Aina silloin tällöin törmää näkemykseen, että greyhound on monikäyttökoira – pentuja käyttöön ja näyttöön. Että sillä voi harrastaa mitä mielii. Periaatteessa näin onkin, sillä kyse on vain ja ainoastaan omistajan tavoitteellisuuden ja vaatimuksien tasoista. Toiset tyytyvät vähempään kuin toiset. On kuitenkin muistettava, että greyhoundia on jalostettu satoja vuosia tuhansien vuosien käyttötarkoituksen jälkeen vain yhteen suuntaan: juoksemaan kilpaa mahdollisimman nopeasti noin 30 sekuntia.
On yleisesti hyväksyttyä, että metsästyslaikoja suositellaan hankittavaksi vain metsästykseen. On yhtä hyväksyttyä, että valjakkohuskya (tai seisojasekoitusta, kuinka vaan) ei osteta kerrostaloon sohvalle. Kaukaasianpaimenkoiraa ei saisi ostaa näyttelyeläimeksi kerrostaloon. Mutta greyhoundin pitäisi soveltua kaikkeen.
Valitettava tosiasia kuitenkin on, että tuloksilla mitaten maailmasta ei löydy yhtään rotua, joka olisi yleiskäyttörotu. Saksanpaimenkoiraa on sellaiseksi mainostettu, mutta tosiasia on, että sielläkin kyse on linjajaosta. Sakemanni on eräällä tapaa jopa rajummin jakautunut rotu kuin greyhound, sillä greyhoundeissa maailman ehdoton enemmistö on ratakoiria (lasketaan mukaan ne muutamat coursingkoirat) ja huomattavan paljon pienempänä vähemmistönä on uudempi tyyppi, näyttelylinjainen englanninvinttikoira.
Jotta kykenisi ymmärtämään greyhoundin rajallisuuden harrastuskoirana, niin on kerrattava greyhoundin historia ja sen jalostus. Alunperin greyhound oli metsästyskoira, itse asiassa ase. Kun muiden metsästyskoirien spesialiteetiksi kehittyi riistan ajaminen ihmisen ulottuville tai pysäyttää se, niin greyhound juoksi kiinni ja tappoi. Tämä kehitti rotua koko ajan enemmän sprintteriksi ja koiran arvo oli sama kuin sen nopeus.
Jossain määrin Rooman vallan aikana jo, mutta varsinaisesti Englannissa normannien aikana, greyhound oli urheilukoira. Se ei kuitenkaan olisi saanut statustaan aateliston ja ylhäisön silmissä, ellei sen edeltävä vuosisatainen jalostus olisi muovannut rodun jo valmiiksi nopeaksi juoksijaksi.
Ei courisingia tyhjästä synnytetty, vaan siihen oli jo olemassa koiratyyppi. Ylhäisöllä oli aikaa ja varaa keskittyä sellaiseen ylellisyyteen kuin urheilukoiran jalostaminen. Talonpojat ja muut ”vapaat miehet” omistivat samantyyppisiä koiria, mutta niiden tehtävä oli hankkia ruokaa. Nopeasti, helposti ja mielellään vaivihkaa. Koska tavoite oli loppujen lopuksi kuitenkin sama, omistajan sosiaalisesta asemasta huolimatta, niin maatiainen kuin aatelisgreyhoundkin kehittyivät samaan suuntaan.
1800-luvun aikana aina 1900-luvun alkuun asti, jalostus oli keskittynyt mahdollisimman nopean coursing-koiran tekemiseen. Metsästäminen oli elinkeinona menettämässä merkitystään suurimmalle osalle kansaa, ja muille siihen sopi pienempi lurcher paremmin.
1800-luvun lopussa läntinen maailma oli jo sen verran vaurastunut, että koirien jalostaminen ja kasvatus oli laajahkoa harrastusta ja kennelliittoja perustettiin entisten lisäksi ympäri maailmaa. Niiden toiminta ei perustunut käyttöön (vaikkakin SKL oli pitkään metsästäjien hallussa) vaan koirien ulkonäköön.
Pohja nykyiselle ulkonäköarvostukselle oli valettu ja greyhoundkin jakaantui. Alkoi kehittymään ulkomuodollisesti korostetumpi versio, jolle ei enää nopeus ja juoksukyky ollut merkityksellinen. Maailmaan tuli muunnos, josta käytetään nimiä näyttelylinjainen greyhound, showgreyhound, geeli tai mielellään englanninvinttikoira.
Olen sanonut tämän ennenkin, ja toistan samaa: selvyyden vuoksi oli helpompaa, että näyttelylinjaisia kutsuttaisiin englanninvinttikoiriksi ja juoksijoita greyhoundeiksi. Tosi asiassa ne ovat jo eriytyneet omiksi roduikseen; yhteistä jalostusta ei ole, yhteistä kantakirjaa ei ole, yhteistä käyttöä ei ole ja maailmanajassa on omiksi roduikseen nimetty muunnoksia pienemmilläkin muutoksilla – välillä on riittänyt valtakunnanraja.
Ei greyhoundkaan muuttumattomana pysynyt. Nopeus lisääntyi. Coursing jakautui kahteen eri tyylisuuntaan ja muutti samalla koiria. Kun open field coursing suosi kevyempiä ja ketterämpiä, niin park coursing tarvitsi massaa, voimaa ja raakaa nopeutta. 1920/30-lukujen vaihteessa tuli uusi villitys, ratakilpailut.
Varsinaisen ratajalostuksen voidaan sanoa alkaneen 30-luvun lopulla, sillä siihen saakka radalla kilpailevat koirat olivat puhtaasti coursing-verisiä, eikä keinovieheen ajaminenkaan aina ollut sen kummallisempaa kuin vinttiliitonkisoissa nykyään ratapuolella paljon parjatuilla turkkiroduilla. Koirat tappelivat, lopettivat ajamisen ja lähtivät jopa karkuun stadionilta kesken kisan. Elävän ajaminen ei vaadi kovinkaan suurta ajoviettiä, mutta sinänsä ärsykkeettömän keinovieheen ajaminen kylläkin.
Uudet vaatimukset muuttivat taas jalostusta ja koiratyyppi muuntui vaihteeksi. Greyhoundista tuli vauhtikestävämpi. Entiset coursingkoirat ajoivat parhaimmillaan tuntikausia, ja vaikka osa kuoli (ja poistui siitoksesta), niin suurin osa jaksoi. Mutta ne eivät koskaan juosseet samalla vauhdilla kuin nykyiset tai edes 1900-luvun puolenvälin ratakoirat. Coursingkoiria tituleerataan nopeiksi, mutta eivät ne ratakoiralle pärjää – eivät kentällä, eivätkä radalla. Ero tulee siinä, että ratakoira ei jaksa juosta 3 x 40s – 2min kilpailuja kolmena peräkkäisenä päivänä – coursingkoirat jaksavat. Jos joku ei jaksa, niin se poistuu taas siitoksesta – vaikka olisi kuinka kaunis kiilto turkissa tai nätit silmät.
Rata vaati koirilta entistä kovempaa maksiminopeutta ja huomattavasti parempaa kykyä ylläpitää tuota maksimia. Sekä puhtaasti liikkeen herättämää ajoviettiä, joka kohdistui 100 prosenttisesti keinovieheeseen, ei koskaan rinnalla juoksevaan koiraan. Vaikka nuo tulivat jalostuksen uusiksi vaatimuksiksi, niin pohja oli kuitenkin luotu aikaisemmin – taas kerran. 1900-luvun alun coursing-koirat täyttivät pääsääntöisesti nuo vaatimukset, se oli pohja josta lähdettiin uuteen suuntaan.
Greyhound on koko historiansa ajan pohjannut menestyksensä puhtaaseen nopeuteen. Mallilla ei ollut merkitystä, vaikkakin nopeusvaatimus suosi määrättyä tyyppiä. Hännän ripustuksella, raajojen kulmauksilla, silmän värillä ei ollut pienintäkään roolia, eikä niitä koskaan ole jalostuksessa arvotettu.
Tämä on tuonut mukanaan sen, että greyhoundeja on useita erilaisia ulkomuodollisia tyyppejä. Ratakoira ei ole kovinkaan homogeeninen ulkomuotonsa suhteen. Tämä on yksi syy, miksi ratakoiralla harvemmin kannattaa mennä näyttelykehään. Toinen on vahvempi itsestäänselvyys. Ratakoiran tyyppi millä mittarilla tahansa on huomattavasti erilaisempi kuin näyttelygreyhoundin eli englanninvinttikoiran
Greyhound on koko historiansa ajan toiminut yksin, ilman ihmisen ohjausta. Siltä ei ole vaadittu, eikä siten ole ollut jalostuskriteeri, halua toimia ohjauksen alla. Puhutaan vaikkapa miellyttämisenhalusta. Greyhound on koulutettavissa, mutta sen motivointi on hankalaa, eikä koirasta tule koskaan luotettavaa. Se taistelee mielellään, mutta ei kytke sitä palkinnoksi.
Pahin virhe, jonka greyhoundkasvattaja voi tehdä, on myydä pentu tottelevaisuutta tai agilityä harrastavaan perheeseen. Greyhound on myytävä joko sohvakoirana tai ratakireänä – mutta ei koskaan muuna harrastuskoirana. Toki omistaja saa ja voi tehdä greyhoundin kanssa mitä lystää, mutta kasvattajan tehtävä on muistuttaa, että minkäänlaista menestystä on pääsääntöisesti turha odottaa. Jos pelkkä tekeminen on arvo sinänsä, ilman tulostavoitteita, niin silloin ratagreyhound on luonnollisesti PK- tai agi-harrastajan ykkösvaihtoehto.
Vinttikoiraliiton aktiviteetit saattavat houkutella, sillä ovathan ne periaatteessa rotutyypillistä toimintaa. Tosin en ole koskaan ymmärtänyt, että miksi ihmeessä ratalinjaisen greyhoundin kanssa olisi mentävä nimenomaan kenneliiton alaisiin kilpailuihin, kun on olemassa oma, nimenomaan greyhoundeille (ja whippeteille, tervetuloa) kilpailuja järjestävä liitto.
Suurin osa Kennelliittoon rekisteröidyistä greyhoundeista on (oli?) ratalinjaisia, jotka eivät kilpaile vinttikoiraliiton puolella. Loput ovat näyttelylinjaisia, jotka eivät ylipäätään kilpaile. Ratajalostetulla saattaa olla hieman helpompi saada jonkinasteista menestystä vinttikoiraliiton kilpailuissa, mutta harvemmin onnistuu saamaan edes starttia aikaiseksi. Koiria ei yksinkertaisesti ole. Toinen ongelmansa on, että voi joutua starttaamaan useamman kerran päivässä, ja se on selvä riski koirille.
Maastokilpailut parikilpailuina saattaisi olla yksi ratkaisu, jos rata-aktiviteetti ei kiinnosta. Jo pelkästään yksi kanssakilpailija riittää startin saamiseen. Tuota on kuitenkin syytä miettiä tarkkaan ja hartaasti. Jos unohdetaan sellaiset subjektiiviset nyanssit, jotka häiritsevät minua, kuten että maastojuoksu on arvostelulaji, ei nopeuskilpailu, niin maastot ovat vaarallisia greyhoundeille.
Rataihmiset saavat säännönmukaisesti kuulla muutamilta liehuturkkien omistajilta, että ratagreyhound on jalostettu pilalle; se ei kykene juoksemaan rikkoutumatta kuin 30 sekuntia hiekkapohjaisella laajalla ovaalilla.
Totta toinen puoli. Tuohon käyttöön greyhound on nimenomaan jalostettu, ja siinä sen on toimittavakin. Mutta tuo kritiikki olisi helpommin vastaanotettavissa, jos arvostelijoiden omat koirat hölkkäisivät edes jotain vauhtia rätin perässä, mielellään jopa tappelematta. On turha kiukutella muiden vauhdista, jos vanhustenosaston kroonikkomummo menee rullaattorilla suorilla ohi – ja ihan puhtaalla käsipelillä.
Enemmistö ratagreyhoundeista on kaatanut sen verran montaa rusakkoa pelloilla, hiekkamontuilla, metsissä ja jopa hakkuuaukeailla, että moinen arvostelu on paitsi epäreilua, myös kategorisesti väärää.
Maastojen riski on kaksijakoinen. Osaltaan se johtuu greyhoundin nopeudesta, osaltaan maastovieheen(kin) käyttäytymisestä. Vaikka maastoratojen suunnitellusta huomautellaankin, niin käännösten jyrkkyydellä ei ole sinällään merkitystä. Jokainen kaupunkialueen ulkopuolella elävä greyhound kohtaa vapaana ollessaan rusakon, eikä pitkäkorva kysele kuinka jyrkkiä mutkia tänään tällä pellolla tehdään. Ja greyhound tulee useimmiten takaisin ehjänä. Tai jää tulematta, jos rusakko on liikaa luottanut suuriin jalkapohjiinsa ja kavereiden kehumaan vauhtiin suorilla.
Jänis, tai muu riista, on greyhoundia hitaampi. Aina ja poikkeuksetta. Jos koira on hitaampi, niin saattaisi olla syytä ostaa seuraava pentu joltain muulta kasvattajalta, treenata hiukan edes joskus ja antaa hivenen vähemmän ruokaa. Se, että greyhound on nopeampi, ei tarkoita, että se saisi jäniksen aina kiinni. Useimmiten ei saa, se riippuu puhtaasti etumatkasta (ja talvella hangen syvyydestä). Mutta greyhound saavuttaa saalista, vääjäämättä. Jos etumatka on ollut riittävä, ja greyhound pääsee iskuetäisyydelle, niin koira hidastaa aina. Ei se tulee satasta takaa, kaappaa rusakkoa mukaan ja pysähdy puolessa välissä naapurikuntaa. Koira alkaa hidastaa aina jo jokunen metri ennen, koska se ennakoi saaliin kääntymistä ja jos käy sauma, niin iskemään alaspäin juoksusuunnassa – ei koira itseään halua tappaa tappaessaan. Greyhoundin vauhti on lähellä suunnilleen sama kuin rusakon, ja juuri parahultaisesti ennen hengenlähtöä rusakko kääntyy pennin päällä ja vaihtaa suuntansa vasemmalla tai oikealle. Greyhound tekee hieman pidemmän käännöksen ja jahti jatkuu. Avainsanoina tässä ovat vauhdin hiljentyminen ja ennakointi.
Viehe kulkee aina nopeammin tai yhtä nopeasti kuin koira. Jos viehe hidastaa, niin koiratkin hidastavat. Nähdään joka kerta radalla pysäytyksessä tai vieherikossa. Vaikka maastokilpailuissa viehettä hieman hidastetaankin mutkiin, niin hidastuminen ei noudata riistan käyttäytymistä. Koirat ajavat jotain, jota niiden geenimuisti ei kykene käsittämään. Ratalinjainen greyhound tulee siis mutkaan liian kovaa, kovempaa mitä se juoksisi elävän perässä, jonka jälkeen viehe ampaisee koiraa lujemmin karkuun ja greyhound kiihdyttää taas ”ratavauhtiin”.
Pitkä selitys lyhyesti: maastoviehe pakottaa greyhoundin juoksemaan lujempaa kuin mitä se juoksisi normaalisti elävän perässä tuntemattomalla alustalla ja käännöksissä on epänormaalin kova vauhti. Ja koska ratagreyhound on urbaanin maailman nopein eläin, niin epänormaalin kovaa tarkoittaa melkoista haipakkaa.
Tiedämme, että greyhound kuluttaa suurimman osan energiastaan kiihdytyksessä. Mitä useampi kiihdytys, sitä enemmän kuluu energiaa. Maastokisoissa vasta kiihdytyksiä piisaakiin, joka käännöksessä. Täydellä vauhdilla kulkevalle eläimelle moinen on melkoinen fyysinen rasitus, ja jos maastokisoihin lähtee, niin se vaatii tavallista huolellisemman valmistautumisen.
Maastokilpailujen – anteeksi yleistys – suurin painolasti löytyykin asennepuolelta. Maastokisoja harrastetaan. Sinne mennään, koska se on kivaa. Koiratkin tykkäävät, heiluuhan niillä häntä. Toisaalta, heiluu kolmijalkaisella greyhoundillakin häntä, mutta se tuskin pitää tilaansa kivana – jos se kykenisi moisia asioita edes analysoimaan. Sen tulkinnan tekee ihminen oman itsensä perusteella ainoastaan naamioiden jutun koiran haluamaksi. Järjestäminen ja harrastaminen on amatöörimäistä, ei itseasiassa olla hajullakaan mitä tehdään ja miksi. Pääasia, että kaikilla on kivaa. Ja jos koira sattuu muutaman maastostartin jälkeen ontumaan, niin ainahan on olemassa fysioterapeutteja – nykypäivän koiranomistajan herodeksen käsienpesu. Kaikki on kunnossa, kunhan fysio-aika on varattu. Se on sitä vastuunkantoa. Hoito, ei ennakointi ja riskien minimointi.
Myönnetään, tuo oli ilkeää. Maastokisojen järjestäjissä ja kilpailuttajissa on asiasta ja koirista aidosti kiinnostuneita ihmisiä. Mutta se on vain kiveen hakattu totuus, että maastokisat ovat kaikille riski, ne ovat greyhoundeille muita rotuja suurempi riski ja radan suunnittelu sekä juoksualusta on välillä jopa vaarallinen.
Greyhound on vain ja ainoastaan puhdas ratakoira. Helvetillisen hyvä sellainen!
