Greyhound, tai englanninvinttikoira, on maailman nopein pystylähtijä ja nisäkkäiden kakkonen gepardin jälkeen. Kennelmaailmassa koirat on jaettu tyypeittäin, ainakin periaatteessa, ja Kennelliitossa kaikki vinttikoirarodut kuuluvat samaan ryhmään. Ainakin periaatteessa.
Greyhoundeista on kahta eri jalostussuuntaa, jotka lähtivät omille teilleen noin 1900-luvun alussa. Alkuperäinen greyhound jatkoi maailmanvalloitustaan ottamalla repertuaariinsa 1920-luvun lopulla syntyneen uuden keksinnön: ovaaliradalla juostavan kilpailun keinovieheen perässä. Uudempi tyyppi siirtyi näyttelytoimintaan ja muuttui ulkonäöllisesti kohtuullisen erilaiseksi.
Näyttelylinjaisilla ei kilpajuoksu näytellyt mitään osuutta jalostuksessa. Koska koirien sukupolvi on kolmesta viiteen vuotta, niin tyyppien eriytyminen tapahtui suhteellisen lyhyessä ajassa. Ei tarvittu lajien kehittymisen satoja tuhansia vuosia, riitti 50. 1950-luvun taitteen jälkeen myös muillakin vinttikoiraroduilla alettiin harrastamaan ratajuoksua. Vaihtelevalla menestyksellä, eikä vähiten siksi, että niilläkään ei ratamenestys näytellyt mitään roolia jalostuksessa.
Greyhound on aivan eri planeetalta verrattaessa nopeutta muihin vinttikoiriin. Jos vertailuun otetaan kaikki muutkin rodut, niin planeettajako ei enää riitä. Täytyy ottaa kohteeksi galaksit. Jos greyhound juoksee huippunopeuden 70 km/h ja 480 metrin matkalla keskinopeutena 60 km/h tietämissä, niin muilla voidaan puhua vauhdeista 50km/h ja 40 km/h. Äkkiseltään tuo ei tunnu suurelta, mutta kun muistetaan että ero on luokkaa puoli ratakierrosta, niin se on huimaavaa.
Osa vinttikoiraihmisistä tietää, että kyse on genetiikasta. Perimästä. Siitä valinnasta, jota on tehty 6000 vuotta, ja aktiivisesti viimeiset 300 vuotta. He eivät yritäkään kilpailla greyhoundien kanssa. Joka onkin aika turhaa. Vähän sama kuin vertaisi nelivetomaasturia ja F1:stä. Molemmilla on funktionsa ja arvonsa. Ne ovat täysin erityyppisiä, eikä niitä edes kuulu verrata.
Mutta löytyy myös vinttikoiraharrastajia, joiden mielestä kyse on vain treenaamisesta. Päätön ajatus. Se tarkoittaisi sitä, että jos minä vain olisin viitsinyt harjoitella tarpeeksi, niin hakkaisin Usain Boltin. Jokaisella yksilöllä, lajista riippumatta, on määrätty geneettinen yläraja. Se suorituskyky, jonka perimä määrää. Sitä ei voida koskaan ylittää. Treenaaminen, ja valitettavasti välillä kemia, vaikuttavat siihen kuinka lähelle tätä absoluuttista rajaa päästään.
Bolt on geneettisesti parempi sprintteri kuin minä. Ja greyhound on geneettisesti parempi sprintteri kuin mikään muu vinttikoira. No, eräs poikkeus on. Nimittäin whippet. Mutta se onkin 1800-luvulla kehitetty nimenomaan juoksijaksi, ja vaikka määrätietoisella näyttelyjalostuksella sen juoksijan perimää onkin yritetty tuhota, niin lahjakkaita juoksijoita ja jalostuslinjoja löytyy edelleen. Mutta whippet ei koskaan pääse samaan nopeuteen kuin greyhound, ihan pelkästään huomattavasti pienemmän kokonsa vuoksi.
Jamaikalaiset ovat dominoineet ihmisten sprinttimatkoja. Itseasiassa jo pidempään. Yllättäen syyksi on tarjottu laittomia keinoja, dopingia. Mutta löytyy toinenkin selitys. Glasgown ja Länsi-Intian yliopistot vertasivat 200 jamaikalaisopiskelijaa ja samaa määrää australialaisopiskelijoita [Helsingin Sanomat 22.8.2008 s. B14]. Havaittiin, että australialaisista 30 prosentilla oli geeni, joka vaikutti nopeaan lihaksen supistumiseen. Jamaikalaisista sama geeni löytyi 70 prosentilta. Geneettinen ero. Aivan samalla tavalla kuin greyhoundin ja muiden rotujen välillä.
Greyhoundien takaraajojen suurista lihaksista yli 90 prosenttia on ns. nopeita lihassoluja. Tehty nimenomaan nopeaan sprinttisuoritukseen. Siksi greyhound on niin nopea, mutta harvemmin kykenee yli 500 metrin täysivauhtiseen suoritukseen. Ei siihen pysty kylläkään mikään muukaan laji.
Toki jamaikalaisten menestykseen löytyy muitakin syitä. Lyhyet matkat nauttivat suurta kansansuosiota. 1910 siellä aloitettiin jokavuotinen perinne. Kilpailu, johon osallistuvat käytännössä kaikki lapset viisivuotiaista ylöspäin. Champs’iin osallistuu 2000 lasta, ja karsinnat on käyty lastentarhoissa ja kouluissa. Itse tapahtumaa seuraa paikanpäällä yli 30 000 katsojaa.
Tuo on tehokas tapa löytää kolmemiljoonaisesta kansasta ne parhaat sprintterit. Kansasta, jolla on geneettinen etulyöntiasema muihin nähden.
Kehno talous kannustaa myös. Länsimaisilta urheilijoilta puuttuu määrätty lisäkannuste, kun on syntynyt kultalusikka suussa ja jo pelkkä valmennusrinkiin pääseminen takaa kohtuullisen hyvän elannon. Vaikka ei maailman huipulla pärjäisikään. Köyhissä maissa on menestyttävä aidosti ennen kuin tie parempaan elämään aukeaa. Se lisää menestymisen nälkää, nostaa motivaatiota tehokkaasti.
Greyhound racing on siitä poikkeuksellinen laji, että molemmat sukupuolet kilpailevat pääosin yhdessä ja toisiaan vastaan. Olkoonkin, että koirissa pätee sama kuin ihmisissä – nartut ovat uroksia hitaampia.
Silloin harvoin kun greyhound racingissä narttu pystyy pistämään kampoihin, ja voittamaan, kilpaillessaan terävimmän huipun uroksia vastaan, niin kyseessä on kahdesta asiasta. On syntynyt geneettisesti kannasta poikkeava narttu. Ja urosten taso on normaalia heikompi. Muutoin nartunomistaja saa olla tyytyväinen, että ylipäätään pääsee kilpurinsa kanssa isojen arvokilpailujen finaaleihin.
Itse finaalijuoksuista ei voida vetää suoria johtopäätöksiä mistään, sillä niissä on lady Fortunalla sormensa pelissä. Tuuria tarvitaan, kun kuusi koiraa tulee ensimmäiseen kaarteeseen rinta rinnan tuollaista 70-80 km/h. Muistetaan, että kaarresäteet vaihtelevat radasta riippuen 40-50 metrin paikkeilla.
Moottoriurheilijat ymmärtävät heti, kuinka tiukkaan kaarteeseen koira kääntyvät. Ero tulee siinä, että moottoripyörässä tai autossa renkaat ovat kiinni pinnassa koko ajan – kyse on vain pidosta. Koiralla on laukassa parhaimmillaan vain yksi tassu maassa ja koira kääntyy noin tikkuaskin kokoisella pinnalla – lennossahan suuntaa ei vaihdeta.
Voitto ei kuitenkaan ole aina perimästä kinni, ainakaan isojen kisojen finaaleissa. Näin nopeassa lajissa ei tarvitse tehdä kuin yhden virheen, ja voitto on menetetty. Edellisillä tuloksilla ei ole mitään arvoa kun koiria ollaan kopittamassa uuteen starttiin. Adrenaliinia. Geneettistä ylivaltaa. Sekä treenareiden taitoa erottaa jyvät akanoista valitessaan pentuja ratatreeniin.
