Barffin yksi kantavista voimista luiden lisäksi ovat kasvisoseet. Niitä on oltava yhtä paljon kuin lihaa, jotta saataisiin turvattua vitamiinien saanti.
Niistä käytetään laajalla valikoimalla kurkkua ja kesäkurpitsaa, koska Billinghurst ja hänen oppilapsensa olivat kopioineet ihmispuolelta idean siitä, että vihreät ovat terveellisimpiä. Se, että väite ei mene noin humaaniravitsemuksessakaan, unohtui kaikilta. Oleellista on, että kasvikset on soseutettava ja pakastettava, jotta saadaan solurakenne rikki ja vitamiinit hyödynnettyä. Siksi barffaava koiramaailma on ollut bamixien ja muiden sauva- sekä tehosekoittimien vahvaa asiakaskuntaa.
Jos unohdetaan se fakta, että kasvismaailmassa on aidosti melkoisen vähän vitamiineja, ja jos unohdetaan sekin, että värikirjon olisi oltava laaja, että saataisiin vaihtelua karoteeneihin, niin ajatus soseutuksesta on outo. Outo, mutta ei uusi.
On koko ajan muistettava, että Billinghurst oli eläinlääkärinä hyvin lyhyen ajan ja hänen taustansa rakentuu täysin ihmisten 50- ja 60-luvun elävän ravinnon oppeihin. Siihen aikaa elävän ravinnon tukipylväänä oli juurikin mehut ja kasvissoseet niiden oletetusti paremman sulavuuden takia. Tuo vain siirrettiin suoraan siihe, joka tänään tunnetaan barffina.
Ongelmaksi muodostuu vain se, että soseutuksessa ainoastaan lyhennetään selluloosa- ja pektiiniketjuja lyhyemmiksi soluketjuiksi. Ei muuta. Se, että jokin näyttää silmin hienojakoiselta kertoo vain meidän näkömme heikkoudesta, ei solutason murskauksesta. Soseesta on vielä pitkä matka siihen, että muutaman kymmenen millimetrin miljoonasosan mittaiset palikat saadaan rikki tehosekoittimessa, joka ei saa jäämurskettakaan niin hienoksi, ettei se tuntuisi terävältä iholla.
Pakastaminen rikkoo rakenteita, varsinkin jos niissä on vettä. Ongelma on siinäkin se, että melkoinen osa kasvien soluista kestää paisumisen parhaimmillaan jopa satakertaiseksi. Kasvien soluilla on kilpikonnakuori päälle, meillä ei ole. Eikä silti liha hajoa hienoa hienommaksi soseeksi pakastettaessa.
Olen yrittänyt jo vuosikausia keksiä jotain käytännön esimerkkiä, joka auttasi havainnollistamaan kasvisoseiden ongelmaa. Nyt sellainen saatoi löytyä: sammalgraffitit.
Otetaan piimää tai olutta. Mitä tahansa, joka sopii elatusalustaksi. Sekoitetaan joukkoon jotain, joka sitoo kosteutta ja tekee graffitimaalista valumatonta – vaikka sokerimelassia (joka myös elättää). Sekoitetaan kourallinen haluttua sammalta joukkoon. Ja nyt tulee tärkeä kohta: surautetaan se tehosekoittimessa hienoksi massaksi, jota on helppo käsitellä ja maalata. Sitten maalataan, kostutetaan ja jälki on hienoa.
Oleellista on se, että kun tehdään kasvissoseita, niin soseutuksella saadaan solut rikottua ja samalla kasvi tapettua – solujen rikkoutuminen tarkoittaa vääjäämätöntä kuolemaa. Mutta kun sammal saa saman käsittelyn, niin se vain intoutuu kahta hullummin kasvamaan – se ei menetä vitaminejaan ja mineraalejaan.
Hassua, eikö vain? Varsinkin kun sammal kestää myös pakastuksen.
