Anturan haavat ovat aina jossain määrin hankalia hoitaa. Anturassa on kehno verenkierto, joka hidastaa paranemista. Tikkauksia tehdään jossain määrin, mutta niiden kestävyys on kehno. Anturan pinta ei jousta samalla tavalla kuin iho ja se on kuin yrittäisi neuloa pressun reunoja yhteen. Kävelyn aiheuttama mekaaninen rasitus ei myöskään asiaa helpota.

Anturahaavat kykenee kuitenkin melkoisen hyvin hoitamaan ihan kotikonstein. Tarvitaan tosin hieman enemmän huolellisuutta kuin tavallisessa ihon repeämässä ja hiven onnea, mutta muutoin anturan kanssa pääsee useimmiten jopa vähemmällä työllä kuin muissa haavoissa.

Puhtaus on aina tärkeää, mutta anturan kohdalla se on erityisen oleellista. Jos anturan haavaan tai halkeamaan jää vain mikroskooppisenkin pieni hiekanjyvä, niin siitä tulee äkkiä pitkä ja hankala vaiva. Koira ontuu omistajan mielestä satunnaisesti, mutta kun asiaa seurataan tarkemmin, niin huomataan selvä trendi: koira kulkee ontumatta pehmeällä alustalla, kuten ruoholla, mutta ontuu aina kovalla. Kun koiran anturat tutkitaan – mielellään hyvällä valolla ja jopa suurennuslasilla – niin jostain löytyy lähes poikkeuksetta pienen pieni kostea piste. Syyllinen löytyy sieltä. Sama oireilu muuten koskee muitakin vierasesineitä, varsinkin rikottujen pullonpohjien jälkeen koiranomistajan pahimpia kiusantekijöitä: ruusun- ja orapihlajanpiikkejä.

Kun anturahaavaa puhdistaa, niin joutuu valitettavasti käyttämään hieman kovempia otteita. Kun hiekka tai multa pääsee kosketuksiin kudosnesteiden kanssa, niin se kuin eräällä tavalla muuttuu sementiksi tai liimautuu haavaan kiinni. Kaikkea ei useinkaan saa huuhdeltua pelkällä vedellä, tarvitaan mekaanista työtä. On aivan sama millä haavan puhdistaa – oli se sitten talouspaperi ja veitsen kärki, kynsi tai hammaskiven raaputin – niin se on saatava ehdottoman puhtaaksi. Puhdistuksen jälkeen käytetään lisäksi jotain bakteereja tappavaa. Monet käyttävät Betadinea, mutta se on meidän taloudessamme bannattu sen jälkeen, kun yksi koira osoittautui sille herkäksi. Alkoholipohjaiset toimivat käytännössä yhtä hyvin, mutta niillä on lisäksi yksi etu jodipohjaisiin verrattuna: alkoholi ajaa vettä haavasta pois ja kuivattaa. Nimittäin viimeinen asia, joka on hoidettava kunnolla pesun jälkeen, on kuivaus. Fööni toimii hyvin, mutta lämmön kanssa kannattaa olla varovainen. Tarkoitus ei ole seuraavaksi opetella palovammojen hoitoa.

Kun haava on puhdistettu kunnolla, niin se teipataan. Antura on melkoisen rasvainen, joten siihen ei laastari ota kunnolla kiinni ilman paria temppua.. Tarkoitus ei ole pelkästään suojata sitä, kuten tavallisissa haavoissa, joissa riittää haavataitos, vaan tehdä kestävämpi suojaus – eräänlainen köyhänmiehen tikkaus.

Aivan ensimmäiseksi leikataan kynnet.

Sitten tehdään anturan perushuolto, eli viilataan kuollut kudos anturan ja varpaiden liittymäkohdasta pois. Mutta päinvastoin kuin normaali mani- ja pedikyyrissä, niin tällä kertaa ei missään nimessä rasvata.

Seuraavaksi ajellaan anturan reunasta karvoja pois sen verran, että laastari (Hansaplast, Leukoplast tai vastaava yleiskiinnelaastariteippi) saadaan ihoon asti kiinni. Karvat kannattaa ajella huolellisesti, vähintään milliin tai alle, sillä pidempi karva painaa laastarin ylös, eikä se pidä. Partakoneenterä toimii hyvin, mutta tiedän käytetyn myös säärikarvanpoistoainetta (toimii muuten kotioloissa turkissa olevan haavan ympäristön siivouksessakin).

Sitten tehdään rasvan poisto. Otetaan jotain alkoholipohjaista puhdistusainetta (Koskenkorva tai mikä tahansa kirkas viina muuten toimii hyvin) ja haavan ympäristö puhdistetaan hyvin. Ja sitten vielä hiukan paremmin. Lopuksi kuivataan huolellisesti.

Kapeasta laastarista leikataan sopivan pituisia soiroja niin, että pituus yltää anturan yli hieman ihosta ihoon. Haavan reunat painetaan kiinni, ja haavaa aletaan teippaamaan poikittain haavaan nähden niin, että aloitetaan toisesta päästä – yleensä lähdetään liikkeelle haavan alapäästä, eli keskemmältä anturaa. Kuitenkin aina toisesta päästä, ei haavan keskeltä. Tämä siksi, että se on ainoa tapa kyetä painamaan haavaa kiinni niin, että se ei jää jostain kohtaa auki – eräällä tavalla jää ryppyyn.

Jokainen laastaripalan on syytä mennä hieman limittäin naapurin kanssa, jolloin saadaan parannettua pitävyyttä. Ja joka kerran, kun laitetaan uusi suikale, niin haavan reunojen on oltava kiinni toisissaan. Haava täytyy siis olla suljettuna, ja pysyä suljettuna. Jos haava jossain vaiheessa aukeaa, niin koko teippaus aloitetaan uudestaan.

Teippauksessa on syytä olla käytettävissä kaksi paria käsiä, joista mielellään toisen sormet – ne jotka painavat haavaa kiinni – saisivat olla vähän sirommat kuin mallia nakki.

Kun koko haava on teipattu, niin tehdään uusi kerros. Ja sitten vielä kolmaskin kerros. Ehkä jopa neljäs. Viimeiseksi voidaan vetää yksi soiro haavan suuntaisesti.

Hard core -harrastaja käyttää haavaliimaa, ja varsinainen ekstrimisti pikaliimaa (joka on itseasiassa aivan samaa tavaraa kuin haavaliima), mutta noita vaihtoehtoja ei kannata käyttää, jos ei tiedä mitä tekee. Ja jos tietää, niin ei tarvitse tämän artikkelin neuvoja – osaa muutenkin.

Varsinainen hoito oli sitten siinä. Vesihoitoa ei anneta, ja aina kun päällimmäinen kerros teippiä kuluu tai likastuu liikaa, niin se kerros vaihdetaan ja pyritään olemaan koskematta alimpaan teippaukseen – ellei ole aivan pakko.

Ulkoillessa teippaus on syytä suojata tassusuojalla tai vaikka lasten kurahansikkaalla. Asvaltti nimittäin syö laastarin nopeastikin. Tassu ei saa myöskään kastua.

Viikon tai vajaan kahden kuluttua teippaus avataan ja haava tarkistetaan – ellei aikaisemmin ole tullut muuta syytä, kuten lisääntynyttä ontumista, turvotusta tai tassun kuumottamista. Nuo oireet nimittäin juoruavat tulehduksesta, ja se on eläinlääkärin hoidettava.

Anturoiden hiertymät ja muut vammat, joissa pinta on mennyt rikki, hoituvat soveltuvin osin aivan samalla tavalla, ja nyrkkisääntönä onkin, että kun teippi on kulunut pois, niin antura on kunnossa.

Kuvan anturahaava lienee parantunut kilpailukäyttöön alle kahdessa viikossa.