Otsikko on harkitusti tuo. Hakukoneystävällinen. Plus omalla tavallaan opastaa satunnaista kävijää. Nyt en oikeastaan edes kirjoita blogimerkintää, mikäli sillä tarkoitetaan päiväkirjamaiseen muotoon laitettuja ajatuksia. Enkä edes Katiskamaista asiajuttua. Tämä on enemmänkin kotisivutavaraa. Mutta olkoot. Toisaalta, tälläkään kertaa – kuten en yleensäkään – en tiedä mihin juttu päättyy. Tiedän vain miten se alkaa.

Pentukauppa on suurta bisnestä. Se on naamioitu idealismin taakse ja kuorrutettu lähes jumalallisella tietämyksellä, sillä auktoriteetteja ei kyseenalaisteta.

Kukaan ei myönnä tekevänsä voittoa. Vielä vähemmän myönnetään tehtävän pentuja rahasta. Se on erinomaisen hyihyi, sillä rahan liittäminen koiraharrastukseen on pentutehtailua. Ja pentutehtailu on Paha Asia. Poikkeuksetta.

Siksi ei saa kysyä ääneen, että jos kasvattaja ei jätä itselleen yhtään pentua ja myynti ylittää menot, niin miksi se ei ole bisnestä. Liiketaloutta.

Pennunostajan kannalta on ihan se ja sama miksi sitä kutsutaan. Pentu on useimmiten kalliimpi kuin perheen Suomi-Soffan poikkeuksellisesta -80% alesta ostettu kahden istuttava. Pentu on myös aina silloin tällöin kalliimpi kuin sen noutoon käytetty auto.

Silti pentu ostetaan lähes aina enemmän tunteella kuin opel-miehen ostaessa sitä sadattaan opelia.

Rotujen kirjo on laaja. Kennelliiton tunnustamia rotuja lienee neljättä sataa. En jaksa tarkistaa asiaa. Melkoista osaa ei erota serkkurodustaan kuin fanaattinen pitkänlinjan harrastaja.

Useasti rotujako kun ei ole kynologinen vaan geopoliittinen. Tai ihan vain poliittinen. Tai joku muun loginen. Mutta ei looginen. Siksi ei ole tarpeen keskittyä rodun valintaan. Jokaisella on omat kriteerinsä.

Toinen haluaa koiran, joka osaa aina kotiin. Toinen taas haukun, joka varoittaa intiaaneista. Kolmannesta on hauskaa kun on veikeä väri tai kuola lentää. Neljäs etsii sohvaansa sointuvaa. Viides ei suostu ottamaan kuin sellaisen, jonka nimeä naapuri ei osaa lausua. Ei se suju itseltäänkään, mutta mitäs pienistä.

Sitten on niitä, joille ei kelpaa koira. He haluavat greyhoundin. Ehdottomasti juoksulinjaisen.

Yksi pentu on vilkas siinä kun toinen nukkuu. Osa roikkuu hihassa, osa lahkeessa. Jotkut ihastelevan ostajan nenälävistyksessä tai masai-naisen kateudesta kalpeaksi tekevässä korvakorussa.

Pentuja on lisäksi kahta sukupuolta, uroksia ja narttuja. Yleensä riippuu sukupuolijakaumasta, kumpaa kasvattaja suosittelee.

Vaihtoehtoja ja makuja on kuitenkin niin paljon, ettei pennun valintaan kannata kiinnittää huomiota tässä. Jokainen valitsee sen minkä haluaa. Mutta kannattaa valita sellainen, joka on edes jossain määrin hengissä. Niin sanotusti hyvässä hapessa. Sääli on sairautta. Koirakaupassa lisäksi jumalattoman kallista sairautta.

Narttu on tärkeä. Suunnattoman tärkeä. Kun jalostusta mietitään, tai edes pennuttamista, niin mikään ei ole niin tärkeä kuin narttu.

Koiramaailmassa on sanonta, että emä periyttää noin 80 prosenttia pentulaatikkokäyttäytymisestään. Genetiikan oppien mukaanhan tämä ei pidä paikkaansa, sillä perimä tulee puoliksi isältä ja emältä (ei takerruta mitokondrioihin).

Sanonta tarkoittaa sitä, että pennut kopioivat emän käytöstä heti kun silmät aukeavat ja kiihkein älyllinen kehitys alkaa. Pennut eivät siis peri mitään, ne oppivat. Toki määrätyt luonteenpiirteet periytyvät, aivan kuten ihmisilläkin, niitä ei vain yleensä voida ennakoida.

Mutta jos emä on pentulaatikossa agressiivinen, niin pennuistakin tulee erittäin suurella todennäköisyydellä häijyjä. Jos emä pelkää, niin säikkyjä ovat lapsetkin.

Siksi emä on aina nähtävä. Poikkeuksetta. Ja mielellään pentujen kanssa.

Sijoitusnartut ovat eräällä tavalla liisattuja narttuja – tai ovat osa osamaksukauppaa, jota kennelmaailmassa kutsutaan sijoitukseksi. Silloin emä on saattanut jo lähteä kasvattajan luota omaan kotiinsa.

Mutta jos emää ei näe, ja pentujen luonteessa on pienikin arveluttava asia, niin kauppa ei tehdä. Oli emä sijoitusnarttu tai ei.

Varoituskellojen olisi soitava aina, kun emä esitellään ilman pentujaan. Jos emää ei esitellä ollenkaan, eikä kasvattaja sanallakaan mainitse koko elukan olemassaolosta, niin kannattaa ihmetellä ja ihastella pentuja. Ja poistua. Kyseessä on aina huijaus. Tai epäpätevyys.

Emä saattaa olla niin laihassa kunnossa, ettei sitä uskalleta esitellä. Imettävän laihuus ei ole mitenkään poikkeuksellista, eikä sitä kannata pelästyä. Mutta jos kasvattaja ei kerro asiasta, eikä selitä mistä laihuus johtuu (hormonaalista perua oleva aineenvaihdunnallinen häiriö yhdessä erittäin suuren energiankulutuksen kanssa), niin se juorua täydellisestä kyvyttömyydestä.

Jos kasvattaja ei tunne nartun fysiologiaa ja sen muutoksia, niin millä ihmeen eväillä hän on kyennyt hoitamaan pennut. Tai ylipäätään suunnittelemaan yhdistelmän? Pahimmillaan nartussa on jotain vikaa. Jotain, joka juoruaa huonosta hoidosta. Kädettömyydestä. Osaamattomuudesta. Kuten vaikka makuuhaavoja, jotka tulevat liian vähäisestä ulkoiluttamisesta, liian kovasta makuualustasta ja liian laiskasta kuivikkeiden vaihtamisesta. Vaikka kuinka kasvattaja puhuisi potaskaa kiinni jäätyään lattialämmityksestä.

Uros, pentujen isä, on eri asia. Erittäin usein se ei edes asu kasvattajan taloudessa. Jos asuu, niin se on nähtävä.

Uroksen meriittien on aina oltava paremmat kuin nartun, koska uroksista on helpompi valita. Niiden jalostuskäyttö on narttua helpompaa.

Jos uros asuu kasvattajan luona, niin se on näyttävä pentujen hinnassa. Kulut ovat olleet astutusmaksua alemmat. Jos hinta määräytyy täysin kasvattajan määrittelemän odotusarvon mukaan (tulevaisuuden menestys, siitoskoirien subjektiivinen arvo), niin kyseessä on bisnes.

Ei siinä mitään pahaa ole, mutta jos kasvattaja tolkuttaa koko ajan, että hän on puhtaan idealistinen ja tekee vain tappiota, niin kyseessä on kuponkiuutismyynti. Tuote voi olla aivan hyvä, mutta myyntitaktiikka on huijaava.

Pahinta on, jos kasvattaja hilaa hinnan ylös nostaakseen rodun arvostusta. Rodun arvostus ei riipu pentujen hinnasta, vaan yleisestä kysynnästä. Tuo on pelkkä sumuverho, jolla yritetään peittää oma ahneus. Ahneuden huono puoli on se, että silloin yritetään oikaista ja päästä halvalla. Helpolla.

Moisen kasvattajan suhteen voi olla varma kahdesta asiasta. Ensinnäkin kaikki koirat, sekä emä ja pennut, on hoidettu halvalla. Yhdistelmä on takuuvarmasti halpa. Me kaikki tiedämme, että jos ostaa halpaa niin saa halpaa. Ja vaikka halvan hinta kymmenkertaistettaisiin, niin ei se siitä paremmaksi muutu. Lompakko vain muuttuu. Ohuemmaksi. Arvostus on silti edelleen yhtä alhaalla.

Kasvattajan valinta on ehkä se tärkein. Kasvattaja on se, joka leikkii jumalaa. Ottaa roolin yli elämän ja kuoleman. Hän on se tuki ja turva, johon ostajan oletetaan nojaavan. Ehdoton auktoriteetti.

Kysyy kuka tahansa mitä tahansa koirista, niin ensimmäinen vastaus on poikkeuksetta ”kysy kasvattajalta. Kasvattajan on tiedettävä ja osattava. Jos hän ei tiedä tai osaa – tilanne joka tulee poikkeuksetta jokaiselle eteen, kokeneemmille harvemmin kuin aloittelijoille – niin hänen on tiedettävä mistä kysyä. Hänellä on oltava laaja tukiverkko.

Jalostuspäätös on ensimmäinen kasvattajan tekemä vakava päätös. Se on se kivijalka, jolle hän perustaa myyntinsä. Se on se perusta, joka tekee ostajalle hänen ehkä elämänsä koiran. Siksi pentujen sukutaulu on ostajan tärkein kriteeri, mutta myös se vaikein.

Jos ostajalla on kykyä arvioida sukutauluja, niin hän harvemmin tarvitsee kasvattajan apua myöhemminkään. Tavallinen ostaja on siten täysin kasvattajan armoilla. Tämä on syynä siihen, miksi kasvattajan luotettavuutta on arvioitava hänen muiden tekemisiensä kautta.

Luotettava kasvattaja on luultavammin luotettava myös sukutaulun markkinoinissa. Positiivinen ja myyvä, varmasti. Mutta luotettavalla tavalla, hänen ei tarvitse vääristellä.

Kasvattajan myyntimonologia on myös osattava kuunnella. Jos hän mainostaa pelkästään jonkun yhden supertähden saavutuksia syvemmällä sukutaulun portailla, mutta ei sanallakaan mainitse siitoskoirien saavutuksia, niin yhdistelmän ”hyvyys” on rajusti kyseenalainen.

On kuitenkin muistettava, että vanhempien omilla käyttömeriiteillä ei ole mitään merkitystä, jos niillä on jo jälkeläisnäyttöä. Kun hakee harrastuskoiraa, niin emä ilman tuloksia on kauhistus ja heikoilla tuloksilla lähes maailmanloppuun verrattava. Sellaisen jalostuskäytölle ei ole ylipäätään perusteita – tai niiden on oltava muutoin suunnattoman vahvasti perustellut – ja sellaisen käyttö osoittaakin yleensä ylempänä mainitusta halvasta kasvatustyöstä.

Isät ovat aina hyviä. Ei kannata sortua vauhtisokeuteen, kun pentueen vahvin puoli on niiden isä – joka sattumalta on maailman eniten käytetty uros, jolla on entuudestaan tuhansia jälkeläisiä.

Alussa jo todettiin, että narttu, pentujen emä, on tärkein. Kasvattajatkin tietävät tämän. Siksi joka ikisellä pentueella, poikkeuksetta, on suunnattoman hyvä emälinja. Täydellinen. Maailman paras.

Kannattaakin – ei, nyt meni väärin – täytyykin aina kysyä, miksi emälinja on niin hyvä; mitä se on tuottanut. Vastaukseksi ei riitä, että jollekin on käytetty jotain nimiurosta. Nartut jonottavat urosta, ei päinvastoin.

Urokselle on meriitti jos se on saanut hyvän nartun, mutta ei koskaan toisinpäin. Jos kasvattaja ei kykene kertomaan mitä emä ja emän takana olevat nartut ovat tuottaneet jalostuksessa, niin kasvattajaan on syytä suhtautua kuten kuponkiuutisten mainiosväittämiin. Pentueen sukutaulu on kivaa iltasatua, mutta ei sen enempää.

Kasvattaja, joka käyttää tulostasoltaan heikkoja narttuja, ja pyytää kovaa pentuhintaa, on poikkeuksetta huijari. Tai päättömän kädetön hölmö.

Hinnasta puhuttaessa voi tulla vastaan muitakin vaihtoehtoja kuin pelkkä raha, sekä lisäehtoja. Narttujen kohdalla voidaan ehdottaa sijoitusta. Vaikka se saattaakin tuntua houkuttelevalta, niin jäitä hattuun. Sijoitukset ovat poikineet ehkä eniten riitoja koiramaailmassa.

Sijoituksessa kasvattaja pidättää itsellään jalostusoikeuden, kunnes määrätty määrä pentueita on tehty. Useasti otetaan myös takuumaksu.

Takuumaksu palautetaan, jos koiraa käytetään siitokseen. Jos ei, niin takuumaksu muuttuu myyntihinnaksi. Ilmaisuus, tai halpuus, saattaakin olla vain näennäistä.

Kennelliiton piirissä sijoitukset ovat kohtuullisen hyvin kontrolloituja ja pääehdot tarkkaan määriteltyjä: kuinka monta pentuetta ja mihin ikään mennessä. Greyhoundit ovat tässäkin poikkeus.

Yhä useampi pentue rekisteröidään rodun omaan kantakirjaan, eikä kytköstä Kennelliittoon ole. Silloin ei myöskään tarvitse noudattaa Kennelliiton sääntöjä, sillä se ei ole viranomainen. Se on vain rekisteröity yhdistys.

Tilanteen myötä greyhoundeissa on syntynyt villi tilanne. Osa sijoitussopimuksista ovat selvästi kohtuuttomia. Takuumaksua ei palauteta vaikka pentue – rodussa useasti pentueet – tehtäisiinkiin ja takuumaksun suuruus on sama kuin pentueen hinta.

Kasvattaja voi perustella moista hinnoittelua sillä, että narttupentu on normaalia arvokkaampi jalostuksessa. Moiseen ei kannata sortua. Sellaista meediota ei ole syntynytkään, joka kykenisi luovutusikäisestä arvioimaan sen jalostusarvoa. Oli sukutaulu mikä tahansa.

Ostaja voi yrittää painostaa moisiin kohtuuttomiin sopimusehtoihin syyllistyvää kasvattajaa uhkaamalla Kennelliitolla. Tämä toimii, mikäli kyseessä on Kennelliiton kennelnimen omaava kasvattaja, joka aikoo joskus tulevaisuudessakin rekisteröidä sinne. Mutta jos kasvattaja rekisteröi vain kantakirjaan, niin ainoa mahdollisuus on nostaa kanne kohtuuttomista sopimusehdoista.

Ostajan lohdutukseksi voidaan sanoa, että moinen menisi erittäin suurella todennäköisyydellä läpi. Nimi paperissa ei ole tae, vaikka Suomessa sopimusvapaus onkin. Kohtuullisuutta vaaditaan myös, sekä alan yleisen tavan noudattamista.

Sijoituksia yritetään myös kiertää yhteisomistuksilla. Näissäkin molempien osapuolien on luotettava toisiinsa. On puhuttu 50-50 sopimuksista, joka tarkemman tutkimuksen jälkeen tarkoittikin 50-50 jakoa tuloista, mutta 0-100 jakoa menojen suhteen – ostajan tappioksi. Silti olisi pitänyt maksaa täysi pentuhinta.

Urosten kohdalla joku kasvattaja voi pitää itsellään jalostusoikeuden – joko omille nartuilleen tai kaikille – koko koiran eliniän. Jos pentu miellyttää, niin nimi alle ja rahat kasvattajalle. Tuollainen ehto ei nimittäin pidä oikeudessa. Eikä sinne asti tarvitse edes mennä, sillä vastaavasta löytyy jo ennakkotapauksia. Useita.

Suurin osa greyhoundkasvattajista ovat rehellisiä, täysipäisiä ihmisiä – mutta valitettavasti joukkoon on pesiytynyt muutama ahne, rehellisyyteen juostavasti suhtautuva yrittäjä.

Koska ostaja tukeutuu kasvattajaan, niin hänen omat saavutuksensa ja kokemuksensa ovat avainasemassa kun ollaan hankkimassa harrastuskoiraa. Greyhound on varsinkin omaa luokkaansa tässä suhteessa.

Muissa käyttö/harrastusroduissa on mahdollista hakeutua kursseille ja koulutukseen. Greyhound racingissä tätä ei ole. Toki kilpailutoiminnasta vastaavilla paikallisyhdistyksillä on omat harjoitusiltansa, mutta niissä oletetaan treenarin tietävän mitä hän tekee. Toki apua saa, mutta ei ilman omaa vahvaa aktiivisuutta ja siltikin saa olla varovainen avun laadun suhteen.

Greyhound racingissä ratakoulutus on lisäksi vain lyhyt vaihe uralla. Muun suhteen uusi harrastaja joutuu tukeutumaan muiden neuvoihin, yleensä kasvattajaan. Jos kasvattajalla ei ole kilpailu-uraa, tai jos hänellä ei ylipäätään ole menestystä, niin voidaan kyseenalaistaa hänen kykynsä auttaa muita.

Tässäkään asiassa ei voida nähdä maailmaa mustavalkoisena. Toislla on halu ja varsinkin kyky oppia uutta, toinen on voinut tahkota 30+ vuotta omaksumatta yhtään mitään ja on ansainnut tittelinsä vain tuurilla, saamalla hyvän koiran joka anteeksiantaa treenarin heikkoudet ja virheet.

Jos kasvattaja ei ole eläessään ratakouluttanut pentua, mutta väittää hallitsevansa koko kirjon, niin hän joko valehtee tai on täydellisen sokea omien puutteidensa suhteen. Kumpikin estää kaiken uuden oppimisen, ja vaikuttaa suoraan ostajan saamaan avun ja tuen laatuun sekä tasoon. Häneen ei voi yksinkertaisesti luottaa.

Jos tuore kasvattaja taasen heti ilmoittaa, ettei ole varma, mutta hänen näkemyksensä on tämä, ja lisäksi tarjoutuu kyselemään itseään kokeneemmilta – ei välttämättä viisaammilta – niin ollaan terveellä pohjalla. Kasvattajan ja omistajan yhteistyö auttaa ja rikastuttaa kummankin harrastusta.

Kasvattajan yleistä luotettavuutta kuvaa myös hänen suhteensa muihin harrastajiin ja kasvattajiin. Jos hän syyttää kaikesta muita, ei tee koskaan virheitä, on näpit vastakkain jokaisen harrastajan kanssa, on harrastuksessa yksin eikä omaa laajaa kontaktiverkkoa muualla kuin puheissaan, niin varoituskellojen on syytä vilkkua taas.

Vaikka kukaan ei voi tulla toimeen kaikkien kanssa, niin riitely tai ns. dissaaminen muiden taholta kertoo jotain jostain. Ei savua ilman tulta. Yksi hyvä tapa on guuglettaa kasvattajan nimi. Jos siihen ei kytkeydy yhtään positiivissävyistä linkkiä muilta kuin kasvattajan omilta sivuilta, niin ensimmäinen varoitusvalo vilkkuu.

Jos vastaan tulleet viittaukset ovat kasvattajan omia foorumipostauksia, joissa syytetään muita suurin piirtein Zimbabwen inflaatiostakin, nuoleskellaan toisaalle (sitä ei pysty koskaan peittämään) ja omina meriitteinä mainitaan jonkun muun kasvatustyö tai kilpailevat koirat, niin valojen lisäksi pitäisi jo sireeninkin huutaa.

Mikäli mainostus perustuu aikaisemmin mainituille epäilyttäville seikoille, niin jonkun sensurointiohjelman pitäisi estää lisätutustuminen tällaisen kasvattajan tarjontaan.

Ulkomailta ostaminen onkin aivan oman aiheensa väärtti. Varsinkin greyhoundeissa, joissa riski huijatuksitulemisesta on enemmän kuin suuri. Yhdenkään rotua tuntemattoman ei pitäisikään tuonteja harrastaa. Ja wannabeitä saakin huijata: on moraalitonta antaa typerysten pitää rahansa.

Pentua hankittaessa pitäisi siis varmistua kasvattajan luotettavuudesta, osaamisesta, kyvystä yhteistyöhön, ”jalat maassa” hinnoittelusta, sukutaulun pätevyydestä, siitoskoirien laadusta sekä pentujen hyvästä hoidosta. Jos nuo kaikki ovat kohdallaan, niin pentu kannattaa ostaa saman tien kuljeksimasta. Vaikka vähän kovempaankin hintaan.