Näppituntumalla uskaltaisin väittää, että suurin yksittäinen ruokintaongelma maailmalla (siis foorumimaailmassa) ovat nirsot koirat. Ruoka ei maistu. Kupista valikoidaan määrätyt asiat ja loppu jätetään syömättä.

Omistajat yrittävät epätoivoisesti löytää ruokaa, joka maistuisi. Lopulta päädytään syöttämään hanhenmaksapalleroita kermassa, hopeisella pikkulusikalla syötettynä.

Nirsoilusta ollaan huolissaan useimmiten silloin kun koira on myös turhan hoikka – jollain mittarilla ainakin. Ylilihavien omistajathan olisivat vain onnellisia, jos koira lopettaisi kaiken mahdollisen pupeltamisen.

Nirsous on myös osaksi rotutyypillinen ongelma. Siinä kun seurakoirien kanssa taistellaan syömisestä, niin nirsous on harvemmin vaikkapa aikuisten greyhoundien ongelma Sen sijaan kasvavilla pennuilla tunnetusti hyväsyömäisissä roduissa – jonkun matkaa luovutuksen jälkeen – nirsouteen välillä törmää.

On yksi syy siihen, miksi aikuinen ratagreyhound syö kuppinsa ja kiillottaa sen niin hyvin, että tiskaaminen on lähinnä muodollisuus. Syy on käänteisesti sama, miksi muissa roduissa nirsoutta tavataan. Syyn nimi on nälkä – oikeammin sen puute.

Kilpaileva greyhound on jatkuvalla dieetillä. Kilon ylipaino hidastaa 0,2 – 0,3 sekuntia – metreissä aika paljon lajissa, jossa sadasosasekunnin eroihin maailkamerassa ei todellakaan tarvita suurennuslasia.

Koirilla on koko ajan nälkä, oikeammin näläntunne. Niiden elimistö on vakaasti sitä mieltä, että eletään katovuosien aikaa, koska ruoka ei riitä läskin rakentamiseen. Elimistö haluaa yli kaiken varastorasvaa ja pyrkii lisäämään syömistä nostattamalla nälkää.

Tämä toimii toisinpäinkin. Jos greyhoundin antaa syödä vapaasti, niin alun ahmimisen ja noin kolmen kilon lihomisen jälkeen greyhound lopettaa ja alkaa säännöstellä syömistään. Toki tämä on yleistys ja jotkut kykenevät paisuttamaan itsensä laiskan, leikatun labradorinnoutajan mittoihin – mutta pääsääntöisesti greyhound säätelee syömistään.

Tämä sama toimii muillakin roduilla. Kun ruokaa on saatavilla koko ajan, niin pakottavaa nälkää ei tule. Elimistö on vakuuttunut hyvistä ajoista, eikä koe lihomista tärkeäksi.

Nirsous ei sinällään ole mikään ongelmatila, vaan normaalia käytöstä. Se kertoo vain siitä, että ei ole nälkä eikä tarvetta ruualla. Eläminen ihmisen kanssa vain ei ole aina normaalia, varsinkin kun me itse ajamme koirat epänormaaliin tilaan, jonka haluamme kuitenkin normalisoida. Skitsofreenistako? Aivan varmasti.

Nirsouden suhteen on siis kaksi tietä. Joko se parannetaan, tai sen kanssa opitaan elämään. Kumpikin käy, ja sopivuus riippuu aivan siitä, mikä parhaiten kelpaa ihmisen ja koiran tasapainoiseen elämään.

Oletetaan kuitenkin, että nirsoilun halutaan loppuvan ja ruokakupin tyhjenevän vauhdilla. Se onnistuu, mutta kuten käytännössä aina koirien häiriökäyttäytymisen korjaamisessa, niin ihmisen käyttäytyminen korjataan – ei koiran.

Mutta ennen kuin mitään muuta tehdään, niin varmistutaan siitä, että kyseessä ei ole terveydellinen ongelma.

Huonot hampaat vaikeuttavat syömistä. Tulehtuneet kitarisat tekevät varmasti koirasta nirson – ei halua niellä enempää kuin on pakko, koska sattuu. Jos ruoka itsessään aiheuttaa koiralle huonon olon, niin se ei syö. Rasvaa on turha tarjota lisää, jos haiman vajaatoiminnassa ei tule ruuansulatusentsyymejä. Merilevä on varmasti hyvä ravintolisä, mutta jos se käynnistää närästyskohtauksen, niin ravintolisän hyvyys on vähintäänkin kyseenalaista.

Eläinlääkärikin saattaa kyetä auttamaan syyn löytämisessä, mutta perusedellytys olisi, että jokainen osaa ja pystyy lukemaan koiraansa niin paljon, että näkee koska se ei voi hyvin ja haarukoi mahdolliset aiheuttajat. Kyllä, tiedän myös, että tuo oli helpommin kirjoitettu kuin tehty.

Nirsous korjataan siis lisäämällä nälkää. Usein neuvotaan, että koiralta otetaan ruokakuppi pois, jos se ei ole syönyt sitä kymmenessä minuutissa. Kymmenen minuttia on aivan liian pitkä aika. Omistajan kärsimättömyys on tässä hyve, vaikka se usein muuten koirien kanssa onkin tie epäonnistumiseen. Kippo otetaan pois,

• jos koira ei aloita syömistä 15 – 30 sekunnissa
• kipolta lähdetään muualle eikä palata takaisin 15 – 30 sekunnissa,
• kipolta poistutaan kolme kertaa mistä tahansa syystä, ja
• jos ruoka ei ole syöty viidessä minuutissa

Seuraavan ruoka tarjotaan seuraavana päivänä. Seuraava päivä tarkoittaa 25 tuntia, ei vaikkapa 8 – 12 tuntia, joka on kaksi kertaa ruokkiville tyypillinen väli.

Terve, normaalipainoinen (lihavista puhumattakaan) voi olla syömättä kolme päivää, eikä vaaka kerro sen laihtuneen. Oma ennätys koiran omaehtoisessa syömättömyydessä on ollut viisi päivää, eikä tämän hoitoon tulleen paino käytännössä muuttunut – ja se oli greyhound.

Koira ei siis kuole nälkään tai muutu eläinsuojelutapaukseksi siksi, että se joutuu olemaan kohtuullisen lyhyen ajan ilman ravintoa. Juomisesta on muistettava huolehtia.

Usein neuvotaan antamaan sama ruoka uudestaan. Tähän ei ole mitään järkevää ruokinnallista tai ravitsemuksellista syytä. Se on muinainen oppi, jolla yritettiin parantaa ruokanirsoja lapsia syömään keitetyt porkkanat tarjoamalla sama lautasellinen kerta toisensa jälkeen.

Koiralle moinen ei toimi edes henkisenä väkivaltana, kuten lapsilla, koska koira ei muista mitä se on syönyt tai ollut syömättä edellisenä päivänä. Koira ei ylipäätään muista, että onko se syönyt – se tuntee vain nälän ja kylläisyyden.

Moinen ruuan kierrätys perustuu pelkästään haluttomuuteen hukata ruokaa. On käytettävä maalaisjärkeä – jos ruoka on pilaantumassa tai on riski, että se pilaantuu, niin sitä ei anneta, vaan tehdään uusi annos.

Ruuan poisottoon on olemassa yksi poikkeus. Se on maksa. On muitakin raaka-aineita, mutta maksa on yleisin. Jos se aiheuttaa koiralle niin vahvaa etoavaa oloa, että ruokaa ei kerta kaikkiaan pystytä syömään, niin on turha riidellä. Koira on lähes valmis kuolemaan nälkään täyden ruokakuppinsa ääreen, ennen kuin suostuu syömään. Silloin kyse on kyvyttömyydestä, ei halun puutteesta, eikä koiraa voida pakottaa. Inhimillistäen ajatellen moinen pakko ei ole myöskään reilua.

Nälkä kemiana

Nälän tunteen syvin olemus on edelleen hieman hämärän peitossa. Mutta tiedetään, että siihen vaikuttaa mm. vatsalaukussa erittyvä hormoni greliini. Greliiniä alkaa erittyämään kun vatsalaukku on tyhjä, ja se on myös rutiineihin liittyvä nälän tunnetta lisäävä hormoni – sen eritys kytkeytyy (opittuun) sisäiseen kelloon ruokailuajoista.

Kun ruokitaan usein, niin mahalaukku ei läheskään aina tyhjene niin paljon, että greliinin eritys pääsisi kunnolla vauhtiin aiheuttaakseen nälän tunteen. Koska greliini vaikuttaa myös vatsalaukun tyhjenemisnopeuteen, niin sen normaalilla erittymisellä on merkitystä myös sulamisnopeuteen. Huomattavasti enemmän kuin aterian luun ja lihan suhteilla leikittäessä sulamisajoilla.

Rasvakudos erittää leptiini nimistä hormonia. Se kertoo aivojen hypotalamukselle rasvakerroksen määrästä ja energian tarpeesta – sisäänrakennettu bensamittari siis. Se on yksi muutamasta tärkeimmästä näläntunnetta kontrolloivista hormoneista. Leptiini on tuttavuutena varsin tuore, sillä se löydettiin vasta 1994.

Perusidealtaan leptiinipitoisuuden nousu kertoo aivoille, että ruokaa ei enää tarvita. Leptiinitason lasku taasen herättää nälän. Rasittava liikunta lisää aivojen herkkyyttä leptiinille. Silloin vähäisempikin leptiinimäärä riittää väittämään aivoille, että ruokaa ei enää tarvita ja näläntunne häviää helpommalla. Liikalihavuudessa sen sijaan syntyy resistenssiä leptiinille, koska elimistö erittää leptiiniä liikaa. Hypotalamus eräällä tavalla turtuu, eikä enää reagoi leptiiniin nälkää vaimentamalla.

Kolmas ja tunnetuin nälän tunteeseen vaikutta hormoni on kolekystokiniini eli CCK. Kun vatsa täyttyy, niin CCK kertoo aivoille, että nyt on saatu tarpeeksi murkinaa. Kun leptiini on eräällä tavalla kokonaisvaltaisempi pitkän aikavälin energiamittari, niin CCK on yhden aterian bensamittari. CCk kulkee käsi kädessä fyysisen kunnon kanssa ja on yksi selittävä tekijä sille, miksi liikunta laihduttaa enemmän kuin mitä pelkän energian kulutuksen takia pitäisi tapahtua. Rottakokeissa hyvin treenanneet lopettivat syömisensä CCK:n annostelun jälkeen nopeammin kuin laiskemmat yksilöt eli hyvässä kunnossa olevat yksilöt ovat herkempiä CKK:lle.

Tämä kaikki aiheuttaa ristiriitaa koiran elimistössä. Kun koiraa syötetään useassa erässä, niin annoksen pitäisi mennä niin pieneksi, että se ei enää aiheuta kylläisyyden tunnetta. Silloin koiralle jää pieni nälkä ja siitä tulee rasittava kerjääjä ja keittiörosvo. Jos annos nostetaan niin korkeaksi, että koiran tuntee itsensä kylläiseksi, niin tarvetta syödä useammin reippaasti ei tule, ja ruoka muuttuu leikkikaluksi.

Suurin osa koirista kerää itselleen määrätyn määrän rasvaa, ja sen jälkeen ne alkavat säädellä itse syömistään. Greyhoundeilla
asiaa on tutkittu, ja niillä tämä maaginen ”kylläisyyspiste” on noin kolme kiloa yli dietatun kilpailupainon. Nirsous kertoo siten välillä vain siitä, että koiralla on sopiva lihavuusaste, joka kylläkin tarkoittaa terveyden suhteen lievää ylipainoa. Keho haluaa turvapuskurin nälänhätää varten, jota ei kotikoirilla koskaan tule.

Periaatteessahan koiran kuin koiran pitäisi lihota määrättyihin mittoihin, ennen kuin se alkaa säätelemään syömistään. Kaatuuko kaunis teoria siihen, että niin monet nirppanokat ovat kuitenkin einen hoikkia? Ei kaadu. Kyse on verensokerista, insuliinista, leptiinitasojen noususta – ylipäätään koko hormonituotannosta, joka säätelee nälän tunnetta.

Kun syödään usein ja hiukan, niin insuliinipiikin – loivankin – myötä näläntunne katoaa. Elimistöä itseasiassa huijataan hivenen, koska kokonaisenergia ei kuitenkaan riitä lihottamiseen. Mutta saatavat kalorit pitävät painon riittävänä, koiran ja sen fysiologian kannalta. Se jaksaa, eikä väsy. Ainakin niin kauan kunnes tulee jokin poikkeustilanne. Siinä vaiheessa kaloreiden välivarastojen puute saattaakin muuttua ongelmaksi.

Nälkä on paras mauste

Kun nälkä saadaan takaisin, niin nirsous loppuu. Koska kyseessä on myös jossain määrin opittu tapa, niin tehdään kaksi asiaa yhtä aikaa. Lisätään nälkää ja muutetaan ruokintarutiinit.

Nälkä saadaan helposti aikaiseksi. Jätetään koira vähintään vuorokaudeksi ilman ruokaa. Joskus jopa parikin päivää tarvitaan. Ja siis tosiaankin ilman ruokaa. Ei koira siihen kuole. Ei se edes kärsi, ellei henkisistä tuohtumusta lasketa vammaksi. Se on kuitenkin syntyjään ahmija, joka jaksoi taivaltaa päivätolkulla ilman riittävää ravintoa.

Mitkään makupalat eivät ole sallittuja, ei edes palkintoina. Jos kuulut ryhmään en-kestä-koiran-syyttävää-katsetta-ja-annan-aina-periksi, niin lopeta lukeminen tähän ja opettele elämään nirson koiran kanssa. Toisin sanoen, anna sen popsia ja anna sen valikoida ruokaansa. Hyväksy se. Mutta jos kykenet kovettamaan sydämesi, niin paaston kylkeen lisätään liikuntaa.

Reipas metsälenkki nostattaa nälkää kivasti. Koiraansa kouluttavat joutuvat valitettavasti keksimään paremman keinon motivoida kuin nakit ja maksanpalat. Jokainen makupala, perustellustakin syystä annetut, nostavat verensokeria ja käynnistävät prosessin, jonka lopputulokseksi päätetään onko nälkä tyydytetty. Jos koiralle työnnetään kentällä paketillinen nakkeja suuhun, niin voi olla aivan varma, että nälkä ei ole vielä muutamankaan tunnin päästä.

Tarvitseeko erikseen mainita, että myös kimpassa sohvalla TV:n ääressä popsitut makupalat kuuluvat samaan kastiin? Tai ajanvietteeksi popsitut siankorvat? Tai hampaiden putsaamiseen järsityt rustot? Koiran aktivointi on yksi vahva nirsoudelle altistava tekijä.

Kun koiraa ylisyötetään, niin määrässä kuin kerroissakin, tapahtuu muutama asia.

Koiran aineenvaihdunta lisääntyy. Voitaisiin sanoa, että sen kierrosluku kasvaa, moottori käy kovemmalla. Ruuansulatus ja käsittely vaatii energiaa, sillä mitään ei saada ilmaiseksi. Osa hyödynnetään, osa poistetaan, ja kaikki tarvitsee energiaa. Syödystä kaloreista suurempi osa kuluu pelkkään elimistön rattaiden pyörittämiseen ja pienempi osa riittäisi varastoitavaksi.

Tähän perustuu ihmisten laihdutuskuurit VHH-ruokavalioilla ja keto-dieeteillä. Kun maltetaan olla nostamatta rasvan osuutta liian korkeaksi, ja hiilihyraattivaje katetaan proteiineilla, niin laihdutaan. Ihan siksi, että proteiineista ei saada nettoenergiaa. Proteiinien käsittely kuluttaa enemmän energiaa kuin mitä siitä saadaan, ja siksi aineenvaihdunta ei edes yritä pääsääntöisesti käyttää proteiineja energiaksi.

Jos saadun ruuan energiasisältö on kuitenkin tarpeeksi korkea, niin koira lihoaa. Jos taasen saadun ruuan tai makupalan energiasisältö on alempi kuin mitä sen käyttö on kuluttanut, niin laihdutaan.

Lisäksi tapahtuu toinen mielenkiintoinen asia, jonka “aste” riippuu koirasta. Jos koiraa syötetään määrällisesti kerrallaan liikaa, ja parhaimmillaan jopa liian usein, niin suolen toiminta kiihtyy niin paljon, että päivä toisensa jälkeen enenevissä määrin hukataan ruokaa. Koiraa kuvaa parhaiten arkinen ilmaisu läpipasko. Suolen toiminnan kiihtyminen on eräällä tavalla pakkorako, sillä uutta ruokasulaa on tulossa koko ajan, joten vanha täytyy saada alta pois.

Tarkoittaa lihotuksessa sitä, että pitäisi pyrkiä antamaan mahdollisimman energistä ruokaa mahdollisimman vähän mahdollisimman usein. Tässäkään puhdas määrän lisääminen ei auta yhtään mitään, jos laatu unohdetaan. Tuo ei kuitenkaan toimi lihotettavan nirsoilijan kanssa.

Kun nirson koiran nälkä on herätetty, niin jollain aikavälillä syöminen kiihtyy. Kannattaa muistaa, että ahmimisnopeus on jossain määrin myös yksilökysymys, ja kaikki eivät tyhjennä kuppiaan sekunneissa, vaikka kuolemalla uhattaisiin. Koska nirsous  on myös opittu tapa, niin “palautuminen” – poisoppiminen – vie aikaa. Siksi syömistä on seurattava koko ajan. Kun alkaa näyttää taas siltä, että vain määrätyn väriset tai muotoiset ruoka-aineet kelpaavat, niin kuppi pois ja aloitetaan uudestaan nälän hankkiminen.

Nirsoa koiraa ei koskaan syötetä kaksi kertaa päivässä, varsinkaan jos se on hoikka. Kerran päivässä syöminen hidastaa aineenvaihduntaa, jolloin koiran energiantarve – se tyhjäkäyntinopeus – laskee ja jää enemmän energiaa säästöön – joka muutetaan varastoenergiaksi, läskiksi.

Nirsous on useimmiten kuivamuonalla elävien ongelma. On turha luulla, että tämä johtuisi maistuvuudesta tai kuvitellusta luonnonmukaisuudesta. Se johtuu vain ja ainoastaan siitä, että kuivamuonalla on helpompi antaa enemmän energiaa ja enemmän kylläisyyden tunnetta kuin vesimäärältään suuremmilla ruokintatavoilla – raaka- tai puuroruokinnalla.

Yksi tekijä kuitenkin yhdistää nirsoja koiria. Niiden liikunnan määrää ja jossain tapauksissa myös henkisempien aktiviteettien määrää on lisättävä. Ne eivät liiku ja kuluta tarpeeksi – vaikka omistaja niin luulisikin. Liikunta on paras tapa hankkia nälkä.

Artikkeli on lainaus e-kirjasta Koiran ravitsemuksen ABC: Koiran raakaruokinta