Koira on lihansyöjä, jolle on vuosituhansien tunkioiden penkomisen jälkeen kehittynyt kyky hyödyntää jossain määrin, mutta kehnosti, kasvispohjaista ruokaa – viljoja, marjoja, juureksia jne.
Koiran suolisto on kuitenkin liian lyhyt, sekä siltä puuttuu kasvisravinnon hyödyntämiseen tarvittava entsyymi- ja bakteerikanta, että koira olisi lähelläkään sekasyöjää. Viljojen pitäisi olla kuorittuja ja ylipäätään kaiken hyvin kypsennettyä, että koira niistä saisi ylipäätään mitään irti. Lihan aminohapot täyttävät sellaisenaan koiran tarpeet, ja sulavuus on hyvä. Lihan rasva on suoraan käytettävissä energiantuotantoon, sekä muualle kehon tarpeisiin. Ilman mutkia, ilman virityksiä.
Keskity koiran ruokinnassa vain olennaiseen
Koiran ruokinnan pohjana täytyy olla liha. Tämä on niin perusasiaa, että sille lähdeviitteiden vaatiminen olisi aivan samaa kuin kyseenalaistaa kanin ruokailutottumukset. Perusasiaa, jota ei muuta edes PeTA:n venkoilut koirien ja kissojen vegaaniruokavaliosta eläinten oikeuksien nimissä. Toki lehmällä on oikeutensa, mutta niin on pedoillakin.
Koska liha on kaiken perusta, ruokinnan A ja O, niin se täytyy olla valokeilassa, kaikki muu on vain säätämistä ja virittämistä. Epäolennaisuuksia, jos perusta ei kestä.
Jos oletetaan 30 kg koiran syövän päivässä kilon lihaa, sen kolmisen prosenttia elopainostaan, niin se saa pelkästään sillä tyydytettyä parhaimmalla mahdollisella tavalla päivittäisen proteiinin ja rasvan tarpeensa. Se saa siis tarvittavat rakennuspalikat uuden kudoksen ja jopa luuston rakentamiseen, sekä riittävästi energiaa koko paletin pyörittämiseen (itseasiassa yli tarpeen, laskekaa itse). Jos nuo kaksi tukijalkaa puuttuvat, tai toinen on rampa, niin on tarpeetonta murehtia D-vitamiinin tai sinkin määriä.
Kun perusta on kunnossa, koira saa riittävästi proteiinia ja rasvaa, niin on aivan se ja sama millä ideologialla loppu täytetään. Se voi olla kuivamuonaa, puuroa tai barffin lisukkeita – kaikki käy. Kunhan muistetaan yksi pieni perusasia: koira ei ole sekasyöjä, vaan peto, lihansyöjä.
Loput tarvittavat suojaravintoaineet, vitamiinit ja mineraalit, ovat oltava helpossa bioaktiivisessa muodossa. Ihminen sekasyöjänä, omalla entsyymituotannollaan ja pitkällä suolistollaan saa hyödynnettyä porkkanan beetakaroteenin ja tuottaa siitä A-vitamiinia – koiralle raaka porkkana on pelkkää kuitua, joka suuremmissa määrissä hukkaa elimistöstä muita ravintoaineita.
Hevonen on tuhlaileva ruohonsyöjä ravintoketjun alapäästä, ja kuittaa hankalasti sulavan ruuan vaatimukset syömällä paljon ja usein, sekä sitä tukevalla suoliston bakteeritoiminnalla. Kun hevoselle annostellaan kauhalla niille tehtyä sinkkivalmistetta, niin se kykenee hyödyntämään sinkkioksidista riittävästi – koira ainoastaan lannoittaa pihan nurmikkoa, koska sinkkioksidin bioaktiivisuus on liian matala.
Yrjölän puuron puolestapuhujat vetoavat siihen, että koska yksi tuomari ja rottweiler-kasvattaja oli vakuuttunut siitä, että viljat ovat parasta mahdollista ruokaa koiralle, niin asian täytyy olla näin. He jaksavat vääntää ikuisuuksiin asti aiheesta onko tattari parempi kuin ohra. Ei se ole olennaista. Kaikki viljat ovat koiralle yhtä huonoja. Olennaista on se liha, joka puuroon kauhotaan. Tai pitäisi kauhoa.
Barffaajat selittelevät kuinka luonnossakin kettu marjastaa ja susi syö vatsalaukkua samalla kun tehosekoitin surraa kesäkurpitsasta ja kurkusta sosetta luuaterian seuraksi. Ei noilla ole mitään merkitystä. Suurin osa kasviksista ja marjoista on vettä, ja melkoinen osa niiden antioksidanteista tuhotaan soseutuksessa ilman vaikutuksesta.
Ne ovat vaikeasti sulavia, vaikka asiaa hiukan helpotetaankin soseutuksella ja pakastuksella, koska luonto halusi marjojen ja kasvinosien olevan vaikeasti hyödynnettäviä. Se on niiden tapa suojella itseään ja varmistaa leviäminen.
Kana jauhaa ruokaansa kivien avulla, lehmä sulattelee useampaan kertaan ja hevonen yrittää pärjätä ahkeralla syömisellä – mihin kohtaan tätä kuvaa sijoittu koira, tai se susi?
Edelleenkään susi ei syö isojen saaliseläinten vatsan ja pötsin sisältöä, vaikka sitkeä urbaanilegenda niin väittääkin, ja pienten saaliiden vatsalaukun ruoholla ei suurtakaan merkitystä ole. Barffaajat vittuilevat kuivamuonailijoille siitä, että susi ei laidunna vehnäpellossa ja samaan aikaan tunkevat koiraansa parsaa ja keskustelevat piharatamon hyödyistä. Luita syötetään ruokana ymmärtämättä, että mineraaleissa ei ole kaloreita, ei aminohappoja. Pahinta on se, että syötetään rustoja, joissa ei ole edes niitä mineraaleja. Olennaista pitäisi kuitenkin olla se liha, joka roikkuu luiden ympärillä, mutta useimmissa barf-ohjeissa se on pudotettu kakkosdivariin.
Kuivamuonailijat luottavat siihen, että toisen kana-riisi-maissi on parempaa kuin jonkun muun kana-riisi-maissi. Ja kun viljat on valmiiksi pilkottu eri muotoihin, eli käytetään halvimpia mahdollisia raaka-aineita, niin sen täytyy olla merkki laadusta.
He syöttävät illuusiota lihasta, prosentteja analyysilistasta sekä mainosväittämiä – kuorrutettuna samettikukalla, takiaisella ja ripauksella sinisimpukkaa.
Itseasiassa barffaajilla ja kuivamuonapuristeilla ei ole mitään eroa, ja heidän ruokavalionsakin eroavat vain kahdessa kohtaa – kypsennysasteessa ja luun määrässä.
Toki kuivamuonat ovat helppo ratkaisu, ja ne tarjoavat kohtuullisen luotettavasti suojaravintoaineet, mutta helppoudella on hintansa: lihaa ja riisiä saa kaupoista halvemmallakin. Jos kuivamuonaa kuppiin heittävät oivaltaisivat sen, että olisi parempi syöttää lähes täydellisesti sulavaa eläinproteiinia, kuin maksimissaan 60 prosenttisesti hyödynnettävää kasvisvalkuaiseen perustuvaa ravintoa, niin kaikkien elämä olisi helpompaa. Ainakin koirien, valmistajien tuotot saattaisivat romahtaa.
Se, mikä koiranruuassa on tärkeintä, kattaa noin 80 prosenttia tarvittavasta ruuasta. Se on olennaista – eivät marjat, viljat, rustot tai kypsennys.
