Codex Alimentarius, eli suomeksi ruokien kirja, on globaali – koko maailmalle – koottu säädös, joka määrittää mitkä ovat ruokia ja mitkä lääkkeenomaisia tuotteita. Se ei ole mikään uusi keksintö, sillä se perustettiin 1963. Samaten sillä on standardina määrättyä painoarvoa, sillä Codex on alkujaan YK:n alaisten WHO:n ja FAO:n perustama. Säädöstö tuli voimaan 30.4.2011 ja on tarkoitettu olemaan pohjana kansallisille pykälille ja määräyksille. Codex on siis vähimmäisvaatimus, johon jokaisen maan tulee sitoutua elintarvikkeiden, yrttien ja luontaislääkkeiden suhteen. Codex Alimentarius noudattaa IFOAM:n (International Foundation for Organic Agriculture Movements), joka on maailman luomumaatalouden kattojärjestö, puitesääntöjä ja samalla myös EU:n luomusäädöksiä. Ohjeissa on määritelty tuotanto-ohjeet kasvi- ja kotieläin- sekä mehiläistuotteille, ja IFOAM:ltä löytyy lisäksi määräykset kuitukasveille, vesiviljelylle, keräilytuotteille, reilulle kaupalle ja sosiaalisen toiminnan alueille.
Jokaisen kestävän kehityksen kannattajan luulisi olevan Codexista siis tyytyväinen, varsinkin jos toimii luomu- ja luontaistuotealalla. Vaan kun ei ole.
Codex Alimentariuksen julkaiseminen on tarkoitettu ohjaamaan ja edistämään ruoille määritettyjen sääntöjen ja vaatimusten harmonisointia sekä kansainvälisen kaupan sääntelyä.
Elintarvikauppa kasvaa koko ajan. Samaten ravintolisä-, lisäravinne- ja yrttikauppa. Yhteiset säädökset siis selkiyttävät tilannetta, ja antaa suojaa kuluttajalle. Jostain syystä myyntiorganisaatio, varsinkin yrtti- ja luontaistuotepuolella on noussut rajusti takajaloilleen. Keväällä 2011 huudeltiin joka puolella miten EU nyt kieltää mustikan myynnin.
Kuten arvata saattaa, niin tämä ei pitänyt paikkaansa. Propaganda harvemmin pitää.
Codex Alimentariuksen tehtävä on määritellä mikä on elintarvike. Jos jokin yrtti tai raaka-aine löytyy Codexista, niin se on ravintoa ja sen markkinoinnissa on noudatettava ruualla annettuja määräyksiä. Ei ole mikään yhteensattuma, että EU on pitkään ja samaan aikaan karsinut katteettomia tai todistamattomia terveysväitteitä ravintomainonnasta.
Codex vaatii, että jokaisen yrttivalmisteen sisältämän ainesosan on käytävä läpi kokeet ja testit, jossa teho ja turvallisuus todistetaan. Ja tässä kohtaa ns. yrttiteollisuus näki punaista. Testaaminen on kallista, mutta väite, että persilja parantaa suolistotulehduksia on yhtä kallista kuin sen näpyttäminen mainokseen. Luontaishoito ei halua, että heidän olisi todistettava lääkkeenomaisten tuotteiden teho. Yhtä vähän he haluavat, että mahdollinen myrkytysraja määriteltäisiin. Ei siksi, että heillä olisi jotain piiloteltavaa, vaan koska se maksaa.
Lääkelaki 3 §: [lääke, tai rohdos, on valmiste tai aine] jonka tarkoituksena on sisäisesti tai ulkoisesti käytettynä parantaa, lievittää tai ehkäistä sairautta tai sen oireita ihmisessä tai eläimessä.
Testejä halutaan välttää myös toisesta syystä. Bisneksen kannalta olisi perin masentavaa, jos todistettaisiin, että lääkkeenomaisissa yrttivalmisteissa ei olekaan niitä terveydellisiä vaikutuksia kuin mitä mainonnassa on väitetty.
Kyllä, testaaminen maksaa. Mutta miksi yrttipuolen pitäisi saada vapaasti väittää mitä tahansa terveysvaikutuksista, kun moista ei ole sallittu muiltakaan?
Codex ei poista yrttivalmisteita markkinoilta. Ne on vain siirrettävä ravintopuolelle, jolloin terveysväitteitä ei voida enää käyttää. Moinen olisi suositeltavaa koirapuolellakin; kreikanherne ja valkosipuli ovat varmasti terveellisiä, mutta teho ulkoloishäädössä olisi syytä todistaa.
Nyt kun yrttipuolen on todistettava terveysväitteeseen, niin toivottavasti myös vaihtoehtohoidotkin joutuvat joskus samaan tilanteeseen.
