Suomalaisessa greyhound racingissä juostaan vain yhdet sukupuolisidonnaiset klassikot: urosten Masters ja narttujen OAKS. Muutoin laji on täysin sukupuolineutraali. Toki Kasvattajakilpailussa on uros-ja narttuluokat, mutta se on kilpailuna menettänyt niin paljon arvostustaan vuosien saatossa, että sen voi täysin unohtaa – nykyään se on tasoltaan käytännössä sijoituslähtö, josta saa palkinnoksi manttelin, ja johon terävin huippu ei osallistu.
Jos Kasvattajakilpailu ei anna minkäänlaista kuvaa suomalaisen kasvatuksen tasosta, niin Masters ja OAKS kylläkin. Tai ainakin se antaa kohtuullisen läpileikkauksen siitä missä kilpailutasolla mennään. Sukupuolisodonnaisia kilpailuja saisi kuitenkin olla huomattavasti enemmän, sillä kylmä fakta on, että voimaa ja nopeutta vaativissa lajeissa XX-sukupuolikromosomisto jää kakkoseksi. Suomeksi: narttulähtöjä tarvitaan lisää.
Oulun kupeessa Haukiputaalla (ensi vuossa saakin puhua Oulun radasta, kiitos kuntaliitosten) sijaitseva Virpiniemen rata oli tänä vuonna näyttämönä, kun sukupuolten omat mestaruudet ratkaistiin. Suomalainen greyhound racing on osallistumisaktiviteetilla mitattuna tällä hetkellä aallonpohjassa, ja se näkyi pohjoiseen lähteneiden koirakoiden määrässä. Silti aikaiseksi oli saatu mielenkiintoiset kisat, sillä liikkeelle oli kuitenkin lähtenyt huipputason koiria. Joitain kuitenkin puuttui, ja olisi ollut mielenkiintoista nähdä miten vaikkapa Waseniusten Notos olisi kaksipäiväisissä pärjännyt – ymmärrän kuitenkin heidän poisjääntinsä, elämän realiteeteissa koirakilpailut eivät saa olla ykkösenä.
Sää oli siedettävä Virpiniemessä. Lauantai muistutti kesää, eivätkä sunnuntainakaan sadekuurot merkinneet koirille yhtään mitään – treenareita tosin paikoin ärsytti. Aluetta kiertäneet ukkosrintamat huolestuttivat, mutta jyrinät kiusasivat ympäröiviä kyliä, eivät rata-aluetta.
Hieman valittaen on todettava, että radanhoito oli jäänyt talviteloille. Muuta selitystä en keksi sille, että radan kastelu oli jätetty tekemättä lauantaiksi. Ymmärrän toki, että muun tekniikan virittelyä ei voida tehdä aamupäivällä ennen kisoja jos sadettimet ovat päällä, mutta se selitä miksi sadettajia ei oltu käytetty jo perjantaina ja aikaisin lauantaiaamuna. Ja jos tekniikka kiukuttelee, niin paras vaihtoehto olisi ollut ottaa yhteyttä kilpailuttajiin, että aloitus siirtyy tunnilla ja kastella kunnolla – vuonna 2011 ei kännyköiden käyttö voi olla enää ylivoimaista. Katsojistahan ei suuremmin olisi tarvinnut murehtia; jos joku sinne olisi eksynyt, niin makkaraa ja kahvia olisi saanut myytyä enemmän. Yhdessä vaiheessa tuli hieman toivoton olo. Oliko Oulun suunnalla unohdettu kastelun merkityksestä kaikki se mikä siellä opittiin viime kesänä. Rata oli kuiva, erittäin kova ja lanaus oli unohdettu ulkokoppien koirien osalta. Kehno rata näkyi koirien vauhdeissa. Kun maan ykköskoirat juoksevat sekuntia RE:tä hitampaa, niin ei syy koirissa ole.
Mutta virheistä oppii, ja sunnuntaina rata oli erittäin nopeassa kunnossa, eikä huomautettavaa ollut.
Masters
Urosten Mastersin alkuerät juostiin vajaina lähtöinä, lähtökoppeihin marssitettiin 4+4 urosta. Veljeskolmikko Boreas, Kaikias ja Zefyros olivat valokeilassa, eikä suotta. Puhumme kuitenkin koirista, jotka ovat säännönmukaisesti finaaleissa ja käytännössä aivan yhtä säännönmukaisesti joku niistä aina voittaa – kauden ensimmäisen klassikon FrontlineComp Spritti Derbynhän vei nimiinsä Boreas. Paikallistasoa edustava Daddy Longlegs oli myös mielenkiintoinen kysymysmerkki. Sen mahdollisuuksia päihittää tuo kolmikko pidettiin kehnoina, mutta kun muistettiin sen esitykset pidemmällä keskimatkalla viime vuonna ja että kun ehkä nimekkäämmät urokset olivat paukuttaneet sprintillä rataennätyksiä rääkäten, niin Daddy Longlegs oli harjoitellut nimenomaan pidempää 520 metrin matkaa. Aiemmin pidemmille matkoille suuntautunut Bobbie Burns oli myös kysymysmerkki. Periaatteessa 520 metrin pitäisi suosia kestävämpää koiraa, mutta tiedettiin myös, että ei sen maksiminopeus ole lähelläkään huippukoirien aikoja ja että se oli aiemmin ollut Turun 495 metrillä kaukana viime vuoden vauhdeistaan.
Niin siinä alkuerissä kävikin, että raskaalla radalla Boreas voitti oman alkueränsä Zefyroksen viedessä nimiinsä toisen – mutta Daddy Longlegs kiilasi itsensä toiseksi Zefyroksen ja Kaikiaksen väliin.
Finaaliin lähdettiin mielenkiintoisista asetelmista. Toki koirien väliset aikaerot olivat huomattavan suuret ja suurimmat arvuuttelut tehtiin alkuerävoittajien Boreas Ja Zefyros välillä, mutta jokainen startti on omanlaisensa, ja aivan mitä tahansa voisi tapahtua. Koska koirilla ei ole enää kulttuuria juosta kaksipäiväisiä kilpailuja, eikä niitä menneisyydessäkään juostu pidemmällä 520 metrin matkalla, niin koirien palautuminen ja sen merkitys jätti paljonkin jossiteltavaa. Yksi valitettava jossittelu painoi myös finaalia. Kun alkuerässään Scorpius oli kaatunut, niin (lähes) ilmaiseksi finaalipaikan lunasti Sugarcane. Sugarcanen ongelmana on erittäinkin puutteellinen ajovietti, eikä sitä yleisen käsityksen mukaan olisi missään nimessä kannattanut laittaa keskimatkalla. Pään kääntyily on aiheellinen riski hitaammalla koiralla, kun kaverit menevät 50 metriä edellä, viehettä ei näy enää missään – Sugarcanen tuloslistassa on kuitenkin kirjaimia lähes saman verran kuin sijoituksia. Treenari päätti kuitenkin mennä riskillä.
Kyseessä oli puhtaasti Boreaksen ja Zefyroksen kaksintaistelu. Boreas johtaa aina neloskaarteen loppuun asti Zefyroksen painostaessa koko ajan, jolloin Boreaksen ajautuessa väsyessään maalisuoran alussa ulos Zefyros kiittää ja kuittaa sisältä niukkaan, mutta riittävään voittoon. Voittoaika erinomainen 30,72.
Sugarcanen kohdalla riski tuli ns. reisille koiran jäädessä kärkikoirista huomattavan paljon. Pää kääntyili sen verran ahkerasti, että tulosrivin kirjainmäärä lisääntyi diskausta merkitsevällä D:llä. Kun puhutaan klassikon finaalista, niin lähtöolettamus on, että radalla kilpailee luotettavia ja nopeita kilpakoiria. Sinne ei tulla harjoittelemaan, ei kokeilemaan eikä leikkimään. Diskattu koira kun ei koskaan pilaa omaa pelkästään omaa juoksuaan, vaan aina myös jonkun muunkin. Koirat eivät ole robotteja, eikä kukaan pysty takaamaan yhdenkään kisakoiran ”luotettavuutta”, mutta klassikkokisan arvoon ja asemaan ei kuulu koirat, joilla ei ole riittävää kilpailuvarmuutta.
- Zefyros 31.3 (6) 250€ 30.72 K1
- Boreas 33.2 (5) 125€ 30.79 K1
- Bobbie Burns 33.5 (3) 75€ 31.22 K2
- Kaikias 34.7 (4) 25€ 31.22 K2
- Daddy Longlegs 35.9 (1) 25€ 32.18 K5
D. Sugarcane 33.4 (2) 25€
OAKS
Narttujen OAKS:iin ilmoittautui seitsemään rohkeaa, mutta yhden jouduttua peruuttamaan osallistumisensa harmittavan tapaturman takia, kilpailun alkuerät jouduttiin yhdistämään ja alkuerän merkitys muuttui ainoastaan finaalin koppitoivevalintaa määrääväksi. Kilpailua vaadittiin muutettavaksi pistejuoksuksi, mutta koska säännöt määräävät ilmoittautuneiden koirien määrän kautta koska kilpailu juostaan alkuerillä tai pistejuoksuna, niin tehty ratkaisu oli ainoa oikea. Se oli myös ainoa järkevä, vaikka järkevyys ei kriteeri olekaan sääntöjä luettaessa. Pistejuoksu on ideana katastrofi. Koirat juoksevat kaksi kierrosta, saavat pisteitä sijoituksensa perusteella ja eniten pisteitä saanut voittaa. Jos koira on vaikkapa neljäs, niin sen ainoa mahdollisuus voittaa kilpailu on, että edellisen kierroksen ykkönen ja kakkonen jäävät viimeiseksi tai kaatuvat. Ehkä tulevaisuudessa kannattaisi harkita sääntömuutosta, jolloin vastaavassa tilanteessa juostaisiin suora finaali.
Perimmäinen kysymys ei kuitenkaan ole pistejuoksu vastaan muut eräratkaisut, vaan missä helvetissä ovat nartut? Anteeksi kielenkäyttöni, mutta se lienee perusteltua nykytilanteessa. Narttujen taso on katastrofaalinen. Nopeita juoksijoita ei ole kuin kourallinen, ja kun niistäkin pari makaa kotona kiiman tai valeraskauden koirissa käpristellen, niin lopputulos on se mikä Virpiniemessä nähtiin.
En ymmärrä. Narttujen keskinäinen tasoero on huomattavasti suurempi kuin uroksilla. Siihen ei ole mitään perustetta. Nartuilla on huomattavan vaikeaa pärjätä huipputasolla uroksia vastaan, ja se saattaa syödä motivaatiota. Mutta kun se ei koske kuin niitä aivan nopeimpia narttuja – keskitasolla, ja jopa aivan kärjen tuntumassa, sukupuolella ei ole yhtään mitään merkitystä. Vai yrittääkö joku aivan tosissaan selittää, että 29,20/480m uros on nopeampi kuin 29,20/480m narttu? Ja kun tiedetään, että narttujen tärkeimmässä (ja ainoassa…) kilpailussa kovia menijöitä pysyy kotona, niin edes silloin enemmän keskitasoa olevat ladyt eivät tule radoille.
Tämäkö on sitten se materiaali, josta suomalaiset kasvattajat huippumenijöitä jalostavat? Sohvachamppioneita? Suomen terävintä kastia olevan Lipsin (plus Zefyros, Notos, Boreas, Kaikia, Euros, Skiron…) tai Oyan (esim. Herself, Shake Baby Shake, Red Fat Cat…) emät olivat aikansa huippuja, jotka vetivät, paitsi toisia narttuja, myös suurinta osaa uroksia kilpailullisesti ympäri korvia. Ei emän isällä ole mitään merkitystä. Sen emän omalla kilpailu-uralla onkin. Eikä sitä menestystä tule, jos narttua ei traanata ja sen kanssa kilpailla.
OAKS oli heti alusta kahden kauppa. Kumpi voittaa, Lips vai Oya, ja kumpi niistä on toinen? Tällä kertaa, niin alkuerissä kuin finaalissakin, Oya voitti ja Lips oli toinen. Se siitä ja ensi vuonna uudestaan.
Nordicin juhlaa
Kaiken kaikkiaan Masters/OAKS olivat Nordicin juhlaa, niin kilpailuttajana kuin kasvattajanakin. Nordic voitti kilpailuttamallaan ja kasvattamallaan Zefyroksella Mastersin, samalla kun kasvateista Boreas on toinen ja Kaikias neljäs. OAKS-voitto tuli Nordicin treenaamalla ja Top Vision kennelin kasvattamalla Oyalla (jonka emä on taasen minun kasvattamani, Jagsterin huomautus…), ja Nordicin kasvattama Lips oli toinen.
Joten ainakin yhdessä autossa oli hyvä tunnelma matkalla Oulusta etelään.
Jälkiedit
Alunperin jutussa oli mukana lähtövideot, jotka kuvataan liiton ja sääntöjen takia, mutta kuvauksen ja editoinnin tekee aika joku harrastaja. Itsekin olen niitä tehnyt melkoisen paljon. Liitto ei kuitenkaan julkaise videoita, vaan ne tulevat pääsääntöisesti muokanneen ihmisen oman Youtube-tilin kautta. Parilla klubilla on ollut hetken aikaa oma tili, joka on sitten hyytynyt tekijän lopetettua.
GRL on menettänyt tuntitolkulla historiaansa tämän toimintatavan takia. Osa videoita julkaisseista on myöhemmässä vaiheessa, omista syistään, tuhonnut tallenteet. Tätä ei olisi päässyt tapahtumaan, jos julkaisu olisi alunperin tapahtunut liiton toimesta. Minä sitä vaadin, ja jäin asiassa melkoisen yksin. Muut olivat sitä mieltä, että julkaisijat voivat vaikka pahoittaa mielensä, jos he eivät saa niitä (yksinoikeudella) itselleen. Eniten videoita tuhonnut entinen aktiivi perusteli sitä myös sillä, että hänellä on tekijänoikeudet videointiin – jonka hän teki kilpailun toimihenkilönä sääntöjen vaatimana tuomaritornissa. Nyt ollaan tilanteessa, että suurinta osaa videoinneista ei ole enää tallella.
Kun tilanteeseen myöhemmin havahduttiin, niin liiton ratkaisu oli perustaa vain jäsenille suunnattu suljettu Facebook-ryhmä ja julkaista lähtövideot siellä. Paitsi että se on alustana surkea, niin olisiko aikaa keskustella hetki näkyvyydestä, oikeammin näkymättömyydestä, sekä miksi sponsorien hankinta muuttui samaan aikaan todella vaikeaksi…
Joten vinkkinä muille lajeille. Ottakaa oppia ja pitäkää tallenteet liiton hallussa, niin ainakin byrokratia hidastaa deletoimisintoa. Ja laittakaa ne julkisesti näkyville.
