Koiranomistajat eivät tiedä paljoakaan koiransa ravitsemuksellisista tarpeista. Tietoa on, mutta se on erittäin hajallaan, joten löytäminen on työn ja tuskan takana. Urakkaa ei helpota sekään, että jokaista aitoa tiedonmurusta kohtaan törmää kymmeneen jättipakettiin luuloja, kuvitelmia ja uskomuksia.

BARF:n takavuosien suosio ja sen omituiset perusperiaatteet ovat horjuttaneet raakaruokittujen koirien ravitsemuksellista tilaa entisestään. Barf on ylipäätään ruokintavirhe, ei ruokintaa. Ideologinen raakaruokintascene vannoo raakuuden kaikkivoipaan nimeen ja kuivamuonateollisuus taasen omaan reseptiikkaansa. Siinä alkaa olla oman koiransa ravitsemusta ynnäilevä tavan tallaaja pahasti ihmeissään.

Tämä kaikki yhdessä on aiheuttanut kaksi asiaa.

Ammatikseen koirien terveyden kanssa työskentelevät ovat hyvin johdonmukaisesti raakaruokintavastaisia, koska törmäävät päivittäin tapauksiin, joiden alkusyy on väärin toteutettu raakaruokinta.

Toki raakaruokintavastaisuus eläinlääkärien joukossa perustuu myös melkoisen katteettomaan pelkoon mikrobiologisista riskeistä sekä siihen, että ollaan lähdetty samaan disinformaation kelkkaan barffin perimää kantavien raakaruokkijoiden kanssa kuvitellen, että raakuudella tai kypsyydellä olisi yhtään mitään tekemistä ravitsemuksen kanssa.

Siinä kun barffin jälkeläiset kiihkoilevat raa’asta, niin eläinlääkärikunta kiihkoilee kuinka raakaruokinnan eduista ei ole tutkimusnäyttöä. Onhan, aivan kaikki ravitsemustutkimukset puoltavat raakaruokintaa aivan siinä kuin kuivamuoniakin. Kyse on koko ajan reseptiikasta, ja mitä ruuasta saadaan.

Toinen seuraus on edellä mainitut huomioiden selviö: raakaruokituilla koirilla on ravitsemuksellisia puutteita ja ongelmia. Asiaa on hivenen tutkittu. Tulokset ovat masentavia, mutta eivät yllättäviä: erittäin useat koirat ovat vajaasaannilla. Tämä on suoraa seurasta siitä, että ei lasketa, kun ei edes oikein tiedetä mitä laskettaisiin.

Koiran raakaruokinnan tilaa selvittäneiden kyselytutkimusten antia on, että

• kun ruoka-annosten ravintoarvot analysoidaan, niin raakaruokinnalla puutokset ovat erittäin yleisiä
• raakaruokkijoilla on huomattavan paljon sairaita koiria
• omistajat uskovat raakaruokinnan parantavan koiria
• raakaruokkijat ovat poikkeuksellisen tyytyväisiä ruokintaansa
• raakaruokaa tuottavat yritykset määrittelevät itse omien tarpeiden mukaan koirille saantimäärät

Listan jokaiset kohdat ovat itseasiassa olleet selviöitä kaikille hiemankaan objektiivisemmin koirien ruokinnan ja ravitsemuksen kanssa työskennelleille.

Puutokset tai vajaasaannit johtuvat, kuten sanottua, siitä, ettei tiedetä mitä ja paljonko pitäisi antaa. Tuo on kuitenkin jossain määrin historiallinen lähtötilanne. Katiskan kaltaiset sivustot tarjoavat huomattavan paljonkin tietoa ja koulutusta – joskus jopa liikaakin. Kun yhdistetään

• podcast Raakaruokinta kolmessa minuutissa,
• Jennin pähkinänkuori,
• Vitamiinit ja hivenaineet pähkinänkuoressa
• e-kirja Koiran raakaruokinta ja
• Katiskan koulutus Raakaruokinnan suunnittelu,

niin taatusti vajauksia ei ole ruokinnassa. Jo pelkästään podcastin kuuntelu riittää välttämään pahimmat kuopat ja töyssyt.

Ongelma on siinä, että jokaista Katiskan artikkelia vastaan löytyy 100+ pseudojuttua, jossa selitetään aivan höpöjä ja turhain usein myös vaarallisia asioita.

Suomeksi löytää tietoa, ruotsalaisilla on jo huomattavasti vaikeampaa ja jenkeistä ei oikein muuta löydykään kuin faktoideja ja taikauskoa – pahimpia luulojen levittäjiä Yhdysvalloissa taitaa muuten olla raakaruokintapalveluja myyvät eläinlääkärit. Siellä koulutus taitaa olla ravitsemuksen suhteen vielä huonommalla tolalla kuin täällä.

Sairaat koirat eivät ole seuraus raakaruokintaan siirtymisestä, vaan on ollut syy raakaruokinnalle. Kun koiran iho-oireita, niin usein väärin diagnosoitua allergiaa, suolisto-oireita, närästystä, hiivaa… ei ole saatu kuntoon kuivamuonavalmistajien ja eläinlääkärin myymien wannabe-funtionaalisten rehujen terveyslupauksista huolimatta, niin viimeiseksi siirrytään raakaruokintaan.

Jos ongelma on kuivamuonissa, niin lihapohjainen ruokinta tuo avun. Jos ongelma on ollut kuivamuonien raaka-aineissa, niin lihapohjainen tuo avun. Mutta jos sairaus ei liity ruokintaan, tai jos raakaruokinnassa käytetään surkeita tai sopimattomia raaka-aineita, niin ei ruokintatyylin vaihtaminen mitään auta.

Eräänlainen ruokinnalliskonnollinen hurmos on turhan usein kytkettynä koirien raakaruokintaan. Liittyy vahvasti siihen disinformaation ja ihmeiden hehkuttamiseen, jota barf-maailma levitti ja valitettavasti Helsingin yliopiston suojissa toteutettava DOGRISK jatkaa.

Raakaruokinta on ruokintaa siinä kuin mikä tahansa muukin ruokintatapa ja sen edut saavutetaan vain ja ainoastaan oikein koostettuna ja pidettäessä ennakkotoiveet realistisina. Mutta se, että raakaruokinta on karnivorelle sopivaa ravintoa ja kuivamuonat ovat taloudellinen kompromissi, takaa kylläkin tyytyväiset koiranomistajat.

Listan viimeinen kohta on kuitenkin huolestuttavin. Jos koirille valmistetaan raakatuotteita, joita mainostetaan täysravintona, mutta eivät täytä edes perusravitsemuksen vaatimuksia, niin miksi moista toimintaa pitäisi kutsua?

Entä kun mennään astetta pidemmälle, ja nähdään niin paljon vaivaa, että saadaan huomioitua lainsäädännön porsaanreiät, että saadaan tuotettua raakatäysravinto, joka täyttää valvonnan vaatimukset, mutta ei koiran tarpeita, niin ollaan syvemmällä taloudellisessa huoraamisessa kuin kuivamuonavalmistajat ovat koskaan olleet.

Ja vielä ei päästy edes niihin huijareihin, jotka rahastavat keksityillä terveysväitteillä sairaiden koirien omistajien huolta ja pelkoa.

Omistaja voi luottaa koiransa suhteen vain ja ainoastaan itseensä. Siksi ruokinnan perustana olevat tarpeet on selvitettävä. Muutoin on mahdotonta rakentaa edes kohtuullisesti koiralle sopivaa ruokintatapaa.

Tarpeet

Koiran tarpeet riippuvat useista eri muuttujista, eivätkä ne pysy vakioina. Päivän aktiivisuus, stressitason nousu, ulkolämpötila, hormonitoiminta ja jopa valon määrä vaikuttaa tarpeeseen niin energian kuin ravintoaineiden suhteen.

Koiralle on mahdollista arvioida eräänlainen ylläpitotaso, mutta sitä on säädeltävä tarpeen mukaan – välillä hyvinkin lyhyissä ajanjaksoissa, jopa päivä kerrallaan. Käytännössä säätö tehdään aina energian mukaan, jolloin rasvan osuutta joko lisätään tai lasketaan. Useimmiten tuo toteutetaan joko lihan määrää tai laatua muuttamalla, tai rasvalisää antamalla.

Lähes kaikille ravintoaineille ilmoitetaan koirien ravintosuosituksissa tarpeet usein myös laskettuna ruuan energian kautta. Tämä perustuu ajatukseen, että mitä enemmän koira syö, niin sitä enemmän se myös tarvitsee.

Käytännössä suositukset energian kautta laskemisesta ovat tulleet tutkimuksissa vakioiduista energiamääristä, joita koirille on käytetty.

Kolmas syy on kuivamuonien valmistus. On mahdotonta laskea sisältöä koiran painolle, koska ei tiedetä minkä kokoinen koira milloinkin syö. Mutta tiedetään mikä on energian tarve painokilolle ja tiedetään paljonko energiaa on kilossa ruokaa. Siksi energian kautta laskettuna saannit ovat helpompia teollisuudelle. Lisäksi tasaisen lineaariset taulukot näyttävät kuluttajille tutummilta ja siten myös houkuttelevamman luotettavammilta.

Otetaan esimerkiksi sinkki ja mitä tapahtuu riippuen mitä käytetään laskujen perusteena.

Sinkille ilmoitetaan, että tarve olisi 9,7 mg/4,18 MJ (1000 kcal). Kun 30 kg esimerkkikoiramme tarvitsee ruuastaan noin 7 MJ energiaa, niin sinkin tarve olisi silloin 16,2 mg. Kun tarve lasketaan ns. virallisista suosituksista metabolisen painon kautta, niin tarve olisi 25,6 mg. Jos käytän itse käyttämääni ylöspäin tarkistettua realistisempaa tarvetta, niin 30 kg koira tarvitsisi 60 mg.

Tarvittava sinkkimäärä lähes kaksinkertaistuu riippuen täysin mitä tapaa käytetään.

Kun pelkästään suosituksen ero on yhdeksän milligrammaa, niin tarpeiden arkisessa käytännön arvioinnissa ei ole mitään käytännön syytä yrittää arvioida milligramman osien tarkkuudella, edes milligrammatarkkus ei ole aina tarpeellinen – kunhan pysytään suunnilleen oikeissa mittakaavoissa, eikä jäädä alle suositusten aidossa ruokinnassa.

Jos jäit ihmettelemään miksi määrä ilmoitetaan per 4,18MJ/1000 kcal, niin sitä kutsutaan energiatiheydeksi. Kilo laihaa ylläpitoruokaa ei ole sama kuin kilo aktiivirehua, joten kun tarve ilmoitetaan tuhannelle kilokalorille, niin samalla kerrotaan paljonko koiran olisi syötävä juuri sitä ruokaa saadakseen ilmoitetun määrän ruokaa.

Joten jos (stetsonesimerkki) jos ruuassa 500 kJ/100 g, niin mallikoiramme olisi syötävä sitä 1,4 kiloa saadakseen edellä lasketun sinkkimäärän. Jos ruuassa taasen olisi 2 MJ/100 g, niin 350 grammaa riittäisi.

Nyt ehkä ymmärrät miksi raakaruokinnassa ei koskaan käytetä energiatiheyden mukaisia tarpeita, vaan kaikki lasketaan aina ja iänkaiken painon mukaan – 30 kg koira tarvitsee aina sen esimerkiksi 60 mg sinkkiä aivan riippumatta siitä syökö se 500 grammaa vai kilon. Mutta tämä on asia, jonka jokaisen täysiravintojen reseptiikkaa tekevän täytyy osata ja ymmärtää. Muille kysymys on vain yleissivityksestä.

Ruoka-annoksen koko

Ruoka-annoksen koko on hivenen toissijainen asia, mutta se antaa suunnan kohtuullisen usein kysytylle kysymykselle paljonko koiralle kannattaa tarjota ruokaa.

Jos jonkun ravintoaineen tyydyttäminen vaatisi 1000 gramman annosta koiralle, joka niukinnaukin kykenee ahmimaan 300 grammaa kerralla, niin ruoka ei käy sellaisenaan koiralle. On siis vedettävä jokin raja, jonka alle ja yli – jollain toleranssilla – mennessä pohditaan vajaasaantia tai yliannosta.

BARF-ruokavalioiden kautta on koiramaailmaan iskostunut käsitys, että koiran syömä ruokamäärä olisi kytkettävissä painoon siten, että normaaliaktiivinen syö noin 2 % painostaan ja erittäin aktiivinen 3 %. Kaavana tuossa on paljonkin heikkouksia, jo senkin takia, että prosenttiosuus ei huomioi ruuan energiatiheyttä eli käytännössä rasvan määrää.

Tuo kaava ei edes ole barffin keksintöä, vaan perustuu tutkittuun määrään koiran keskimääräisistä ruokakipoista ja on alunperin aidosti ollut kuiva-ainetta. Määrät ovat siis olleet melkoisesti suurempia kuin tuo luuloon perustunut kuvitelma annoskoosta, joka on ollut yksi syy monien muiden joukossa siihen, että laihuus kiusasi barf-koiria. Nyt barf on ideana, jos ei kuollut & kuopattu, niin painunut marginaaliin, mutta koirien lihoja myyvät kauppiaat pitävät tuota sitkeästi hengissä.

Koiralla ei ole ongelmia syödä annoksia, jotka ovat jopa 7 % koiran omasta painosta. Mutta jos kohtuullista ruokamäärää mietitään, niin normiaktiiviselle annos, joka on noin 3 % omasta painosta on kohtuullinen. Laihduttaville voidaan harkita 2 % annoskokoja, mutta niillekin on järkevämpää vähentää energiaa, ei ruuan massaa – saadaan energia alas, mutta koira pidettyä kylläisenä. Erittäin aktiivisilla voidaan helposti annoskokoa kasvattaa jopa 4 – 5 prosenttiin asti, jos rasvan määrä nousisi muutoin liian korkeaksi. Pidän siis ruuan ohjeellisena annoskokona kolmea prosenttia koiran painosta:

• 10 kg = 300 g
• 30 kg = 900 g
• 60 kg = 1,8 kg

Energia

Koira tarvitsee lämpöneutraalissa ympäristössä (ei liian kuuma, eikä liian kylmä) ylläpitoenergiakseen 500 – 550 kJME/kgME. Tämä tarve kasvaa työn mukaan. Esimerkiksi

• tunnin metsästävällä metsäkoiralla tarve kasvaa 1,1 kertaiseksi,
• päivän metsästysrupeama nostaa energiantarpeen 1,4 – 1,5 kertaiseksi ja
• päivän aherrus valjakon edessä vaatii 2 – 4 kertaa yli.

Lämpötilan lasku nostaa energian tarvetta, sillä koiran on tuotettava lisää lämpöä. Paksuturkkisilla roduilla tämä kriittinen lämpötila on noin 0 °C, ohutturkkisemmilla roduilla jo aikaisemmin.

Seuraava hermostuttaa monet ravintoammattilaiset. Koiran energiantarpeen määrittely kilojouleilla painon mukaan on pelkästään laskennallinen malli, joka ei kerro koiran aitoa energian tarvetta. Aito tarve on huomattavasti alempi. Suositusten kilojoulet, olivat ne sitten laskettu painokilolle millä tahansa määrityksellä, tai jopa energian tarpeen lisäyksenä milloin lämpötilan ja milloin rasituksen kautta, ovat vain ja ainoastaan suhdelukuja, joiden perään on laitettu kilojoulen yksikkö.

Tämä pätee, jos energiasuosituksia mietitään aitoon tilanteeseen. Tämä johtuu siitä, että energian saantiin lasketaan kaikki kolme energiaravintoainetta: rasva, proteiinit ja hiilihydraatit. Jotta 500 – 550 kJ suositus saadaan täytettyä, niin se edellyttää määrättyä määrää rasvaa (n. 6 – 10 g/kgME), määrättyä määrää proteiineja (2 – 5 g/kgME) ja maksimissaan 50 % koko laskennallisesta energiakakusta hiilihydraatteja. Mutta aitoon energiankäyttöön ei käytetä proteiinien energiaa, koska rasvan määrä suositelluilla grammamäärillä riittää käyttöenergiaan sekä läskiin varastoitavaksi. Aito energian tarve onkin maksimissaan se, mitä ravinnon rasvan grammoista voitaisiin saada huomioimatta proteiinien ja hiilihydraattien energioita täysin riippumatta onko niissä kyse kokonaisenergiasta, metabolisesta ja nettoenergiasta. Koiran laskennallinen energiantarve taasen kuvaa ruoka-annoksen kokoa.

Koiran elimistön ihanteellinen rasvan määrä riippuu yksilöstä sekä rodusta. Kun rekikoirat tarvitsevat suuremman määrän elimistön varastorasvaa jo pelkästään pitkäkestoisen rasituksen sekä ilmasto-olosuhteiden takia, niin greyhoundilla moinen määrä tekisi siitä jo sairaalloisesti liikalihavan. Normaalisti koiran lihavuusasteen näkee helposti aivan silmillä, turkkiroduistakin, mutta vaikeukdeksi nousee subjektiivisuus. Omaa koiraa ei saisi koskaan arvioida, ellei ole aivan varma kyvystään nähdä ehkä ikävämmätkin asiat, myös ohi harrastuksen vaatimusten. Omalle koiralle tulee myös sokeaksi, koska se on silmien alla koko ajan. Koiraa ei silloin nähdä, vaan sitä katsotaan.

Vinttikoiraurheilu sinällään vaatii normielämään nähden liian matalaa kehon rasvaprosenttia. Liian matala merkityksessä,
että elimistöllä ei ole ”turvapuskuria” vaikkapa hellettä, pakkasta tai rasitusta vastaan, ja se vaatii treenarilta jatkuvaa huomiota. Matala rasvaprosentti ei tarkoita samaa kuin lihakseton laihuus, niitäkin valitettavasti näkee. Toinen ääripää saattaisi olla määrätyt näyttelyrodut, joissa ulkomuotototuomari palkitsee koiran vain silloin, kun se on ulkomuodoltaan jopa ylilihava. Molemmissa tapauksissa omistajala on riski tulla sokeaksi koiran todelliselle painolla ja alkaa pitämään omaa poikkeavaa tilaa normina.

Normaalille kotikoiralle voidaan laskea päivän energian tarpeeksi 500 – 550 kJME/kgME.

Rasva

Rasvaa voidaan kutsua koiran tärkeimmäksi ravintoaineeksi. Toki moinen luokittelu on suunnattoman rajaavaa ja yksipuolista, mutta koira tulee pidemmän aikaa toimeen hyvin matalalla proteiinilla. Toki se silloin menettää lihastaan ja ajan myötä sairastuu ja lopulta kuolee, mutta rasvan puutteessa tuo kaikki tapahtuu nopeammin. Rasva mieletään usein pelkäksi energian lähteeksi, mutta sitä se ei ole. Toki läskistä saadaan tuplasti kaloreita verrattuna muihin energiaravintoaineisiin, kuten proteiineihin ja hiilihydraatteihin, ja rasva on koiran tärkein tapa tuottaa voimaa kehon käyttöön, mutta rasva osallistuu moneen muuhunkin. Se suojaa elintärkeitä elimiä ja hermorakenteita. Luuytimen rasvassa kypsytetään verisolut. Ilman rasvaa iho ja turkki kuolee. Tuo kaikki on saatava ravinnosta.

Koiran rasvan perussaannin määrää kaksi tekijää. Ensimmäinen on tarvittava energia, koska rasva on ensijainen tapa tuottaa voimaa. Hiilihydraatteja pyrimme välttämään ja proteiineista ei polteta jouleja kuin poikkeustapauksissa ja silloinkin kehnolla hyötysuhteella. Toinen syy on tarvittavat rasvahapot (rasvan rakenneosat).

Rasvaa olisi saatava grammoissa 7 g/kgME, mutta reaalimaailma on einen helpompi tai ainakin se noudattaa sumeampaa logiikkaa: kun koiran paino on sopiva eikä sillä ole ulkoisia rasvan puutteen merkkejä (matta turkki jne.), niin  rasvaa saadaan riittävästi.

• Rasvoja käsitellään syvemmin artikkelissa Rasva ruokinnassa

Proteiinit

Proteiinit on saatava ravinnosta. Lihapohjainen ruokinta on koiralle paras mahdollinen, koska lihasta koira saa kaikki tarvitsemansa aminohapot. Kasvisvalkuaisesta sen sijaan puuttuu koiralle välttämättömiä aminohappoja.

Vaikka proteiinit ja sitä myötä aminohapot luokitellaankin ns. energiaravintoaineisiin niin ne eivät käytännössä niitä ole. Proteiineihin on varastoitunut energiaa ja hiilipohjaisena se on poltettavissa, mutta elimistö käyttää proteiinien aminohappoja, tai oikeammin niiden kemialliseen rakenteeseen kuuluvaa hiilirunkoa, energian tuottamiseen vain pakkotilanteessa. Rasva ja hiilihydraatit ovat varsinaisia polttoaineita, ja näistäkin rasva on ykkönen.

Voimatreeniä tekevä erittäin aktiivinen ihminen käyttää proteiineja energiantuottoon maksimissaan 2 % päivän energiatarpeesta. Tavallinen laiska toimistoihminen hyödyntää alle prosentin verran. Koira ei eroa tuosta mitenkään.

Proteiinit ovat rakennuspalikoita, joista rakennetaan se systeemi, joka sitten tarvitsee sähköntuottoon, kaukolämpöön, liikkumiseen ja varsinaisen rakenteen ylläpitoon, kun rasva menee polttoöljyksi lämmityskattiloihin ja turbiineihin. On täysin mahdotonta laittaa eri osasia tärkeysjärjestykseen, ja vaikka olenkin kutsunut rasvoja ruokinnan tärkeimmiksi palasiksi, niin ilman proteiineja meitä, koiria ja mitään elävää maapallolla ei olisi.

Proteiini, joka on vaikkapa sen syötävän kinkun rakentava legopalikka, koostuu aminohapoista. Ruuansulatus ei pysty hyödyntämään kokonaisia proteiineja, vaan ne on ensin purettava ja pilkottava erillisiksi aminohapoiksi (tai pienemmiksi niiden ryhmiksi), jotka voidaan siirtää suolen seinämän läpi ruokasulasta elimistön käyttöön. Sen jälkeen aminohapoista rakennetaan uusia proteiineja elimistön käyttöön – vaikkapa isompaa reisilihasta, uutta luuta tai parempaa turkkia. Kuten legopalikoita, niin aminohappojakin on erilaisia sen mukaan, että mitä niistä voidaan tehdä. Tuo rakentaminen määrää mikä on elimistön tarve saada niitä ruuasta. Osa aminohapoista näet voidaan rakentaa muista aminohapoista, eli proteiineista ei ole tarvetta saada aivan kaikkia elimistön vaatimia aminohappoja aivan joka kerta.

Koiran tarve sulavalle proteiineille on noin 5 g/kgME. Tosin raakaruokinnassa määrä on alempi, sillä tuo suositus on kuivamuonista, joista osa proteiinisisällöstä tulee koiralle kehnommasta kasvimaailmasta.

• Proteiinien perusartikkeli on Proteiini ruokinnassa

Hiilihydraatit

Hiilihydraatit eli sokerit ovat koiralle täysin turhia. Koira kykenee jossain määrin käyttämään hyväkseen kasvismaailman hiilihydraatteja, pääosin kypsennettynä ja jauhettuna. Koira ei kuitenkaan käytä hiilihydraatteja mihinkään muuhun kuin energian tuottamiseen. Niillä ei ole mitään muuta ravitsemuksellista merkitystä.

Hiilihydraattien käyttöä ruokinnassa (puurot, jopa kasvissoseet) perustellaan paikoin sillä, että solut käyttävät vain sokeria, glukoosia, energiakseen ja siksi olisi tehokkaampaa antaa koiran tarvitsemat sokerit jo ruuassa.. Tuossa on puolet totta. Solut eivät käytä energiakseen käytännössä muuta kuin sokeria (tosin, osa käyttää mm. rasvaa tai molempia, joten tuo oli yleistys). Se toinen puoli, joka ei ollut aivan totta, on taasen se, että tarvittava glukoosi muodostetaan maksassa, jos ruuassa on riittävästi rasvaa ja proteiinia.

Hiilihydraatit turvottavat. Se johtuu siitä, että hiilihydraatin varastomuoto elimistössä eli glykogeeni sitoo itseensä vettä. Ei edes mitenkään vähän – gramma glykogeenia sitoo kaksi grammaa vettä. Paitsi että se turvottaa, niin jos koiralla on ongelmia kuivumisen kanssa, hiilihydraatti pahentaa tilannetta tuon takia. Vesi ei ole käytössä, vaan sokerin kanssa varastossa.

Jos normikoiralla korvattaisiin rasva kokonaan saman energian sisältävillä hiilihydraateilla, niin paino tuplaantuisi – hiilihydraateista saadaan vain noin puolet rasvan energiasta, joten hiilihydraatteja olisi syötettävä kaksi kertaa enemmän. Itseasiassa tarvittava määrä on vielä suurempi, sillä hiilihydraattien hyötysuhde on huonompi.

Rasva varastoituu ilman vettä. Jokainen hiemankaan keittiökemiaan tutustunut tietää, että rasva ja vesi eivät siedä toisiaan ja pyrkivät niin kauas kuin mahdollista. Kun läskin osuus kehossa kasvaa, lihotaan, niin elimistön vesimäärä joutuu ikään kuin mahduttamaan itsensä pienempää tilaan. Siksi naisilla luontaisesti korkeamman kehon rasvaprosentin myötä on harvemmin ongelmia kuivumisen kanssa – pätee narttuihinkin.

Normaalitilanteessa koiralle ei ole tarvetta, eikä suuremmin hyötyäkään, antaa hiilihydraatteja hiilihydraattien takia. Koira ei saa viljoista (tai perunasta) raakaruokinnassa kokonaisuuden kannalta merkittävästi energiaa. Niiden sisältämän hiilihydraatin laskennallinen energia otetaan huomioon koiraa laihdutettaessa, mutta ei koskaan lihotuksessa tai ylläpidossa. Energian suhteen hiilihydraattilähteistä ainoastaan rasvaisilla viljoilla on merkitystä.

Hiilihydraattien käyttö ei ole tarpeellista raakaruokinnassa kuin muutamien poikkeuksien suhteen – osa varsinkin vanhemmista koirista pysyy paremmassa kunnossa, kun mukana on kohtuullinen määrä hiilihydraatteja. Jos niitä tarvitsee, niin silloin kannattaa käyttää kuivamuonia. Puurojen käyttö on tarkoituksellista hiilihydraattien tuomista ruokaan, jonka tarkoitusta on erittäin vaikea perustella. Kun ruokaan lisätään kuivamuonaa, esimerkiksi 50/50-tyylin ruokinnassa (esitellään kirjan lopussa), niin hiilihydraatteja ja viljaa tai perunaa tulee pakosta, sitä ei pysty välttämään. Mutta ohessa saadaan vitamiineja sekä hivenaineita. Puuropohjaisessa ruokinnassa tuodaan tarkoituksella hiilihydraatteja ja viljaa, mutta ei saada vitamiineja eikä hivenaineita. Ero on selvä.

Koiralla ei ole tarvetta hiilihydraateille.

• Koiran sisäsyntyisestä sokerien tuottamisesta voit lukea jutusta Koiran ketoosi.
• Hieman asiaa omistajien hiilihydraattikammosta löydät artikkelista Miksi hiilihydraatit ovat pahoja koiralle?

Kuitu

Kuitu toimii suoliston hyvin bakteerien kasvualustana sekä auttaa säätelemään nestetasapainoa. Kuidulla on myös tärkeä rooli ulosteen laadulle. Sulamattoman kuidun määrä ei periaatteessa saisi ylittää kolmea prosenttia kuiva-aineesta laskettuna, ja 5 – 8 % määrillä sulamattoman kuidun määrä alkaa heikentämään rasvan, proteiinien ja mineraalien hyväksikäyttöä.

Kun nuo määrät siirretään aitoon elämään, niin huomataan kuinka kaukana teoria on todellisuudesta. Jotta päästäisiin yli viiden prosentin kuituun kuiva-aineessa, niin kuidun lähteen – oli se sitten pellavansiementä tai lesettä – nousee niin suureksi, että sokea näkee jo otsallaan, että ruoka ei voi olla koiralle järkevää. Kuidun suositusmäärät siis ohjaavat (taas) kuivamuonien reseptiikkaa, eivät ruokintaa.

Kuidulla pystytään myös auttamaan ummetuksessa ja löysyydessä. Ummetuksessa kuidun määrää tulisi nostaa ja antaa se turvotettuna. Silloin ulostemassaan tuodaan lisää kosteutta, ikään kuin liukastetaan. Ummetus johtuu usein

• ruokinnan epätasapainosta, jolloin luun ja ruston osuus on ruuassa liian korkea
• ruuan liian vähäisestä määrästä
• liian vähäisestä liikkumisesta
• liian vähäisestä juomisesta

Löysyydessä kuidun määrää nostetaan myös, mutta se annetaan kuivana, turvottamattomana. Silloin kuitu toimii imevänä osana – se on kuin pesusieni, joka imee itseensä ylimääräisen kosteuden. Kuidun määrä riippuu siis ruuan määrästä, ei koiran koosta. Lisäksi sen tarkempi annostusmäärä riippuu usein yksilön tarpeesta. Koiralla ei sinänsä edes ole tarvetta kuidulle, jos uloste kulkee kunnolla.

• Kuidusta on kirjoitettu enemmän jutussa Kuitu

Vitamiinit ja mineraalit

Vitamiinit ja mineraalit toimivat useissa tehtävissä elimistössä. Osa suojelee soluja toimien antioksidantteina, kuten vaikka E-vitamiini, osa taasen hormonien tapaisina ”viestinviejinä”, jotka käynnistävät erilaisia reaktioita, esimerkkinä vaikkapa D-vitamiini.

Mineraalit jaetaan yleensä saantimäärien mukaan mikro- ja makrokivennäisiin. Mikrokivennäisiä eli hivenaineita tarvitaan vähän ja niiden määrät lasketaan usein mikrogrammoissa. Makrokivennäisiä tarvitaan suurempia määriä ja usein tarpeissa puhutaan grammoista, kuten kalsiumin suhteen.

Koska mineraaleilla ja vitamiineilla on useimmiten samat tai samantyyppiset lähteet, ja koska useimpien mikroravinteiden tarkkaa määrää ei tiedetä ravinnossa eikä aina edes koiran optimitarvetta, niin käytännössä keskitytään muutaman tärkeimmän saannin turvaamisen. Silloin voidaan luottaa siihen, että muitakin saadaan pääsääntöisesti riittävästi. Perusruokinnassa A-, D- ja E-vitamiinin saannin turvaaminen takaa muidenkin vitamiinien saannin. B-ryhmän vitamiinien määrät on tarkistettava määrätyissä perussairauksissa, kuten jatkuvassa vatsan löysyydessä, muutoin niistä on harvemmin puutetta perusruokinnassa. Mineraaleissa varmistetaan kalsiumin, magnesiumin, sinkin ja jodin saanti. Kun nuo saadaan ravinnosta, niin muut yleensä seuraavat mukana.

Bioaktiivisuus

Katiskan artikkeleissa ei ole huomioitu imeytymistä, vaikka ehkä olisi pitänyt. Valillä on huomioitu imeytyminen, vaikka ei olisi pitänyt. Tuo johtuu siitä, että välillä imeyutymisen miettiminen on merkityksellistä ja välillä ei. Valitan, jos haluat tarkkaa tiedettä, niin matematiikka on sellainen, mutta ravitse,mus ei koskaan.

Ainoastaan ne määrät, jotka saadaan siirrettyä ruuasta koiraan, ovat käytettävissä. Ruuan kokonaissisältö analyyseissä on siltä osin epäolennainen. Jos mineraalit kerätään kakkapussiin, niin koira ei ole niistä hyötynyt.

Vitamiineista imeytyy eläinperäisestä ruuasta lähes kaikki, aidosti noin luokkaa 90 %, joten merkitys on niin vähäinen, että imeytymistä ei ole huomioitu. Mineraaleilla sen sijaan imeytymisessä ja käytössä on suuriakin eroja (puhutaan biosaatavuudesta ja bioaktiivisuudesta). Tarvetta olisi syytä tarkistaa imeytymisen ja hyödyntämisen suhteen, jotta saataisiin teoria ja käytäntö kohtaamaan toisiaan.

Tässä ajattelussa on yksi heikkous. Koirien saantisuositukset on pääsääntöisesti rakennettu koirien ruokintakokeilla, joissa on annettu erilaisia määriä, ja

• alin määrä, joka ei ole aiheuttanut puutoksia, on saannin alaraja
• ylin määrä, joka ei ole aiheuttanut yliannostuksia, on saannin yläraja
• suositus on jossain kohtaa puolessa välissä

Tällöin bioaktiivisuus on jo mukana määrässä, koska tutkimus ei kerro elimistön vaatimuksista grammoissa, vaan paljonko ruuassa on ollut grammoja, että ollaan saatu tarve tyydytettyä. Mikäli tarve on laskettu näin, niin pitäisi tietää vitamiinin tai mineraalin kemiallinen muoto, mistä raaka-aineesta se on saatu, kuidun määrä, rasvan määrä jne. Tuhottomasti erilaisia tekijöitä, jotka vaikuttava imeytymiseen.

Jos omassa ruokinnassa yksikin noista tekijöistä muuttuu, niin myös vitamiinin tai mineraalin ”imeytymistehokkuus” muuttuu.

Magnesiumin saantisuositukset pitävät paikkaansa, jos ruuasta saadusta imeytyy 60 %. Mutta tiedämme myös, että tuo hieno oletus kaatuu heti, sillä ruuan magnesiumista ei imeydy 60 prosenttia. 20 % on parhaimmassakin tapauksessa lähempänä totuutta. 60 % on saatu aikaiseksi laskennallisesti, kun on käytetty magnesiumlisää, jolla ruuan pitoisuutta on nostettu.

Tilannetta ei yhtään helpota sekään, että osa tutkimuksista – varsinkin tuoreemmista – on tehty mittaamalla esim. radioaktiivisella merkkauksella tai jollain muulla merkkiaineella elimistön aito tarve aineelle. Tällöin ravinnosta saatava määrä on mitoitettava sellaiseksi, että tuo tarve täyttyy ja silloin on jo tiedettävä miten mikäkin erilainen yhdiste imeytyy.

Alkaako kuulostamaan siltä kuuluisalta rakettitieteeltä? Kyllä, siihen suuntaan ollaan nyt hyvää vauhtia menossa. Hyvä uutinen on kuitenkin se, että arkipäivän ruokinnassa tuota ei useinkaan tarvitse murehtia. Se kuuluu ravitsemuksen ammattilaisten osaamisalueeseen, kuten minulle.

Mutta asia on kuitenkin hyvä tietää, koska se selittää miksi ruuassa useimmiten ylitetään, ja on pakkokin ylittää, paikoin reippaastikin lasketut saantimäärät. Hyvä puoli on sekin, että kun ylitys on maltillinen, niin yliannostusvaaraa ei ole yhdelläkään ravintoaineella. Elimistön oma kyky säädellä huolehtii tarpeesta ja poistaa ylimäärän. Puutos on aina pahempi, koska vajetta ei saada millään katettua. Mutta jos ylitys pelottaa, niin tarjottuja mineraalimääriä voi alentaa – paperilla kaikki on silloin hyvin.

Vitamiinien ja hivenaineiden tarpeet

Vitamiineja ja mineraaleja on kymmeniä ja jokaisen niiden kerääminen tähän artikkeliin olisi työmääränä ylittänyt hyödyt. Käytä siis Katiskan hakua, löydät sen sivupalkista tai ylätunnisteesta. Myös avainsanojen eli tagien klikkaaminen ohjaa sinua tiedon pariin.

Hyvät uutiset ovat, että sinun ei tarvitse huolehtia kuin muutaman vitamiinin ja mineraalin saannista, sillä kaikki muut saadaan raaka-aineiden mukana. Sinun on huomioitava

• kalsium 80 mg/kgEP tai 130 mg/kgME; maksimissaan gramma luuta per painokilo tai ruokintakalkkia 0,3 g/kgEP
• sinkki 2 mg/kgME tai mieluummin 2 mg/kgEP; purkista joka päivä ja kaksi kertaa päivässä ruokkivat voivat jakaa molemmille aterioille
• jodi 15 µg/EPkg tai 29,6 µg/MEkg; merilevällä gramma per 10 kgEP
• A-vitamiini 30 µg/kgEP tai 50 µg/kgME; maksaa 1,5 g/kg kerran viikossa
• D-vitamiini 0,7 µg/kgEP; purkista ja voidaan antaa kerran viikossa 7x annoksella
• E-vitamiini 2-6 mg/kgEP; purkista päivittäin

Se oli siinä.

Jos kaipaat muistilappua eri tarpeisiin, niin sen löydät jutusta Koiran tarpeet: NRC

Juttu on kooste e-kirjasta Koiran ravitsemuksen ABC: Koiran raakaruokinta