyttä matkaa.

Toistojen kanssa kyetään rikkomaan koira, jos koiraa ja sen rasitustilaa ei lueta. Ja lueta oikein. Tämän oppii kokemuksella, ja – valitettavasti – kokeilemalla. Jos koira on vetojen jälkeen jumissa, niin yleensä toistoja on ollut liikaa. Tai sitten koiralla on lihaspohjaisia ongelmia (niitä kuuluisia jumeja), jotka vain pahenevat vetojen myötä. Mutta nyrkkisääntönä on:

• lyhyitä, max. 50m, vetoja erittäin lyhyellä palautuksella saa ottaa useampia. Lyhyt tarkoittaa teoriassa ehkä 30 sekuntia tai alle, mutta käytännössä se aika, joka  kuluu koiran kiinnisaamisesta sen palauttamiseen lähtöpaikkaan tai takaisinpäin lähettämiseen. Harvemmin lienee tarpeen ottaa kuutta vetoa enempää. Lyhyillä vedoilla parannetaan lähtönopeutta, early pacea. Mutta jos liioittelee, niin sillä saa myös tehokkaasti tapettua nopeutta.
• keskipitkiä, 150 – 250 m, käytetään maksiminopeuden parantamiseen, eli sen nopeuden, joka koiralla on tyypillisesti keskimatkalla takasuoran loppupuolella tai sprintillä maaliviivalla. Toistoja tehdään harvemmin kahta enempää, koska matka syö elimistön kaikkia energiavarantoja. Vetojen välillä käytetään pidempää palautumisaikaa, puhutaan muutamista minuuteista.
• pitkät vedot ovat yli 300 metriä, harvemmin kuitenkaan ylitetään 400 metriä. Matka pitäisi pyrkiä pitämään sellaisena, että koira menee ns. hapoille, mutta ei juokse yhtään pidempään liian kovassa maitohappokuormassa. Tämä vaatii eläimen tuntemista, sillä maitohapporaja on hieman ennen sitä kohtaa, jossa maksiminopeus alkaa hidastumaan. Pitkillä vedoilla vahvistetaan nopeuskestävyyttä, sekä jossain määrin maksiminopeutta. Toistoja ei tehdä – ellei halua käsiinsä ylirasitusoireisiin hajoavaa kilpuria.

Tekee mitä tahansa, niin koiraa on koko ajan seurattava. Kaikki poikkeamat normaalista pitää herättää huomiota. Jos koira juoksee aavistuksen vinossa, niin se on jumissa, eikä vedoilla koskaan parane, vaan menee vain huonommaksi. Samaten jonkun jalan ”lepattaminen” juoruaa tulevista oireista – eli jalka ei kulje linjassa muiden jalkojen kanssa. Videossa on alun koira kuvattuna takaa. Noin vedon puolessa välissä alkaa takajalassa näkyä lievää sivuliikettä – silloin treenarin on päätettävä, että johtuuko se alustasta, koiran väsymisestä vai piilevästä lihasongelmasta.