Pentukauppa on Suomessa lähes sissisotaa. Kasvattajat taistelevat hiipuvista markkinoista. Muutama harva kykenee yhteistyöhön, jopa niin pitkälle, että ohjaa kyselyt tutulleen. Jos itsellä ei ole myytävää. Hieman useampi malttaa olla arvostelematta muita keskittyen vain omaan jälkeläistuottoonsa. Loput käyttävätkin kaikki mahdolliset keinot, jopa Geneven sopimuksen kieltämiä joukkotuhoaseita. He ovat valmiita uhraamaan rotunsa maineen edistääkseen omaa myyntiään. Sergio Leone nimesi yhden italowesterninsä Vain muutaman dollarin tähden – sama toimii pentumarkkinoillakin. Mutta eivät kasvattajat ole ainoita syyllisiä, jos syypäitä on pakko etsiä.

Osa pentutuotannosta vastaavista on vain epätoivoisia. Kauppa ei vedä, pelätään pentujen jäävän käsiin. Silloin on helppo kertoa muunneltua totuutta jalostuksestaan. Onnellisimmassa asemassa ovat he, joilla on tilaa ja resursseja – niitä taloudellisiakin – pitää myymättömät kotona. He ovatkin yleensä niitä, jotka pyrkivät löytämään rodun käyttötarkoituksen mukaisia koteja. Ostajat ovatkin tämän kauppasodan toinen osapuoli, konfliktia ylläpitävä osapuoli. He eivät ota selvää. He tekevät päätöksensä tunteella. He uskovat tarinoita, agitaatiota ja propagandaa. He ylläpitävät käyttörotujen epätervettä myyntiä sohvalle ja muotirotujen ylituotantoa.

On aivan sama puhutaanko villakoirien näyttelyjalostuksesta, belgianpaimenkoirien työjalostuksesta, greyhoundien juoksujalostuksesta tai vaikkapa king charlesin spanieleiden seurakoirajalostuksesta, niin väärän tyyppinen koira väärillä tarkoitusperille väärässä perheessä on aina jonkinasteinen epäonnistuminen. Joskus kasvattajalle jalostuksellisesti, joskus ostajalle yhteiselämän suhteen. Yksi asia on ainakin varma: kyseessä on aina ajan ja vaivan hukkaamista. Useimmiten vastuunsa tuntevalle kasvattajalle, joka yrittää opastaa ja saada jälkeläistään siihen tarkoitukseen, johon se on tehty.

Pennunostajat voidaan jakaa karkeasti kolmeen kategoriaan:

• pennunostajat
• harrastuskoiraa hakevat
• työ- ja kilpakoiraa halajavat

Pennunostajat

Pennunostajat ovat niitä jokaiselle kasvattajalle tuttuja voikun-ihq-söpöjöstelijöitä. He eivät näe mitään muuta kuin söpöt karvapallerot. Heille ei tarvitse myydä, pennut myyvät itse itsensä. Ongelma on siinä, että heiltä katoaa kokonaan järki. He ovat valmiita sanomaan mitä tahansa saadakseen oman karvapalleronsa. Kokenut käyttökoirakasvattaja tunnistaa heidät, ja lähes pakkomyy sellaisen pennun, johon itse ei usko. Rääpäleen, liian aktiivisen tai turhan flegmaattisen. Joskus jopa sellaisen, jota jouduttiin elvyttämään tunnin ja pakkosyöttämään pari päivää, että sen elonliekki ei sammunut. Kokemattomampi kasvattaja saattaa uhrata elämästään tunteja, jopa päiviä, saadakseen omistajan tekemään harrastuksen suhteen edes jotain asioita oikein. Täydellistä ajan hukkaa. Riittää, että kehuu kuinka söpö ja mukava pentu on, ja muistaa nimipäivän. Vuoden kuluttua omistajasta ei enää kuulu yhtään mitään. Muutaman vuoden kuluttua saattaa kuulla juoruja, miten pennusta jouduttiin luopumaan. Välillä allergian takia, välillä lapsiallergian iskettyä. Kasvattajan myynnin suhteen pahinta tämän tyypin ostajissa on heidän ailahtelevaisuutensa. He tekevät erittäin suurella todennäköisyydellä uuden ”sitovan” pentuvarauksen ennen kuin edellinen on täyttänyt vuottakaan. Ja aivan yhtä suurella todennäköisyydellä peruvat varauksen, koska kävivät tuudittelemassa pikkupentuja jossain muulla – ja ostivat sieltä. Kasvattajalle heistä koituva etu on se, että he ovat täysin kritiikittömiä. He eivät tiedä mistään, eivätkä halua edes ottaa asioista selvää. Heille voi valehdella ummet ja lammet, koska se ei vaikuta päätökseen, eivätkä he edes muista juttuja viikon päästä. Mutta rahat kannattaa ottaa käteisellä, tai mahdollisimman lyhyellä osamaksulla – koska pitkässä osarissa saattaa loppusuoritukset unohtua, kun pentu ei enää olekaan pörröinen sulokasa, ja uusikin on ostettu.

Harrastuskoiraa hakevat

Harrastuskoiraa etsivät ovatkin astetta hankalampia. Heillä on kuvitelma tekemisestä. He jopa joskus tekevätkin jotain. Ilman tavoitteita ja päämääriä, sekä hieman lepsusti – mutta harrastavat kuitenkin. Muutaman kerran vuodessa. He kuormittavat kasvattajaa neuvontarpeillaan, mutta todella harvoin noudattavat niitä. He vaihtavat metodeja kuten jotkut sukkiaan. Lähes päivittäin. Osallistuvat ja ovat aktiivisia. Virtuaalisesti. Ei heitä työpaivinä näy. Eräällä tavalla he ovat hieman yhteneväisiä pennunostajien kanssa. Hekään eivät ota selvää. Heille voi syöttää mitä tahansa satuja jonkun tuppukylän titteleistä, koska he eivät ota selvää. Heille ei koskaan selviä, että titteli tuli siksi, että toinen yrittäjä oli eläkeläinen ja kolmas toinen harrastaja – ei kisannut, eikä harrastanut. Työläitä he ovat siksi, että heille kelpaa kyllä menestys, mutta ei pitkäjänteinen työ, jota menestyminen edellyttää. He repivät koiransa sohvalta harrastamaan, koska harrastaminen on kivaa. Kun sitä kivuutta ei tulekaan, niin syypää on kasvattaja tai se kuuluisa joku toinen – syytä ei koskaan löydetä omasta tekemättömyydestä tai koiran tai sen jalostuksen soveltumattomuudesta.

Työ- ja kilpakoiraa halajavat

Ne harvat ja valitut kasvattajat, jotka onnistuvat saamaan tai löytämään aidon harrastajan, ovat siunatussa asemassa. Nämä ostajat ovat se suola, joka saa kasvattajan jaksamaan. Voi luottaa siihen, että he tuovat kasvatustyölle mainetta ja mammonaa, jos vain koirasta on siihen. Jos ei, niin voi olla ainakin varma, että kaikki mahdollinen on tehty. He ovat vaativia pennunomistajia. He vaativat tietoa ja taitoa, johon neuvot perustuvat. Jos noita kahta ei löydy, niin heille on aivan turha yrittää myydä toista pentua. Ellei sitten jalostuspohja ole tarpeeksi kiinnostava, mutta pelkän kasvattajan tuen ja turvan takia ei uutta hankita. Heitä pitää opastaa, mutta he eivät tarvitse taluttajaa. He ottavat asioista selvää, eivät pelkää esittää tyhmiä kysymyksiä, eivät arkaile soveltaa. Joskus sovellus menee pieleen, välillä ei. Mutta he oppivat. Heille on aivan turha vetää hatusta tilastoja ja kuviteltuja meriittejä. Jokaista voi kusettaa kerran, joitakin useammin, mutta ketään ei voi kusettaa koko aikaa. Ohje, jonka jokaisen kasvattajan soisi muistavan. Välillä jopa ostajankin. He oppivat tuntemaan koirat, ja tietävät miten tuloksia tehdään.

Monasti kasvattajat panostavat eniten kahteen ensimmäiseen ryhmään. Se on virhe. Toki he rahoittavat kennelien toimintaa, mutta heistä ei yksikään harrastus saa jatkuvuutta. Se saadaan vain ja ainoastaan viimeisestä ryhmästä. Tämä ei tarkoita sitä, että pennunostajat ja harrastajat pitäisi hylätä, mutta heihin on turha uhrata enempää aikaa ja vaivaa kuin on pakko. Eivät hekään sitä tee. Jos greyhound racingissä pidettäisiin luento aiheesta pennusta ratajuoksijaksi (näitä on ollutkin), niin luentoa seuraavat voisi samantien jakaa kolmeen ryhmään (näin ei ole tehty). Oikealle pennunostajat, keskelle harrastajat ja totiset treenarit vasemmalle. Ja sen jälkeen osoittaa koko luento pelkästään salin vasemmalle osalle.

Samaten kasvattajat voisi jakaa kolmeen ryhmään. He, jotka tekevät vain pentuja myyntiin – halvalla ja ainoana kriteerinä, että astutettavalla on kaksi reikää hännän alla. Toiseen ryhmään wannabe-käyttökasvattajat. He tekevät halvalla ja myyvä kalliilla. Yleensä myös saavutukset ovat halpoja. He ovat niitä, jotka kalastavat eniten ns. uusia harrastajia – mutta heillä on myös surkein aktiivisuusprosentti jälkeläisissä. Kolmanteen kuuluvat he, jotka harrastavat jalostuskarsintaa ja jotka aidoilla mittareilla menestyvät. Ensimmäinen ja toinen ryhmä ovat niitä, jotka täyttävät maailman koirillaan ja piilottavat myyntitulojaan verottajalta. Kolmannen ryhmän tuloksilla elävät ensimmäinen ja toinen. Toisen ryhmän myyjät muuten tunnistaa helposti. Heidän mainostensa aidot saavutukset eivät ole koskaan omasta työstä, mutta niin annetaan ymmärtää.

Miten me saamme sitten toisilleen sopivat ostajat ja kasvattajat löytämään toinen toisensa? Emme mitenkään, luotetaan onneen.

Pahoitinko nyt jonkun mielen? Loukkaantuiko joku? Toivottavasti. Ehkä moinen mielenliikutus saa miettimään omia tekojaan ja valintojaan. Ehkä se on se potku persuuksiin, joka tarvitaan liikettä varten.

Asiasta poiketen. Nordicin kasvatustyön yksi esimerkki juoksi soolonsa. Se on greyhound racingissä koiran kilpailu-uran alku, ensimmäinen luotettava mittari. Yleensä koirat tekevät tottumattomuuttaan – ja osaksi kehnosta kunnosta – hitaammanpuoleisen ajan. Zefyros suoritti soolonsa vuosi ja 4-kuisena – lähes niin aikaisin kuin mahdollista; todella poikkeuksellista Suomessa ja varsinkin urokselta. Aika oli Turussa 29,57/495 metriä. Se on huippuaika mille tahansa täysin aikuiselle kisakoirallekin, eikä moista aikaa ole tuolla matkalla ennen nähty noin nuorelta. Sen veli Kaikias aloitti jopa hivenen aikaisemmin, ja teki vastaavan suorituksen Hyvinkään radalla. Suomessa huokaillaan nyt, että kun emällä on jo kolme pentuetta, niin se on hivenen liikaa. Muualla maailmassa, kun emä jättää suurvoittajia joka pentuessaan ja nyt tämä, niin laskettaisiin montako pentuetta siitä ehdittäisiin vielä saada lisää. Mutta ei huolta, emä jää nyt lopullisesti eläkkeelle, eikä tee enää muita kasvattajia masentavia nopeita pentujaan. Irlannissa Zefyroksen hinta olisi tällä hetkellä – tuolla ajalla, tuolla iällä – vähintään 20 000 euroa. Jos olisi ylipäätään myynnissä. Suomessa sen hinta olisi hiukin naukin 200 euroa, jos ylipäätään ostaja löytyisi – koska ei ole pikkupentu. Ei huolta tästäkään, ei ole Zefyroskaan myynnisä.