Somen maailma, Katiska mukaan lukien, huuteli uutta kotia nelivuotiaalle greyhoundurokselle. Se oli joutunut kehnoon tilanteeseen omistajansa menetettyä otteensa reaalimaailmaan (minun tulkintani) ja mopon karattua käsistä oikein kunnolla – ainakin lemmikkien hoidon suhteen.
Veikka haettiin poliisin ja virkaeläinlääkärin voimin, ja saapui erinäisten mutkien – helppojen sellaisten – jälkeen kasvattajan hoteisiin. Muutaman vuoden projekti oli saatu päätökseen. Valitettavasti ei vain sillä tavalla, kuin olisi alunperin haluttu, mutta ilo pitkästä itkusta ja lopussa kiitos seisoo; vai miten nuo vanhat sananlaskut menivätkään. Sana kiersi Veikan tilanteesta, yhteydenottoja tuli ja loppujen lopuksi Veikka löysi oman sohvan, oman kodin ja elämänsä ensimmäiset ihan aidot omistajat.
Otetaan kertaukseksi Veikan tarinan loppuhuipentumat. Naapurien useampien yhteydenottojen jälkeen poliisi meni eläinlääkärin kanssa asuntoon. Huoneisto oli siivottomassa kunnossa, eikä enää millään mittarilla ihmisasuttavassa kunnossa. Jäljellä oli kaksi koiraa ja niille oli tehty umpihäkki kakkoskakkosesta ja kanaverkosta olohuoneeseen. Jätöksiä ei oltu siivottu, ja nekin, jotka jossain vaiheessa oli lumilapiolla lattialta siivottu, oli jätetty viemättä roskikseen. Niitä ei oltu sidottu lämpöpattereihin kiinni, kuten alkuperäinen juoru kertoi. Koirat olivat laihoja, mutta eivät nälkiintyneitä. Omistaja oli käynyt arviolta kerran viikossa heittämässä säkin ruokaa koirien eteen, ja ainakin jossain vaiheessa yrittänyt siivota hiukan. Koiria ei oltu hakattu, ja ne olivat muutoin terveitä – likaisia kylläkin.
Takavarikoinnin jälkeen hoitokennelissä Veikka pestiin, ilmeisesti pariinkin otteeseen ja ylipitkät kynnet leikattiin. Lisäksi aloitettiin lihotuskuuri. Koska kennelin pitäjällä on omia isoja koiria, niin ruokinta tehtiin niiden malliin ja oli kohtuullisen tehokasta: kahden viikon jälkeen oli saatu ihan mukava ylipaino päälle. Parempi niin, koska se saattoi leikata terän jatkuvan näläntunteen aiheuttamalta yliampuvalta ahneudelta. Sitä käytiin katsomassa, ja se oli lihakseton, liikkumaton, terve, ehjä, iloinen ja sosiaalinen greyhound. Alkoi uuden kodin metsästys ja kahden viikon odotus, että Veikka saatiin takaisin sinne mistä oli lähtenytkin, kasvattajalleen.
Uusi pesu, kynnet vielä lyhyemmiksi ja perusteellisempi tarkastus. Mitään fyysisiä ongelmia ei löytynyt lukuun ottamatta anturoita, jotka olivat kärsineet paskan polkemisesta – eräällä tavalla palaneet. Kohtuullisen pikkujuttu hoidettavaksi.
Korvien väli mietitytti. Ja aivan turhaan. Se oli kuin ei olisi koskaan poissa ollutkaan, ja oli sentään lähtenyt pikkupentuna.
Ruokaa oli takavarikkoaikana saatu niin paljon, ettei meetvursti kelvannut – ja se on outoa, greyhoundille.
Koska koira oli ollut niin pitkään sisällä, niin se laitettiin kolmen hehtaarin tarhaan kaverina vuotinen narttu. Ei ongelmia. Kehno fyysinen kunto toki näkyi jaksamattomuutena, mutta se paranee liikutuksen myötä. Eihän Veikasta kukaan kisakuntoista haluakaan, mutta edes jonkinlainen fyysinen kunto on tae terveemmästä elämästä pidempään.
Kaksi asiaa pisti silmään sen käyttäytymisessä. Ensimmäinen oli sen tarve tarkistaa, että pääseekö ulos. Se kävi huomattavan usein kokeilemassa, että pääseekö pihalle kun pyytää. Ja kyllähän meillä pääsee. Jonkin ajan kuluttua tuokin käyttäytyminen alkoi hiipua.
Toinen oli sellainen, ettei sitä suurin osa olisi edes huomannut ja juorusi enemmälti pitkän ajan koiranpidosta, ei viimeisten aikojen ongelmista. Sillä oli kehno koordinaatio. Veikka ei kyennyt hahmottamaan omia mittasuhteitaan ja yritti esimerkiksi kulkea raoista, joista mahtui nenä. Suora seuraus vähäisestä liikuttamisesta.
Se ei reagoinut käden liikkeeseen, osasi perustavat, oli sisäsiisti ja käyttäytyi muiden koirien kanssa kuten kuului. Omiin uroksiimme se reagoi sen verran johtajan elkein, että tipautimme perheistä ne, joilla oli uroksia. Luultavasti kyse ei ollut muusta kuin normaalista toisilleen vieraiden urosten selvittämisestä, että kuka on kenenkin poika – mutta Veikan suhteen ei haluttu ottaa enää mitään riskiä kiertolaiselämästä, joten urosperheet eivät olleet enää vaihtoehto.
Erään perheen pyysimme käymään. Tulivat toimeen Veikan kanssa, ja Veikka heidän kanssaan. Koska vaikuttivat muutenkin täysipäisiltä ja -valtaisilta aikuisilta ihmisiltä, niin Veikka hyppäsi auton takapenkille, vilkutti, käänsi kuononsa menosuuntaan ja muutti jonnekin päin Etelä-Suomea.
Loppu hyvin, kaikki hyvin.
Sitten omia kokemuksia tästä projektista.
Kun ilmoitus on, että kasvattajan kautta etsitään uutta kotia neljävuotiaalle greyhoundurokselle, niin:
- on turha ilmoittaa, että haluaisi ottaa mieluummin pienemmän nartun
- väri oli alunperin jätetty tarkoituksella pois, koska valinnan perusteena täytyy olla rotu, ei ulkomuoto
- jos jäniksiin reagoiminen on omistajalle ongelma, niin miksi vaivautua kyselemään greyhoundia
- koti etsitään nimenomaan kasvattajan kautta, ns. välistäveto ei onnistu
- sosiaalipornoannoksen voi etsiä muulta
Sähköpostikyselyjä tuli kiitettävästi. Liiankin kiitettävästi. Unohdin ensimmäisessä ilmoituksessa erään perusasian: mailitse on helppo potkia renkaita, mutta ainoastaan edes auttavasti kiinnostuneet soittavat. Vastasin maileihin aina samalla tavalla: annoin puhelinnumeron, ja kehoitin soittamaan, jotta voitaisiin selvittää greyhoundin tyypilliset asiat ja varmistua, että ollaan ylipäätään etsimässä sopivaa koiraa. Maailman parantajia on paljon, vähän turhankin paljon. Yhtä lukuun ottamatta soittoa ei koskaan tullut.
Niille, jotka kysyivät ainoastaan hoitokennelin yhteystietoja, ilmoitin, että koira sijoitetaan meidän kauttamme ja annoin oman numeromme. Näistä vain yksi soitti meille.
Sen sijaan oli aika monta, jotka olivat kohtuullisen helpon salapoliisityön jälkeen selvittäneet, missä koira oli odottamassa kahden viikon täyttymistä, ja yrittivät hoitaa asian sen kennelin kautta. Hoitokennelin kanssa oli sovittu, että koska he eivät tiedä yhtään mitään greyhoundeista, niin he ohjaavat kyselijät meille. Muistini mukaan yksikään niistä ei ottanut yhteyttä meihin.
Ihminen on utelias eläin. Pedot tuppaavat olemaan, sillä perusarkuuden lisäksi uteliaisuus on lajin, suvun ja yksilön elämisen perusehto – paitsi jos olet pakoeläin, jolle kaikki poikkeava on potentiaalinen uhka. Vaikka meillä ei olekaan nopeutta, voimaa, kynsiä, hampaita ja joidenkin tulkintojen mukaan myös peukalo-etusormiote sekä tulen ja pyörän keksiminen ovat suunnattoman ylimainostettuja asioita, niin silti olemme petoja ja ravintoketjun yläpäässä (tiedän, että jääkarhuilla ja vegaaneilla on poikkeava näkemys asemastamme ravintoketjussa).
Ihmisillä on kuitenkin yksi ominaisuus yli muiden petojen (tai pakoeläinten, ihan sama): meillä on kyky harkintaan. Uteliaisuuden voi myös tukahduttaa.
Kun meillä on käsissä eläinsuojelullinen ongelma, ja kun pennuistaan stressaava kasvattaja yrittää parhaan mahdollisen kykynsä mukaan järjestää eläimelle nopealla aikataululla niin turvattu loppuelämä kuin mahdollista, niin fiksu tapa ei ole soittaa muuten vain ainoana asiana saada selville mahdollisimman törkyisiä yksityiskohtia. Vaikka olisikin ollut aito halu ottaa koira, niin jos puhelun pääpaino on tapahtumissa, ei koirassa, niin ei meiltä kodinvaihtajaa saa. Valitan, näin on näreet.
Minua alkoi myös mietityttää osan ihmisten aito motivaatio varjujen ja galgojen pelastamisessa.
Eläinsuojelu on kannatettavaa työtä (eläinoikeuksien ajaminen harvemmin, jos koskaan), mutta jos ihminen elää puhtaasti tunteella, eikä pysty kontrolloimaan tunteitaan – varsinkin vihaa – niin mikä on hänen kykynsä ylipäätään tehdä rationaalisia päätöksiä; kuten että sopiiko tämä koira minulle, pystynkö tarjoamaan tälle sitä mitä se tarvitsee.
Suomeksi: meille soitti aika monta sekopäätä, joiden kyvystä huolehtia eläimestä, vaikka haluja oli enemmän kuin yhteensä keskikokoisen eläinsuojelujärjestön aktiiveilta löytyy, niin minulle jäi melkoiset epäilykset.
Kun todellisuudentajunsa menettänyt eläinsuojelutapaus haalii koiria ympärilleen, niin minun on vaikea nähdä suurtakaan käytännön eroa siihen, että todellisuudentajunsa menettänyt eläintenpelastaja haalii koiria ympärilleen – kummassakin tapauksessa koira ei ole enää koira, yksilö, vaan se muuttuu heijastukseksi jostain kuvitellusta ideasta.
Me haluamme koiran osaksi perhettä, normaalia elämää. Varsinkaan aikuisen, uudelleen sijoitettavan koiran rooli ei ole tukea kenenkään missiota – propagandavälineensä saa hakea muualta.
Soitti meille muitakin järkeviä, fiksuja ja kahdella jalalla maan päällä tallustelevia ihmisiä kuin he, jotka loppujen lopuksi Veikan veivät mukanaan.
Me pyrimme tekemään koiran, uusien omistajien ja meidän kannaltamme järkevimmän ratkaisun – kyseessä ei siis ollut muita ”finaalissa” olleita kohtaan mikään epäluottamuslause. Heille minä antaisin yhden vinkin: harkitkaa ihan normaalia, noin viisivuotiasta, tervettä, eläkkeelle siirtynyttä aktiivijuoksijaa. Niiden taustoissa ei tosin ole mitään dramatiikkaa ja ne ovat eläneet normaalia elämää – mutta moiselle keski-ikäiselle koiralle olisi paras palkinto, kun se pääsisi jonkin ihkaikiomaksi koiraksi – eikä sen tarvitsisi enää kilpailla asemastaan laumassa tai kerätä stressiä kun kisavarusteita pakataan autoon, eikä se pääsekään enää mukaan.
Noita on saatavilla, mutta niitä täytyy kysellä – ei niitä missään apuloissa kaupitella.
