Rokotusten tarpeellisuudesta käydään jatkuvaa keskustelua. Sen äänensävyt ja kiihko eivät seuraa, paradoksaalista kyllä, tautitilannetta, vaan muita terveyskysymyksiä. Vaikka pentuja sairastuu ja kuolee jatkuvasti parvoon ja penikkatautiin, niin rokotuskriittisiä ei huolestuta sairaudet.

Niin kauan kun oma koira ei ole sairas, niin ei tunneta eikä tunnusteta sellaisia sanoja kuten laumaimmuniteetti. Vuosina 1972 – 1974 Suomea kiusasi penikkatautiepidemia. Tuhansia koiria kuoli. Syynä oli heikentynyt rokotuskuri.

Kun tuosta selvittiin, niin vuoteen 1990 asti Suomessa ei käytännössä ollut penikkatautia. Maamme oli tuoltakin osin lintukoto.

1988 Suomeen saapui rabies (oli sitä ollut aikaisemminkin, mutta nyt sairastuneita kettuja löydettiin). Koska rabieksen takia pakollinen karanteeni poistui mantereen koirilta, ja ainoa rajalla vaadittava rokotus oli enää rabies, niin 1990 penikkatauti löysi tiensä takaisin Suomeen.

Vuosina 1994 – 1995 epidemia puhkesi ja taas maassamme kuoli tai lopetettiin tuhansia koiria. Poikkeuksellista tällä kertaa oli sairastuneiden ikä ja rokotusstatus: tauti iski pääosin rokotettuihin 3 – 24 kk ikäisiin. 

Silloisen Eelan (sittemmin Evira, nykyään Ruokavirasto) tutkimista sairastuneista koirista oli rokottamatta vain neljä prosenttia ja 22 prosentin rokotushistoria oli tuntematon. Loput 74 prosenttia oli rokotettu vähintään kerran.

Taas kerran sairastumisen syynä oli puutteellinen rokotussuoja. Tuota vanhemmat koirat olivat suojan saaneet, mutta nuoremmilla vasta-ainemäärät olivat romahtaneet.

Evira (siihen aikaan lyhenne oli Eela) tutki (ja tutkii) vasta-aineiden kehittymistä, ja havaittiin, että kehnoin vasta-ainereaktio oli silloin 4-12 kuukauden ikäisillä Dohyvacilla rokotetuilla koirilla. Enemmistö sairastuneista kuului tähän ryhmään. 93/94-epidemian synty selittyy markkinaosuuksilla : penikkatautirokotteista Dohyvac-sarjan myyntiosuus 1993 oli 69 ja 1994 73,8 prosenttia, Canlan-sarjan 17,5 ja 16,3 sekä Candur-sarjan 13,5 ja 9,9 prosenttia (¹).

Penikkatauti häviäisi Suomesta, jos 95 % koirista olisi rokotettuja. Silloin tuosta osuudesta riittävän monella olisi vasta-aineet, ja ne suojaisivat samalla rokottamattomia sekä niitä yksilöitä, joille ei jostain syystä suojaa kehity.

Valmiiksi sairaita tuo ei tietenkään auttaisi, ja niin kauan kun rescue-toiminnan mukana maahan tulee kantajia, niin rokotuskurista ei ole varaa tinkiä yhtään edes nykyaktiivisuudesta.

Suomi on virallisesti rabiesmaa, käytännössä ei. Minäkin olen todennut, että eteläisessä osassa maata kotikoiraa on aivan turha rokottaa rabiesta vastaan.

Suomesta etelään koirien rabiestapaukset ovat kuitenkin lisääntyneet ja niin kauan kun pentujen salakuljetus ja harmaatuontikoirien määrä lisääntyy, niin maallikkona alkaisin vetämään rajaa Keski-Suomesta ylöspäin. Venäjän rajan tuntumassa rabiesrokottaminen on selviö.

Suomessa ei ole tavattu villieläimistä rabiesta 20 vuoteen, joten olisi helppo vajota turvallisuuden tunteeseen. Mutta olisiko se samanlaista itsepetosta kuin 70-luvun alussa penikkataudin suhteen?

Keski-Euroopassa on laskettu, että rabiesepidemia voi syntyä, jos kettutiheys on noin 6.3 kettua/10 km2. Kaakkois-Suomessa petojen yhteistiheys on selvästi suurempi, joten rabiesepidemia voisi hyvin puhjeta petoyhteisössämme. Koska eri lajien yksilöt usein jakoivat elinpiirinsä keskenään, tauti voisi helposti tarttua lajista toiseen. Varsinkin supikoirat ja mäyrät käyttivät osin samoja pesiä, mikä edelleen lisäisi taudin leviämisen todennäköisyyttä. Koska nuorten kettujen ja supikoirien levittäytymismatkat olivat pitkiä, rabies voisi myös levitä nopeasti uusille alueille. Kissat saattaisivat saada tartunnan ja tuoda sen ihmisiin. (Kauhala ym. 2006²)

Tämä kaikki tarkoittaa sitä, että koirat on rokotettava.

Joka yhteiskunnassa, jokaisen teknisen muutoksen myötä syntyy ryhmiä, jotka näkevät muutoksessa maailmanlopun enteet. Juna oli perkeleestä, eikä ihminen millään voisi kestää moisia nopeuksia. Asian todistivat jopa lääkärit ja tutkijat – vaikka heillä oli jo silloin dataa käytettävissä, joka olisi automaagisesti kaatanut teorian junanvauhdin tappavuudesta (varsinkin kun hyvä laukkahevonen meni siihen aikaan lujempaa).

Ei kyse ollut asiasta, vaan pelosta muutosta kohtaan. Sama koskee rokotuskriittisiä. Pelätään jotain, mitä ei voida nähdä (eikä ymmärtää) ja sitä ollaan valmiita syyttämään kaikesta pahasta, joka maailmaa piinaa.

Koirapuolen aktiivisimmat rokotuskriittiset ovat niin nuoria, että eivät enää muista 1994 -1995 penikkatautiepidemiaa – tai asuivat sopivan pohjoisessa, että eivät saaneet taudin sadosta nauttia; sehän piinasi eteläistä osaa, jossa koiratiheys oli suurin.

Ihmisillä aktiivisimmat rokotuskriittiset lienevät niin nuoria, että eivät muista mitä polio teki. Tai hinkuyskä. Mutta pian tubi tulee tutuksi…

Niin kauan kun koirien jalostaminen on perustaltaan melkoisen sairaalla tolalla; niin kauan kun koirien ruokinta sopisi enemmänkin saaliseläimelle kuin pedolle, niin allergioista on aivan turha syyttää rokotuksia – varsinkin kun allergia diagnoosina on niin kiikkerällä pohjalla, että missään muualla kuin koirapuolella moista ei edes hyväksyttäisi.

Koirat on rokotettava. Koiransa harkitusti rokottamatta jättävät ovat vapaamatkustajia, jotka nauttivat muiden hankkimasta suojasta.

Tuota kutsutaan loisimiseksi.

Kuva: photo credit: djfrantic

1. Kansanterveyslehti 7/1995[↩]
2. Kauhala, K., Holmala, K., Lammers, W. & Schregel, J. 2006.Home ranges and densities of medium-sized carnivores in south-east Finland, with special reference to rabies spread. Keskikokoisten petojen elinpiirit ja tiheydet Kaakkois-Suomessa – pohdintaa rabieksen leviämisestä. Acta Theriologica 51(1): 1-13.[↩]