Kun koiralla harrastaa jotain fyysistä, oli se sitten vinttikoirien rataa tai maastoa, agilitystä puhumattakaan, miim omistajalla täytyy olla kolme kantavaa voimaa harrastuksensa perusteissa. Harrastuksen täytyy olla mukavaa, motivoivaa ja turvallista. Nuo kolme perusjalkaa takaavat sen, että kaikkien mahtavien kokemusten jälkeen koira pääsee ansaituille eläkepäiville mahdollisimman terveenä, virkeänä ja hyvinvoivana. Tai ainakin siten, että harrastaminen itsessään ei ole inhimillisesti järkevin panostuksin muuttanut eläkepäätöksen etuja. Me haluamme koiramme mahdollisuuksien mukaan vanhuuseläkkeelle, emme työkyvyttömyys- tai sairaseläkkeelle.
Tämä tavoite ei kuitenkaan täyty ilmaiseksi, ilman vaivannäköä. Joskus kuulee sanottavan, että lihashuollon tai ruokinnan perusteiden opettelu on turhaa nippelitietoa, joka vie hauskuuden harrastamisesta. Jostain kumman syystä nuoret ratsastajanalut kuitenkin käyvät innoissaan heppakerhoissa opettelemassa niitä tylsiä perusasioita hevosen hoidosta ja käsittelystä. Tunnin ratsastusta varten on tehty tuntitolkulla muita töitä. Kukaan ei valita, ainakaan koko aikaa, sillä harrastamiseen kuuluu olennaisena osana laajasti harrastukseen liittyvien asioiden tutkiminen ja opettelu. Koiraharrastus ei saisi erota tuolta osin mitenkään muista harrastuksista.
Perusta kuntoon
Kun koira juoksee kilpaa, kelloa tai muita vastaan, niin sen täytyy aina olla siihen riittävässä kunnossa. Mitä paremmin treenattu, sitä luultavammin koira myös pysyy terveenä ja ehjänä koko harrastusuran. Lisäksi treenauksen onnistuminen tuo sitä menestystä, joka ruokkii harrastusmotivaatiota. Peruskuntovaatimukseen ei ole poikkeuksia. Jos koiraa ei ole viitsitty, ehditty tai pystytty treenaamaan, niin se ei myöskään kilpaile. Ei koskaan. Tässä ei ole kyse voitontahdosta tai menestyksestä, vaan koiran turvallisuudesta. Helsingin maratooni juostaan kohta. Olkaa hyvä ja osallistukaa siihen suoraan sohvalta vain siksi, että on kiva harrastaa. Koiran kohdalla kyse on aivan samasta. Heikkokuntoista koiraa ei saa koskaan laittaa fyysiseen rääkkiin, koska siinä laitetaan vaakakuppiin koiran sen hetken terveys, sekä myös koiran mahdollisuudet kivuttomaan vanhuusaikaan.
Pohja tehdään pikkupentuna, alle vuoden ikäisenä. Silloin koiraa liikutetaan niin paljoin kuin mahdollista, koska kasvuaika auttaa lihaksistoa ja niveliä rakentumaan terveiksi ja vahvoiksi. Nippelitiedon puolelle mennään sen suhteen, että kasvuaikana tehty rasitus myös lisää lihaksiston verisuonitusta ja hermotusta tehokkaasti. Verisuonet huoltavat ja ruokkivat lihaksistoa, ja hermotus on se, joka saa lihaksen supistumaan ja tekemään voimaa. Varsinaista treenillistä kehitystä ei tapahdu, mutta se valmistaa elimistön sitä hetkeä varten, jolloin päästään murrosiästä aikuisen koiran kehoon, ja koko pentuajan rasituksen edut saadaan yhtä äkkiä käyttöön. Vanhusten yksi suurimmista ongelmista on kehno lihaskunto sekä –kato. Kumpaakin kyetään vähentämään ennakkoon: juoksuttamalla ja rasittamalla pentua. Rasitusta ei tarvitse pelätä, niin kauan kun siinä ei ole suoraa pakkoa mukana. Polkupyörä ja juoksumatto ovat kiellettyjä, vapaana tehtävät lenkit ja koirakavereiden, myös eri-ikäisten, kanssa tehty riehuminen taasen parhaasta päästä. Jos tehdään tavoitteellisemmin pohjatyötä, niin varsinkin vinttikoirissa kasvavan pennun pitäisi päästä juoksemaan omanrotuisten kanssa, myös nopeampien. Se on ainoa tapa, jolla se rasittaa itseään riittävän paljon ja oppii eräällä tavalla rotutyypillisen tavan liikkua. Jos whippet juoksee aina russelin kanssa, niin se oppii kestämään törmäilyjä ja kaivamaan myyränkoloja. Mutta sen reaktiot eivät kehity whippettien vauhteihin ja liikkeiden lukemiseen, eikä russelin hitaampi vauhti kehitä whippetin nopeutta.
Kasvavan terveys
Kasvavan koiran terveys harvoin ennustaa yhtään mitään vanhuksen terveydestä, ellei kyse on jostain koko iän vaivaavasta ongelmasta. Loukkaantumisten suhteen on syytä opetella, yksin tai kokeneempien avustuksella, mitä voi hoitaa kotona ja milloin on lähdettävä eläinlääkärille. Loukkaantumisten tyyppi myös ratkaisee kuinka vakava se on ja vaaditaanko pitkä toipuminen. Haava voi näyttää usein syvältä ja ilkeältä, mutta jos se ei ole vahingoittanut lihaksia tai katkonut jänteitä, niin sen takia kannattaa harvemmin menettää yöuniaan. Ainakaan jos kotihoito on tehty oikein. Sen sijaan ”se vaan ontuu” tai ”siinä on vain mustelma” ovat huomattavasti vakavampia. Ontuminen voi toki johtua vähäisemmistä syistä, kuten tutuista kasvukivuista (panoisteiitti), mutta myös esim. kasvuruston murtumasta. Murtumissa on se hyvä puoli, että mitä nuorempana moinen inhottava tapaturma tulee, niin sitä paremmin niistä toivutaan. Sen sijaan mustelmat ovat aina vakavia. Koiralla ei ole samalla tavalla ihossa verenkiertoa kuin ihmisellä (erilaisen rakenteen takia koiralle voidaan antaa injektioita tai nestettä ihon alle, ihmiselle ei) ja mustelma kertoo aina lihasvammasta. Lievimpänä se saattaa olla vain lihaskalvon rikkoutumista, jonka takia on tullut pientä verenkiertoa, ja vaikka se on kipeä, niin siitä toipuu täysin ajan myötä. Sen sijaan lihaksen repeäminen, revähtymä, on aina vakava asia ja siihen on suhtauduttava kuten vammaan, joka saattaa laittaa koiran ennenaikaiselle eläkkelle. Vanhuuden kolotuksissa hieman vakavammat revähtymät alkavat uudestaan vaivaamaan, vaikka oltaisiin menty vuosia ilman kiukuttelua.
Harrastaessa uhkaillaan
Vaikka harrastamisessa pelotellaan aina loukkaantumisriskeillä, niin jos koiran työympäristö on tehty taiten, niin koiran vaarallisin paikka on koti. Radalla tai maastossa ollaan sekunteja, ja koiran koko elämä huomioiden ne ovat sen elämän turvallisimpia sekunteja. Kilpailuvammoista ei kuitenkaan varoitella turhaan ja se johtuu kahdesta syystä. Ensimmäinen on se, että kisaympäristöä ei ole tehty koiralle turvalliseksi. Tämä koskee valitettavan usein nimenomaan maastokilpailuja. Toinen syy on taasen, että kun jotain tapahtuu, niin se saattaa olla niin vakava, että loukkaantuminen uhkaa koko koiran kisauran lisäksi myös sen mahdollisuuksia päästä ehjänä eläkkeelle. Kilpailuonnettomuuksien lisäksi on muistettava sekin masentava totuus, että kun jätetään pois laskuista ulkoiset tekijät (naapurin toilailut, juoksualusta, vieherikot), niin omistaja on aiheuttanut useimmat koiran loukkaantumiset.
Tapaan turhan usein selittelyjä, joissa omistaja antaa itselleen vastuuvapauden tapahtuneelle siksi, koska koirat juoksevat vapaana ilman ihmisen kontrollia. Kuvitellaan, että jos koirien kilpajuoksu olisi raviurheilun tapaista, joissa istutaan kärryissä ja ohjaksilla koira pakotetaan juoksemaan, niin vamma olisi ollut vältettävissä. Tämä on pahimman luokan itsepetosta. Suurin osa vammoista johtuu jostain joka on tehty ennen starttia. Oikeammin jostain, jota ei ole tehty.
- On jätetty ruokkimatta oikein.
- On jätetty antamatta lepoa.
- On jätetty treeni tekemättä.
- On jätetty kynnet leikkaamatta.
- On jätetty koira juottamatta.
- On jätetty lihashuolto tekemättä.
- On jätetty palauttaminen tekemättä.
- On jätetty koira tarkistamatta treenin ja kisan jälkeen.
Lista on loputon. Nämä ovat kaikki sellaisia asioita, joita ei vain saa jättää tekemättä, jos mielii pitää koiransa ehjänä – niin harrastuksen ajan kuin eläkkeelläkin. Jos pitää näitä asioita jonain, joka vie harrastuksesta hauskuuden, niin silloin pitää löytyy uusi harrastus. Keramiikkatöissäkin on pakko huolehtia keskeneräisen työn suojaamisesta, ettei se kuivu. Harrastuksen hauskuus häviää takuuvarmasti jos koira loukkaantuu oman tekemättömyyden takia niin pahoin, ettei tarvitse enää harrastaa. Mutta kaikkien noiden lisäksi on vielä yksi loukkaantumisryhmä, joka ehkä hieman lohduttaa. Onni ja epäonni. Joskus vain tapahtuu, vaikka mitä olisi yrittänyt. Ja joskus pyyhkii kauhusta jäykkänä hikeä otsaltaan ja toteaa, että olipa lähellä; onni ettei mitään kuitenkaan tapahtunut.
Harrastuskoiran mittaristo
Usein kuulee fanaattisempien harrastajien puhuvan palautumisnopeuksista. Tai treenien toistoista. Vertailleen ehkä ruokien toimivuutta. Yksi kehuu kilokaupalla syöttämillään urheilulisäravinteilla. Nuo ovat kaikki omalla tavallaan oleellisia asioita kun pyritään huipulle, kun yritetään saada sekunnin sadasosan etua muihin, yhtä nopeisiin. Mutta ne ovat kaikki yhtä tyhjän kanssa, jos yksi perusasia on tekemättä tai sitä ei edes tunnisteta. Kyse on koiran tasapainosta, balanssista. Se on tärkein mittari kertomassa onko koira terve ja valmis harrastukseensa. Jokainen juokseva koira nopeudesta ja viettivoimastaan riippumatta tekee kovimman fyysisen suorituksen, johon se sillä hetkellä ja niillä eväillä kykenee. On itsepetosta todeta, että vaan harrastaa, kun koira ei kuitenkaan ole nopea, se saattaa häiritä tai oikoa maastossa. Koiran lihaksisto ei ota kantaa siihen juokseeko koira sääntöjen mukaan vai saako se hylätyn suorituksen. Lisäksi osa ongelmista suorituksessa saattaa jopa poistua, jos tutkitaan onko koira ylipäätään suora.
Suoran koiran kirsu ja hännänpää ovat samassa linjassa. Selkäranka on osa sitä suoraa linjaa. Laukassa jalat eivvät osu toisiinsa ja häntä on rauhallinen. Jos häntä elää suoraan juostessa, niin ei koira ohjaa itseään. Se on epätasapainossa. Suoruutta on seurattava kaikissa askellajeissa ja vauhdeissa. Myös käännökset on tapahduttava joka suuntaan samalla tavalla ja hallitusti. Häntä seuraa aina eleettömästi mukana, myös kaarroissa. Liikkeet on tutkittava erilaisilla alustoilla nurmesta kovaan hiekkaan ja jopa asvalttiin. Anturaan muurautunut pienenpieni hiekanjyvä oireilee kovalla alustalla, mutta ei koskaan pehmeällä. Se on suurin yksittäinen syy kun omistaja kysyy, että mikä on vikana kun Tuomarinkartanon nurmiradalla koira juoksee ihan kunnolla, mutta alkulämmittelyssä kevyen liikenteen väylällä se ontuu.
Koiran balanssia ei saa kuitenkaan tyytyä tutkimaan vain liikkeessä. Täytyy katsoa koko pakettia, myös kotona ja levossa. Jos koira ei venyttele koskaan, niin sillä saattaa olla kipuja eikä se silloin ole tasapainossa. Tai jos se venyttelee vain etupäätään, mutta ei koskaan takastaan. Osa venyttelee poistaakseen jäykkyyttä ja kipua, hieman samalla tavalla kuin ihminen ristiselkäongelmissaan. Nukkumisasentokin saattaa kertoa jotain, jotain muutakin kuin vain huonelämpötilasta tai makuualustan pehmeydestä. Ylipäätään kannattaa seurata, että poikkeaako jokin normaalista, koska se juoruaa aina jostain. Joskus ongelmasta, joskus ongelman poistumisesta.
Kun koiran liikkumisesta tai olosta löytää jotain poikkeavaa, niin nyrkkisääntönä on, että se ei ole starttikunnossa. Ei ennen kuin syy on selvitetty ja korjattu. Jos sen takia menettää SM-tittelin tai valion arvon, niin se on vain hyväksyttävä. Koiran ehjä tulevaisuus täytyy olla tärkeämpi kuin titteli.
Eläkkeellä ollaan eläkkeellä
Kun koira on saatu eläkeikään, niin sen vanhuutta on kunnioitettava. Jopa silloin kun se on aidosti keski-ikäinen. Tämä tarkoittaa muutamaa asiaa. Sitä ei enää treenata, mutta liikkumista ei lopeteta. Se vain muuttuu vahvemmin omaehtoiseksi. Vanhemman koiran täytyy saada lihota hiukan, koska sopiva määrä läskiä suojaa koiraa ja auttaa sitä pysymään kauemmin ja terveempänä omistajan ilona. Missään nimessä sitä ei saa laihduttaa, ei edes pitää hoikkana. On myös muistettava, että koiran keho vanhenee usein nopeammin kuin sen mieli. Nuppi veisi, mutta jalat eivät enää pysy vauhdissa mukana. Jos aikuinen, treenattu koira palautuu kisarasituksesta noin 2-3 päivässä, niin viisivuotiaalla se vie jo viisi päivää, seitsemänvuotiaalta vähintään viikon. Elimistö ei enää toimi samalla teholla. Tämä on se suurin syy miksi vanhuksia ei saa juoksuttaa kilpaa. Eikä myöskään täysillä huvikseen – edelleenkään lihaksisto ja nivelet eivät tiedä ovatko tuomarit paikalla vai eivät. Niille rasitus on aina rasitusta.
Mutta tärkein tapa kunnioittaa korkeampaa ikää on olla viemättä sitä radalle tai maastokilpailuihin edes turistina. Koira ei nauti kilpatunnelmasta ja muistele vanhoja menestyksen päiviä. Se ei kotona haikaile radoille ja maastoihin. Sille kilpailuympäristö edustaa vain ja ainoastaan stressiä, eikä stressin nostamisessa ilman mitään tarkoitusta ole mieltä. Se on vain ja ainoastaan vanhan koiran kiusaamista.
Lopuksi
Minä ja Minna Turunen Nordic Greyhoundsista olimme puhumassa aiheesta vuoden 2012 syksyllä GRL:n Gaalassa. Aihetta käsiteltiin laajemmin ja enemmän hyppien, mutta olen yrittänyt koota tähän artikkeliin ne ainakin omasta mielestäni tärkeimmät kohdat. Kisaamme yhdessä greyhoundeilla Suomen huipputasolla ja olemme yhdessä voittaneet käytännössä kaiken mahdollisen voitettavan, mutta meillä on myös greyhound racingin yksi matalammista loukkaantumisprosenteista. Niin menestys kuin myös myös matalapaineiden vähyys johtuu uskoakseni muutamasta perusasiasta.
- Ensinnäkin koirat tekevät töitä ennen kuin pääsevät kilpailemaan.
- Me emme tuo keskenkuntoista kilpastarttiin. Se ei tietenkään tarkoita huippukuntoa, vaan koiran peruskunnon on riitettävä ongelmitta siltä vaadittavaan työhön – paras nopeus tulee myöhemmin.
- Emme myöskään tee kompromisseja loukkaantumisten kanssa.
Jos koira ei ole balanssissa, se ei ole tasapainossa, se ei ole puhdas (kaikki tarkoittavat samaa), niin se kilpaile. Olemme myös jättäneet arvokilpailuja väliin, jos olemme arvioineet riskit koirille liian suuriksi. Olemme opetelleet koiran lihashuolto sekä niiden ruokintaa. Meistä kúmpikaan ei ole kokenut, että harrastusta tukevan tiedon ja taidon hankkiminen olisi vienyt hauskuutta. Päinvastoin. On hauskaa istua sohvalla 10 vuotiaan ex-huipun kanssa ja katsella muistoksi saatuja voittomantteleita – ja sitten lähteä ontumattoman eläkeläisen kanssa pellolle kävelylle ja ehkä jopa myyräjahtiin.
Alkuperäinen greyhoundeille suunnattu luento on muokattu yleisemmin kaikille koiransa kanssa harrastaville ja pääpaino on siirretty agilityyn sopivaksi, enemmistövalintaa. Samaa sarjaa edustaa myös videoluento miten koiran perustarkastus tehdään omin sormin jumien havaitsemikseksi.
Kummatkin luennot löytyvät Katiskasta. Niihin kannattaa tutustua, jos koirasi tekee mitä tahansa fyysistä, ainakin minusta.
