Olimme Juksun kanssa eilen meille kummallekin ihan ekoissa kunnollisissa tokotreeneissä. Ja katsoin kaffepaussin numero 33, eli Esa Tapion haastattelun. Joten nyt päässä kiertää jos jonkinlaista ajatusta, ja on vissiin vähän pakko avata omaa, henkilökohtaista koirataustaa ja oppimiskokemuksia.
Oma koirahistoriani alkoi joskus neljän – viiden vanhana. Meillä pyöri kuvioissa kaksi saksanpaimenkoiraurosta, nuorempi pahasti kaltoinkohdeltu. Meillä oli melkoisen selkeät sävelet sääntöjen suhteen, joten yhteiselo oli sen suhteen turvallista. Rakastin niitä koiria, ja lapsen itseluottamuksella käsittelin niitä. Ja samaa aikaa syytän myös siitä, että uskon lukevani koiria varsin hyvin. Ja itseasiassa jo tuolta ajalta on jäänyt päälle se ykkössääntö: toimimattomuus ei ole vaihtoehto.
Sittemmin matkan varrelle on mahtunut jos jonkinlaista piskiä, jokainen ihania ja haasteellisia omalla tavallaan. Suurin osa koirista on päätynyt käsiini aikuisena, joko kodinvaihtajana, rescuena tai jotain muuta kautta. Ja ihan kaikkien kanssa tuo ykkössääntö on riittänyt. Koiran perustaitoihin kuuluu se, että minä voin kulkea sen kanssa turvallisesti. Ja ei tarvitse olla Einstein, että tajuaa, ettei teini-ikäinen likka pidä esimerkiksi 70 kiloista nelivetorottweileria fyysisellä voimalla.
Kärsivällisyys ei ole koskaan ole ollut parhaita puoliani, mikä on ehkä sekin ihan hyvä asia. Pitää keskittyä siihen onnistumisen hetkeen, nauttia siitä, ja tajuta lopettaa, kun kaikilla on vielä kivaa. Ei pidä vaatia heti alkuun liikaa, ja itsensä pitää lyödä likoon täysillä. Kiitos – ja se toimivuus – on paras palkka, mitä kouluttamisen oppimisesta saa.
Kaikista elämässäni vaikuttaneista koirista on tullut ihan mallikkaasti arjessa toimivia yksilöitä. Olen joutunut katsomaan aina peiliin, jos koira ei ole oppinut, ja muuttamaan toimintatapojani, kun se oma moka on löytynyt. Ja mikä parasta, itselleni tämä tutkiskelu on ollut ihan paras tapa oppia. Viihdyn toki myös kirjojen parissa ja luen oppiakseni, mutta valitettavan monesti ärsyynnyn, kun ei kirjoissakaan aina perustella, miksi tehdään ja miten tehdään, jos tapa yksi ei toimi.
Haluaisin peräänkuuluttaa sitä oppimisen iloa kaikille koiraharrastajille, riippumatta siitä mikä laji tai tekeminen on kyseessä. On ihan sama, onko kyse ruokinnasta vai PK-lajeista, oppiminen tapahtuu joka kerta samalla kaavalla. Katso, havaitse, kysy, kyseenalaista – yhdistä punaisia lankoja aiempien asioiden tietoverkkoon, äläkä pelkää purkaa solmuja, joita ei enää tarvita. Henkilökohtainen tietoverkko on muokkautuvaa, ja kokeminen on usein paras tapa oppia – ja silti on joskus fiksumpaa jättää tekemättä, koska oppia voi muullakin tavalla. Sekin on oppimista, että tajuaa, milloin on minkäkin oppimismenetelmän vuoro.
Nyt kun käsissä on se koira, jonka saa itse kasvattaa pennusta, ja jolla toivottavasti on riittävän kestävä rakenne ja pää harrastamiseen, tuntui tarpeelliselta aloittaa tämä harrastusura ihan kunnolla. Ihan jo siksi, että muut ovat varmasti hakanneet päätä seinään minunkin puolesta, ja osaavat antaa niitä vinkkejä, joiden avulla ihan kaikkiin sudenkuoppiin ei tarvitse tippua. Mutta ero aiempiin koiriin on siinä, että se arjen toimivuus ei enää riitä – vaikka onkin yhä edelleen se tärkein syy ylipäätänsä kouluttaa ja kasvattaa koiraa. Ehjän, paperillisen ja nuoren koiran kanssa uskaltaa asettaa niitä tavoitteita hiukan korkeammalle, mutta nyt täytyy ohjaajan oppia se, mitä halutaan, jotta voi taas keskittyä kehittämään koiraa.
Jos oppiminen ei ole meistä jommallekummalle aidosti kivaa, niin me poistutaan kehästä, kunnes se tekemisen maku taas löytyy.
