Tuulen koirat on (oli, se foorumi ei kestänyt aikaa) vinttikoiraorientoitunut foorumi. En ole enää aikoihin roikkunut siellä, koska ainakin aikoinaan siellä oli hyvinkin omituinen moderointikäytäntö – sellainen kotiinpäin vetävä – mutta se lienee kuitenkin netin suurin suomenkielinen vinttikoirayhteisö.

Aina silloin tällöin sieltä tulee liikennettä Katiskan suuntaan, vaikka aika harvakseltaan siellä linkkejä tänne jaetaan. Ymmärrettävää, sillä Tuulen koirien keskustelulinjat eroavat usein hyvin paljon Katiskan sisällöstä. Yksi sisääntuleva kuitenkin herätti ja törmäsinkin greyhoundin ja englanninvinttikoiran tyyppieroja käsittelevään ketjuun. Tosin kesältä, mutta eivät nämä aiheet vanhene.

Silmäni jäivät kiinni mielenkiintoiseen väittämään:

Kummasti tuo ”vanhan ajan” pyrkimys säilyttää englanninvinttikoira eli greyhound yhtenäisenä, klassisena ”monitoimikoirana” herättää hilpeyttä nykyisissä harrastajissa. Miksi?

Syy on selvä. Koska väittämä on niin tuulesta temmattu, että sopii hyvin tuulen koiriin – enkä tarkoita nyt foorumia, vaan sanaparien samaa alkua.

Ei ole olemassa mitään vanhan ajan pyrkimystä säilyttää näitä kahta rotutyyppiä yhteisenä. Ei ole koskaan ollut. Sen jälkeen kun brittien Kennelklubi perustettiin, greyhoundeille tehtiin oma rotumääritelmä ja näyttelyjalostus lähti omille teilleen reippaasti yli 100 vuotta sitten, niin ei silloinkaan ollut mitään halua pitää niitä yhdessä ja yhdenmukaisena. Kennelklubin ylhäisö piti coursingkoiria maatiaisina, eikä tarpeeksi ylväinä.

Tuota käsitystä ei mitenkään vähentänyt se, että coursingista oli tullut alempien kansanluokkien hupia – ei pelkästään katsojina, vaan myös omistajina. Park coursingin suosio Irlannissa oli todellinen rasite brittiläiselle kennelklubielämälle, varsinkin kun se ohjasi jalostusta taas uuteen suuntaan – ja aivan maalaisten toimesta.  Erosta tuli lopullinen 30-luvun alussa kun ratakilpailut lähtivät vauhtiin ja alkoivat muutamaan jalostusta nopeammin ja tehokkaammin kuin koskaan rodun historiassa. Lisäksi rata-racing oli ”tahrittu” niin multaisilla kuin hiilisilläkin käsillä; rata oli luonteenomaisesti työväestön suosikki.

Koskaan ei saa aliarvioida brittiläisen luokkayhteiskunnan voimaa. Se on tänäänkin niin vahva, että ei sitä Suomessa ymmärretä – meillä ei ole koskaan ollut vastaavaa ilmiötä.

Se, että Suomessa oli 50-luvulla pari harrastajaa, jotka olivat kennelliittoihmisiä ja tekivät töitä muutamilla siitoseläimillä näyttelyjalostuksen suuntaan ilmiselvästi ymmärtämättä rodun jo silloin erittäin vahvaa jakautumista, ei tee mitään ”vanhan ajan” pyrkimystä rodun yhdistämiseksi. Pohjoismaalaista greyhoundjalostusta ei voi kutsua edes vitsiksi, sitä ei edes ollut. Nykyäänkin meikäläinen jalostus – niin radalla kuin geelikehissäkin – edustaa maailman jalostuksesta promillenosia. Se siitä ja sen kestävyydestä.

On kaksi selvää syytä miksi linjoja ei saa yhdistää – huomatkaa, ei edes kohteliaisuuskohditionaalia tuossa. Ensimmäinen on, että ne ovat tyypiltään niin erilaisia, että kumpikaan jalostushaara ei saa yhdistämisestä minkäälaista jalostuksellista lisäarvoa. Ratajalostus vain kärsii, ja näyttelykoirat… Jos olette joutuneet niin terveyden kuin rakenteenkin puolesta jalostukselliseen umpikujaan, niin ratkaisu ei ole sotkea rataverta väliin, vaan lopettaa kokonaan ja aloittaa uudestaan ratakoirista. Jos ratakoirat ovat makuunne liian pieniä, niin käyttäkää coursingkoiria.

Toinen syy on suojata ratakoiria. Englanninvinttikoirilla on perinnöllisiä sairauksia, joista kärsii lähes koko kanta ja jolla saadaan koirat hengiltä nuorella iällä. Kiitos ei, pitäkää hyvänänne.

Mitä tulee käyttöominaisuuksien vaalimiseen englanninvinttikoirissa, niin rata ei tietenkään ole aukoton tapa mitata sitä. Ei ole maastotkaan. Mutta joku mittari on oltava. Englanninvinttikoiran valioon vaadittava aika on 30 sekuntia 480 metrillä – edellyttäen, että koira ajaa noin pitkän matkan. Jos meillä on ratakoira, joka on noin hidas, niin sitä ei kukaan kutsu valioluokkaan kuuluvaksi, joka on todistanut käyttöarvonsa ja on hyvää siitosmateriaali – se on tolkuttoman hidas, sillä ei ole mitään käyttöarvoa ja missään nimessä moinen ei kelpaa jalostukseen.

Kun asioihin suhtautuminen on noin eri planeetalta, ja kun koirat näyttävät täysin erilaisilta, niin mitä ihmeen järkeä on linjojen sotkemisessa? Näyttelyenglantilainen on ulkomuodoltaan ja tyypiltään monessakin suhteessa lähempänä venakkoa kuin ratalinjaista greyhoundia. Noiden risteyttäminen ei olisi rotua elvyttävää, vaan sekarotuisten tekemistä – sekarotuisuudella, joka jättää kaikkea muuta kuin yhtenevää mallia, ei ole kennelliittomaista jalostusta.

Vain yksi arvaus sallitaan: kumpi on ratajalostusta ja kumpi näyttelylinjaa?

Tuulen koirien ketjussa mainittiin pari hassua termi. Toinen oli muistaakseni ylijalostus (radalla) ja toinen linjayhdistäjien lempilapsi: multipurpose greyhound.

Ylijalostus on terminä huono vitsi, ja sitä käyttävät he, joiden koirat eivät pysty, kykene, saa tai halua juosta. Missään. Meillä on maan kautta aikain nopein ja menestynein koira 23 kiloinen narttu. Vauhdeiltaan ei häpeä vertailua maailman huippuihin. Me olemme ylipäätään olleet jo pitkään maan huipulla ylijalostettujen ratakoirien kanssa. Meidän ylijalostetut ratakoiramme treenaavat niityillä, kyntöpelloilla ja hakkuuaukeilla juosten kilometrimäärissä sellaisia vauhteja, että nämä alijalostetut eivät näe edes unta niistä. Joten kyllä, olen valmis lähtemään mille tahansa viivalle mitä tahansa alijalostettu geeliä vastaan aivan millä tahansa mittarilla punnittavaksi – paitsi näyttelyserteillä.

Multipurpose greyhound on aivan samanlainen vitsi, siis huono sellainen. Ensinnäkin jos moinen monikäyttö tarkoittaa harrastusmahdollisuutta niin näyttelyissä kuin radallakin, niin siinä tapauksessa aivan jokainen greyhoundenglanninvinttikoira on multipurposemonikäyttö. Eihän moista rajoita kuin byrokratia rekisteripapereiden suhteen. Menestys vaan saattaa olla paikoin heikkoa. Mutta jos joku haluaa geelillään tulla häviämään meitä vastaan monikäyttöisyyden nimissä yli puoli kierrosta, niin ei kukaan estä – kunhan se koira ajaa.

Mutta miksi ihmeessä meidän pitäisi sotkea omaa jalostustamme kehnommaksi siksi, että geelit ovat hitaita ja ajavat kehnosti, mutta FCI:n tuomarit tykkäävät ylikorostuneista kulmauksista ja hervottoman syvästä rintakehästä? Muutoinhan tuota monikäyttöisyyttä mielellään hoetaan, mutta kukaan ei tiedä mitä se tarkoittaa. Outoa, että aika harvoin kuulee valjakko- tai metsäkoirien kohdalla puhuttavan monikäyttöisyydestä itseis- ja jalostusarvona – ja kun joku moisen suustaan päästää, niin kyseessä on aina – ylläripylläri – näyttelylinjaisen omistaja, jonka koira ei vedä, aja tai nouda. Kas kun niitä linjajakoja on muissakin roduissa.

No, multipurpose greyhoundin kestämättömyyttä edes ajatuksena olen murehtinut ennenkin.

Toivottavasti joskus linjojen yhdistäminen estetään byrokratiassakin. Koska juuri ”geeliriskin” ja monitoimijalostajien takia emme saa enää omia ratagreyhoundejamme maailman greyhound-kantakirjoihin. Ja se on ongelma, monessakin suhteessa. Luojan kiitos niin monet greyhound-yhdistelmät ovat ilman kennelliiton papereita, että eiköhän tämäkin jossain vaiheessa ihan itsekseen ratkea – paitsi Ruotsissa, joka on varsinainen uhkakuva.