Kukaan ei tiedä, koska greyhound varsinaisesti ilmestyi omaksi rodukseen. Se kuitenkin tiedetään, että greyhoundin tyyppinen rotu on alkujaan lähtöisin Lähi-Idän ja pohjoisen Afrikan alueelta kotoisin. Varsinaiset ensimmäiset kirjalliset merkinnät vinttikoiran tapaisesta koirasta löytyvät muinaisilta egyptiläisiltä jo yli 6000 ennen ajanlaskumme alkua.

Kantaäiti

Vaikka jokainen vinttikoirarotu yrittääkin omia tuon ”alkuperäisen” tyypin itselleen, niin on viitteitä siitä, että saluki olisi varsinainen ensimmäinen vinttikoira – mutta siitäkään ei ole löydetty sitovia todisteita. Faaraoiden tesemi luokitellaan ”virallisesti” greyhoundien rotuperheen kantaäidiksi, mutta siinä vaiheessa rotu oli jo ollut pitkään alueella. Faaraot eivät saaneet arvostamaansa, lähes puolijumalan asemassa ollutta koiraansa tyhjästä.

Salukin asemaa ensimmäisenä vinttikoirana vahvistaa olettamus, että rotutyyppi tuli alunperin Egyptiin Babyloniasta tai Mesopotamiasta, josta on löydetty salukityyppisiä fossiileja 7000 vuoden takaa. Egyptiläiset alkoivat kaivertaa vinttikoiria hautakammioihinsa 4000 eaa. paikkeilla. Assyrialaisetkin koristelivat palatseja vinttikoiratyyppisten koirien kuvilla, joissa ne kuvataan metsästyksessä.

Vuodelta 2000 eaa. Amenemhetin hautakammiosta löydettiin greyhound- tai salukityyppisen koiran muumio. Kuvat ja hieroglyfit kertovat, kuinka se matkusti faaraon kamelilla, sillä oli oma sänky ja amuletit ja koko perhe vakeroi ja ajeli itsensä kaljuksi surressaan sen kuolemaa.

Aikaan 2000 eaa. koiratyyppi oli levinnyt koko Egyptiin. Tämä metsästykseen käytetty rotu on hautakammioiden kuvituksen perusteella epäilemättä vinttikoiratyyppiä. Sillä oli pitkät, pystyt korvat, lyhyt turkki ja lyhyt, lähes kippura häntä.

Siriusta ei suotta kutsuta koirantähdeksi. Se oli egyptiläisille elintärkeä merkki, sillä Ala-Niilillä sen ilmestyminen osui käytännössä yhteen Niilin tulvimisen kanssa, joka oli elinehto maanviljelykselle. Siriusta kutsuttiinkin koirantähdeksi, koska koiraa – oikeammin vinttikoiratyyppistä koiraa – pidettiin luotettavuuden ja turvallisuuden kuvana.

Etiopiassa mentiin jopa hieman pidemmälle. Siellä koira nostettiin kuninkaan asemaan, ja se johti siihen aikaan mahtavaa valtiota. Sen muriseminen katsottiin merkiksi tyytymättömyydestä tai tuomiosta, ja haukotteleminen tyytyväisyydeksi.

Tyypin leviäminen

Egyptiläisten kauppiaiden, karavaanien sekä sotien ja valloitusten, avulla rotu, jota voitaisiin kutsua vaikkapa arabialaiseksi vinttikoiraksi, levisi itään – varsinkin Persiaan ja naapurimaihin. Mutta vinttikoira löysi tiensä myös lännen suuntaan, luultavammin foinikialaisten kauppiaiden mukana. Se sekottui uusien kotimaidensa paikallisiin koiriin, ja eriytyminen omiksi roduikseen alkoi toden teolla. Voidaankin sanoa, että 600 eaa. oli se hetki, jolloin muuttuminen salukiksi, afgaaniksi, venäjänvinttikoiraksi tai greyhoundiksi varsinaisesti alkoi.

Vinttikoiran arvostus pysyi korkealla muissakin maissa. Persiassa noin 500 eaa. rotutyyppi oli vallannut asemansa, ja Zend-Avesta, Pyhä Kirja, neuvoo koiran ruokintaa ja jalostamista, sekä listaa rangaistukset koiran huonosta kohtelusta. Kirjassa on viisi anteeksiantamatonta syntiä, joihin yhteenkin syyllistyminen aiheutti karkoituksen tai kuoleman. Kaksi noista viidestä oli ”antaa koiralle ruokaa joka on liian kuumaa tai kylmää” tai ”antaa koiralle liian kovia luita”.

Persialainen vinttikoira oli elegantti, kauniisti rakentunut koira. Hyvin paljon italianvinttikoiran tyyppinen, mutta tietysti korkeampi. Tämä tyyppi siirtyi Afganistanin ylänköalueille, kehitti vahvemman turkin ja tunnetaan nykyään afgaaninvinttikoirana. Tataarit veivät saman tyypin pohjoisemmaksi Venäjän alueelle, ja vuosien saatossa siitä tuli venäjänvinttikoira – oikeammin se rotu, joka edelsi tämän päivän borzoita.

Kreikka

Kreikassa koiraa arvostettiin kolmella ominaisuudella: olla luotettava ystävä, hyvä metsästäjä ja rohkea isännän omaisuuden puolustaja. Vinttikoiran katsottiin täyttävän nämä kolme vaatimusta. Näitä ominaisuuksia Homeros kuvaa Odysseijassa, kun Odysseus palaa kotiin, ja ainoa joka tuntee hänet, on hänen jo 20 vuotias, isäntänsä paluuta odottanut uskollinen Argos, joka sokeana ja kuurona on ainoa, joka tuntee Odysseuksen; heiluttaa häntäänsä niin onnessaan, että kuluttaa kaiken energiansa ja kuolee. Odysseuksen Argos oli sen tyyppinen koira, joka tänä päivänä tunnetaan greyhoundina.

Argoksen tarina on luonnollisesti vain tarina, eikä vinttikoirista tiedetä varhais-Kreikan ajalta yhtään kirjallista merkintää. Mutta 600 eaa. on löydetty vaasi, johon on kuvattu ateenalainen soturi hevosen selässä seuranaan kolme salukityyppistä vinttikoiraa. Suunnilleen samalta ajalta on löydetty myös öljylamppu, jossa on kuvattu huomattavan paljon nykyaikaisen greyhoundin näköinen koira suussaan jänis.

Kreikkalaiset historoitsijat Ksenofon (433-355 eaa) ja Aristoteles eivät mainitse sanallakaan kreikkalaista vinttikoiraa tai sen käyttämistä metsästykseen, mutta kyseessä saattaa olla poliittinen syy, sillä poliitikot olivat siihen aikaa moisia aktiviteetteja vastaan. Taas kerran, ei mitään uutta taivaan alla; englantilainen coursingin vastustaminen oli vanha juttu.

200 ea. kreikkalainen kirjailija Flavius Arrianus kuvasi metsästystä kreikkalaisella vinttikoiralla, joka muistutti hyvin paljon nykyistä greyhoundia. Hän kirjoitti: ”aito harrastaja ei vie koiraansa ulos tuhoamaan jäniksiä, vaan coursingin takia ja koiran ja jäniksen välisen kilpailun takia”. Eräs hänen kirjoistaan, Cynegeticus, oli itseasiassa maailman ensimmäinen coursing-opas, ja siinä hän eräällä tavalla määritteli ensimmäiset säännöt kilpailuun, jota voitaisiin kutsua primitiiviseksi coursingiksi.

Rooma

Roomalaiset saivat todennäköisesti vinttikoiransa kreikkalaisilta. Tosin toisen vuosisadan kirjailija Arrian mainitsee vinttikoiran gallialaisten koirana, sanoen että se tuli maasta, joka sijaitsee Pyreneiden ja Reinin välissä. Joka tapauksessa ajanlaskumme alussa greyhound oli täysin ”integroitunut” Rooman yhteiskuntaan, koska se esiityy sen ajan taiteessa useasti. Keisari Antoniuksen huvilan raunioista on löydetty kaunis patsas, joka kuvaa kahta nuorta greyhoundia, urosta ja narttua, istumassa vierekkäin uroksen pitäessä hellästi nartun korvaa hampaidensa välissä.

Brittein saaret

Yleensä sanotaan, että Rooman legioonat toivat greyhoundin Englantiin, mutta he eivät olleet ensimmäisiä. Ensimmäiset greyhoundit saapuivat saarille kelttien valloitusretkien myötä viidennellä ja kuudennella vuosisadalla ennen ajanlaskun alkua, eli noin 500 vuotta ennen roomalaisia. Mutta olivatko hekään ensimmäisiä? Vuonna 1959 löydetystä Aveburyn kivikehästä kaivettiin esille koiran luuranko. Ikää sillä oli 3500 vuotta, ja se oli epäilyksettä vinttikoira.

Keskiajalta nykypäivään

Tuhatluvun alussa, kun gallit karkoitettiin Englannista Irlantiin, saapui greyhound pysyvästi myös tuolle Vihreälle Saarelle. Kun Pyhä Patrick karkasi orjuudesta, häntä kuljettaneen laivan rahtina oli greyhoundeja Roomaan sirkusarenoille.

Vuonna 1014 Englannin kuninkaaksi nousi tanskalainen viikinki Knuut Suuri, joka sääti greyhoundin omistamisen, jalostamisen ja sillä metsästämisen ainoastaan aatelisten ja suurten maanomistajien yksinoikeudeksi. Tämä metsälaiksi (forest law) kutsuttu määräys pysyi voimassa aina 1200-luvulle asti, jona aikana greyhoundin tappaminen tai vahingoittaminen vastasi rikoksena jalosukuisen murhaa – rangaistus oli kuolema.

Vuonna 1500 kuningatar Elisabeth I kumosi tuon lain. Vaikka rotu ”vapautettiin”, niin perinne säilyi ja 1700-luvulle asti greyhoundeja olikin pelkästään aatelistolla. Elisabeth I määräsi lordi Norfolkin tekemään coursingille viralliset säännöt, ja niin oli syntynyt laji, joka pysyi hengissä Iso-Britanniassa aina vuoden 2006 alkuun asti. Vuonna 1776 coursing oli jo suosittu urheilulaji ja lordi Oxford perusti ensimmäisen coursingklubin, Swaffham Coursing Societyn.

Lordi Oxford

Ennen vuotta 1776 ja lordi Oxfordin perustamaa Swaffamin coursingklubia, coursing oli yksityistä urheilua. Koska Swaffam oli ensimmäinen ns. yleinen klubi, ja koska vasta sen perustamisen jälkeen alettiin järjestämään useamman koiran kilpailuja, ja koska Swaffamin perustaja oli lordi Oxford, niin häntä voidaan hyvällä omalla tunnolla kutsua nykyaikaisen coursingin isäksi.

Lordi Oxford ei nauttinut samaa arvonantoa perheensä parissa kuin coursing-piireissä. Hänen innostuksensa greyhoundeihin ei tuntenut mitään rajoja, ja rahoittaakseen intohimonsa hän joutui myymään suvun tauluja Katariina Suurelle. Maine suvun mustana lampaana ja omaisuuden tuhlaajana on kuitenkin jossain määrin epäreilu, sillä hän peri melkoiset velat isältään ja isoisältään. 1700-luvulla oli normaali tapa laittaa lukkojen taakse ja piiloon julkisuudelta liian eksentrikot suvun vesat, ja saman kohtelun sai myös lordi Oxford osakseen.

Tarinan mukaan lordi Oxford pakeni vankilastaan, kun hänen narttunsa Czarina oli kilpailemassa. Hän oli jo vanha mies, ja ratsasti talven kylmässä ja viimassa katsomaan narttunsa suoritusta. Hänellä ei ollut päällystakkia, ja päässään vain kolmikolkkahattu. Kun Czarina voitti toisen suuren nimen, Marian, lordi Oxford kohotti hattuaan, tervehti suurta voittajaansa ja tipahti kuolleena hevosensa selästä. Czarinan uskotaan syntyneen 1781, ja olleen silloin tapahtumahetkellä 10 vuotias ja voittaneen 47 coursingia tappioitta.

Oxfordin jaarli oli monellakin tapaa omituinen henkilö. ja eräällä tapaa se näkyi myös hänen intohimossaan saada aikaiseksi Täydellinen Greyhound. Hän harrasti jalostuskokeiluja, ja risteytti yli sadan greyhoundin laumaansa lähes kaiken mahdollisen kanssa, lurchereiden ja jopa italianvinttikoirien kanssa. Tunnetuin on kuitenkin hänen kokeilunsa bulldogin kanssa, joka siihen aikaan näytti enemmänkin terrieriltä, ja nykyaikaisen greyhoundin sanotaan saaneen brindlen värinsä siltä. Tarina, tai oikeammin uskomus, on pysynyt vahvana jopa näihin päiviin asti. Valitettavasti vain tuo tarina ei suurella todennäköisyydellä ole ihan noin. Toki lordi Oxford kokeili bulldog-risteytyksiä ja varmuulla yksi sellainen jopa kilpaili 1700-luvun puolessa välissä. Nuo risteytykset eivät kuitenkaan toimineet, ja se ainoa kilpaillutkin luovutti hiukan yli 100 metrin jälkeen – masentavaa, sillä bulldoginhan piti antaa greyhoundille lisää kovuutta ja peräksiantamattomuutta. Nykygreyhoundissa ei siis ole tippakaan bulldogin verta jäljellä, ja se brindle värikin tuli rotuun satoja vuosia aikaisemmin matkallaan Euroopan halki.

Lordi Oxfordin perustama Swaffamin Coursingklubi ei myöskään kannustanut lurcher-risteytyksiin. Sääntöjen 14. kohta sanoi, että karkeakarvaisia koiria ei katsota greyhoundeiksi. Paitsi että se vaikutti jalostuskokeiluihin, tuolla maininnalla on meille rodun historian kannalta myös oma merkityksensä. Monet rotuhistorioitsijat sanovat, että kaikkia metsästäviä rotuja kutsuttiin greyhoundeiksi, kuten vaikka irlanninsusikoiraa tai skotlanninhirvikoiraa. Tuona aikana tuo sääntö kuitenkin kertoo sen, ettei niitä pidetty coursingia harrastavina greyhoundeina – ne olivat omia rotujaan. Saman viitteen antaa myös esimerkiksi Richard Blomen kaiverrus coursingista vuodelta 1608. Siinä kuvataan kaksi sileäkarvaista greyhoundia sekä jänis. Markham kirjoitti 30 vuotta aikaisemmin, että pitkäturkkinen greyhound oli sopivampi tuholaisten tai villieläinten metsästykseen, kun taasen sileäkarvainen oli kaikkien muiden koirien yläpuolella:

”smooth-coated greyhound are of all dogs whatsoever the most noble and princely, strong, nimble, swift and valiant; and though of slender and very fine proportions, yet so well knit and coupled together, and so seconded with spirit and mettle, that they are master of all other dogs whatsoever.”

Vieläkin vanhemmat kirjakääröt varhaisilta saksilaisajoilta kertovat, että sakseilla oli kahdentyyppisiä greyhoundeja: karkea- ja sileäkarvaisia. On siis mahdollista, että nykyaikaisen greyhoundin tyyppinen silekarvainen oli olemassa jo rodun alkuajoista lähtien.

Risteytyksiä tehtiin vielä uudemmallakin ajalla. Tunnetut kasvattajat kapteeni Ellis ja hra Dunn onnistuivat saamaan jopa kantakirjaan 1900-luvun alussa greyhound-borzoi risteytyksen. Sekin kokeilu epäonnistui täysin, ja ainoastaan yksi niistä, Woodcar Buzzer vuonna 1914, juoksi julkisessa coursing-tapahtumassa. Se hävisi joka kerta.

Amerikan manner

Espanjalaiset veivät ensimmäisen greyhoundin meren taakse vuonna 1514, vain 22 vuotta Kolumbuksen jälkeen. Omistaja oli Bernal Diaz del Castillo, joka oli matkalla Panaman rannikolle. Vietettyään muutaman vaikean vuoden Kuubassa ja Panamassa, Bernal ja sata muuta espanjalaista koittivat onneaan ja yrittivät löytää uusia maita purjehtimalla Meksikon lahtea pitkin ohi Yukatanin niemimaan. He löysivät ison laguunin ja rantautuivat. Bernal oli maihin nousseiden joukossa ja kuvasi sitä: ”Löysimme paljon peuroja ja kaneja metsästettäväksi, ja greyhoundnarttumme avulla tapoimme kymmenen peuraa ja monta kania”. Kun olimme valmiita, tuli käsky palata laivaan, mutta greyhound jäi jälkeemme”. Greyhound jätettiin rannalle, ja retkikunta palasi Kuubaan. Seuraava retkikunta palasi samalle paikalle myöhemmin, ja löysi greyhoundin melkoisen lihavassa kunnossa. Se oli heiluttanut häntäänsä ja tuli laivalle miehistön kanssa. Se oli pärjännyt yksinään toukokuusta 1518 huhtikuuhun 1519.

Valloitusten aikana espanjalaisilla oli muitakin greyhoundeja mukanaan. Francisco de Lugolla oli huomattavan iso greyhound, joka haukkui paljon, varsinkin öisin. Paikallisten intiaanien päällikkö kysyi espanjalaisilta, oliko se leijona, tiikeri tai joku muu eläin, jota käytetään intiaanien tappamiseen. Espanjalaiset vastasivat, että se oli tuotu tappamaan kenet tahansa, joka aiheuttaa ongelmia.

Yhdysvaltoihin greyhound teki laajan invaasion 1800-luvun puolessa välissä. Englantilaiset ja irlantilaiset siirtolaiset toivat niitä mukanaan, lisäksi niitä rahdattiin farmareille metsästyskoiriksi pitämään tuholaiskannat kurissa. 1886 pidettiin USA:n ensimmäinen sääntöjenmukainen coursingkilpailu.

Eräs kuuluisimpia entisiä amerikkalaisia greyhoundin omistajia oli ratsuväen kenraali George Custer (1876), jolla oli noin 40 koiran lauma. Kun Custer ja hänen 7. ratsuväkirykmenttinä pyyhittiin kartalta Little Big Hornin taistelussa 1876; hänen greyhoundinsa selvisivät hengissä.

Greyhound oli myös ensimmäisiä rotuja amerikkalaisissa koiranäyttelyissä 1800-luvulla. Rotu merkittiin American Kennel Clubin Studbookiin 1885, jolloin sinne kirjattiin kolme urosta ja viisi narttua.

Saavuttaessa uudelle vuosisadalle, muutoksen tuulet olivat selvät. 1919 esiteltiin ensimmäinen ovaalirata keinovieheellä Tulsassa ja 1924 avattiin Derby Lane St. Petersburgissa Floridassa. Tämä rata on vanhin edelleen toimiva greyhoundstadion.

Muu maailma

Muualle maailmaan greyhound saapui lähes poikkeuksetta englantilaisten mukana, ja ensimmäisten joukossa tutkimusretkillä.

Kapteeni Cookin lääkäri tri. Taylor kertoi seuraavaa heidän saavuttuaan Australiaan: ”Näimme yhden nelijalkaisen kanin kokoisen eläimen (luultavasti vompatti) ja greyhoundini iski siihen heti silmänsä ja kävi heti kiinni jalkoihin.”

Kapteeni Phillipillä, joka johti ensimmäisiä uudisasukkaita Australiaan, oli useita greyhoundeja mukana. Niitä käytettiin tuoreen lihan hankkimiseen.

Tämä on asia, joka useasti unohdetaan. Vaikka greyhound olikin länsimaissa aristokraattien koira, niin se oli täysiverinen metsästyskoira. Greyhoundin rooli käyttökoirasta urheilukoiraksi on muuttunut vasta 1900-luvulla.

Vuonna 1867 järjestettiin Australiassa ensimmäinen coursingkilpailu, joka järjestettiin oikeilla säännöillä ja järjestäjänä oli Naracoorte Club South Australiasta. Wallabeita (pieni kengurulaji) käytettiin saaliina. 1873 Isosta-Britanniasta tuotetut kanit olivat lisääntyneet niin paljon, että voitiin järjestää ensimmäinen coursing kaneilla.

Australiassa järjestettiin ensimmäinen kilpailu mekaanisella vieheellä 28.5.1927 Harolds Parkissa. Laji aloitti saman vuonna myös Isossa-Britanniassa. Toinen rata avattiin seuraavana vuonna ja perään lähes 10 muuta. Greyhound Racing oli saapunut Australiaan.