Greyhoundperheessä ei voi välttyä aiheelta vietit ja vaistot. Koirien ratakoulutus perustuu ajovietin – tai metsästysvietin, sama asia – hyödyntämiseen. Jos vietti on vahva, niin yleensä pääsee helpommalla. Jos taasen heikompi… No, töitä saa tehdä aika tavalla.
Vietin vahvuutta ei voida suoraan mitata ja sen luonnehdinta onkin melkoisen subjektiivista. Mutta jos greyhound ajaa muovipussin näköistä rataviehettä voimiensa rajoille asti tappelematta, niin voitaneen olettaa sillä olevan riittävä ajovietti.
Greyhoundeilla, kuten muillakin roduilla, se on erittäin vahvasti perinnöllinen asia. Jos jätetään parissa sukupolvessa viettivoima huomioimatta, pahimmassa tapauksessa käytetään vietittömiä, niin jalostuksellisen katastrofin ainekset ovat käsissä. Silloin tutustutaan orwellmaiseen ilmiöön, termien uudelleen määrittelyyn.
Jos kasvattaja on sopivan epätoivoinen, eikä osaa hallita tilannetta, niin ajoviettiongelmia aletaankin kutsua erittäin vahvaksi ajovietiksi. Negatiivista markkinointiviestintää. Suomeksi sanottuna valehdellaan, ja yleensä ensimmäistä koiraa käsissään pitävälle märkäkorvalle.
Vietit ja vaistot koira saa perimässään. Vanhempien sukusolujen DNA:sta. Minulla ei ole hajuakaan miten käyttäytymismallit on proteiineihin koodattu, mutta ilmeisesti sitä eivät tunne tiedemiehetkään. Arvailevat vain. Minusta tuntuu, että jos rotumuistin salaisuus ratkaistaan, niin se mullistaisi tietotekniikan.
Teoria perityistä vieteistä ja vaistoista on vaihtumassa teoriaksi oppimisesta. Malli käyttäytymiselle saadaan perimästäå, mutta hienosäätö opitaan. Varmasti jossain määrin onkin näin, mutta tuohon ei kannata tuudittautua. Jos perusta puuttuu, niin mille rakennat? Vastuu pysyy siis edelleenkin kasvattajille, eikä vastuuta epäonnistumisille kyetäkäään kaatamaan omistajien niskaan. Vaikka mieli tekisi.
Oppimisen painottaminen saattaa kuitenkin johtaa harhaan. Vähän samalla tapaa kuin koiramaailmassa yleistynyt oletus geenitestien autuaaksi tekevästä merkityksestä sairauksia vastaan. Ihmisillä on taipumus yrittää selittää, ja kun järki ei riitä, niin siirrytään mystiikkaan.
Turhan usein vakaa luottamus DNA-testeihin sairausten suhteen on pelkkää mystiikkaa, pyritään selittämään selittämätöntä maailmaa korkeammilla voimilla. Vaikka kuinka oppimista painotettaisiinkin, niin määrätyt käyttäytymiset istuvat liian vahvoina sismmässä ja tulevat tarpeen mukaan näkyville ilman harjoittelua.
Perheen noin 10-viikkoinen russelinpentu varoo aukeita alueita, ja kulkee mielellään aitojen seinien viertä pitkin. Pentue ei ollut ollut ulkona siinä vaiheessa kun kakara haettiin. Se ei ole siis voinut oppia avoimien paikkojen vaaroja. Mutta voihan kyse olla pelkästä arkuudestakin, seinä selän takana on luotettava turva, jotain kiinteää.
Pohdimme joku päivä sitten mitä tapahtuisi, jos saisi jostain huuhkajan kuvan. Aiheuttaisiko se jonkun muun reaktion kuin halun syödä se nyt jo kuoppiin ja reikiin mielenkiintoa osoittavalta russell-kakaralta.
Eipä tarvinnut lähteä etsimään huuhkajan tai kotkan kuvaa. Saimme vastauksen, ja vielä vähän laajempana kuin toivoimmekaan.
Pihalla olivat yhtä aikaa kaksi vanhempaa greyhound-narttua, toisella ollut jo pentuja, ja jackrussell-pentu. Yhtä äkkiä taivaalla liiti iso lintu. Ei huuhkaja, eikä kotka, luultavammin ei peto ollenkaan,, mutta iso kuitenkin. Pikkulinnut olisivat tuskin jatkaneet visertämistä, jos se olisi ollut haukka.
Samalla hetkellä kun koirat havaitsivat linnun, alkoi tapahtumaan. Pentu painui maahan. Toinen narttu jäi päivystämään keskelle pihaa pitäen silmä tarkkana lintua silmällä. Jo äitinäkin uraa hankkinut alkoi tönimään ja paimentamaan pentua portaille, seinän viereen. Jäi pennun ja mahdollisen uhan väliin peittäen kakaran näkyvistä. Kun lintu hävisi, niin tilanne laukesi yhtä nopeasti ja kaikki oli kuin ei olisi ollutkaan.
Jos rotumuistia ei ole, ja jos vietit ja vaistot perustuvatkin oppimiseen ja malleihin, niin miten tuo oli mahdollista? Kukaan koirista ei ole eläessään nähnyt isoa petolintua, eivätkä reagoi lentäviin hanhiin tai joutseniin. Pennun reaktio on selitettävissä puhtaalla arkuudella ja varovaisuudella narttujen käyttäytymisen takia. Mutta miksi toinen paimensi pennun suojaan toisen ollessa valmiina hyökkäystä varten? Ne eivät ole oppineet sitä laumassaan, eivätkä omilta emiltään.
Jälkiviisaana mietimme, että vastaavaa on nähty ennenkin, mutta siihen ei ole vain kiinnitetty huomiota. Yleensä russell ei ulkoile pihalla samaan aikaan isojen kanssa. Parikiloinen kakara on hieman pieni seitsemän ison greyhoundin kanssa.
Mutta jos nuo nartut menevät kahdestaan pihalle, niin pieni ja valkoinen pääsee mukaan. Silloin ulkoilu, jopa vesisateessa jota greyhoundnartut vihaavat, kestää kauemmin. Kumpikaan ei tee tarpeitaan ennen kuin ovat kiertäneet pihan. Toinen toiseen suuntaan, toinen toiseen, yhteistyössä. Tarkistavatko ne piha-alueen pennun takia? En tiedä.
Tämä on vain yksi asia, joka muistuttaa siitä kuinka vähän me tiedämme. Vaikka meillä onkin laboratoriot ja väitöskirjat.
