Jokainen tietää, että johdonmukaisuus on kaiken A ja O opetettaessa pentua tavoille. Joka on kerran sallittua, on aina sallittua. Jos jokin on kerran kiellettyä, niin sen täytyy olla aina kiellettyä. Pentu ei osaa, eikä ymmärrä, ehdollisuuksia. Kun ehto X täyttyy, niin Y on sallittua, mutta Z kiellettyä. Se taito kehittyy iän myötä, ja riippuu täysin koiran älykkyydestä. Vietti/vaisto-ajatteluhan ei moista salli, mutta moinen koiran automatisointi alkaa olla jo mennen talven lumia.
Oppimisen merkitys korostuu koko ajan, oli kyse sitten koirasta tai laakamadosta. Älykkyydelle löytyy vähintään yhtä monta määrittelyä kuin mitä on määrittelijää. Jos älykkyys määritellään kyvyksi soveltaa jo opittua, sekä oppia uutta käyttämällä hyväksi jo kertaalleen opittuja taitoja, niin varsinkin vanhemmat nartut ovat erittäinkin älykkäitä. Uroksilla menee hivenen heikommin. Ne ovat liian suoralinjaisia. Pisteestä A mennään pisteeseen B kiertämättä yhtään minkään kautta, kyseenalaistamatta. Narttu menee samaan paikkaan Z:n kautta – jos se hyötyy siitä jotain, ja jos ylipäätään siinä on jotain ideaa. Urokselle liike on tärkein, nartulle päämäärä.
Pentu haluaa sänkyyn, koska siellä on ihminen ja jo lyhyen elämänsä aikana se on oppinut, että siellä on myös pehmeää ja lämmintä. Jos sänkyyn tulo on kiellettyä, niin sitä suurempi halu peiton alle on kiivetä. Vanhempi koira oppii elämänsä myötä ne reunaehdot, jotka sallivat sänkyyn pääsyn. Se saattaa olla omistajan töihin lähtö, tai omistaja kömpimässä vällyjen alle mukanaan kirja ja pussi suklaata – hiukan riippuen. Pennun kohdalla täytyy olla jämäkkä. Sillä, että se haluaa jotain, ei ole merkitystä. Se ei saa saada tahtoaan läpi. Se ei saa saada tahtoaan läpi huutamalla, vielä vähemmän puremalla. Tahtojen taistelu, joka päättyy aikojen saatossa siihen, että koira oppii manipuloimaan ihmistä.
Meillä on tätä kirjoitettaessa jaloissa pyörimässä kymmenen viisiviikkoista pentua. Niistä jää kaksi kotiin, uros ja narttu. Uros menee Minnan nimiin, narttu tulee minulle. Minnasta urokset ovat parempia ja helpompia, sekä niillä saa voitettua isompia kilpailuja. Minusta nartut ovat parempia ja helpompia, sekä niillä pääsee kilpailuissa pätemään helpommin. Ei siis minkäänlaista eturistiriitaa, tällä kertaa. Meillä kummallakin on sen verran paljon eläintaustaa takana, että minkäänlaista vääntöä ei perusasioiden hoidosta tule – hienosäädöistä sitten keskustellaankin. Yksi tällainen konsensusta nauttiva perusasia on nimenomaan pentujen rajat, mitkä asiat ovat kylläkyllä ja mitkä eiei. Kuten, että niistä ei tule sylikoiria, eivätkä ne saa tahtoaan läpi huutamalla tai vaatimalla.
Minun narttuni halusi ruokailun aikana maistaa maksakastikkeen loppua. Mistä perhana tiesikin sellaista olevan, viisiviikkoinen ei yllä tiskipöydälle, ei lähimainkaan. Se ei ollut pennuille, mutta tokihan sen piti sitä saada maistaa – uusia makuelämyksiä, ja kun nätisti pyysi. Koko lauma oli riehunut keittiössä aikansa ja saaneet vatsansakin täyteen. Uni hyökkäsi simmuun ja ylt’ympäriinä sammuneet pennut kannettiin omaan huoneeneensa. Paitsi kotiin jäävä pikkulikka, joka olis vakaasti sitä mieltä, että päiväunet ovat vain henkisesti heikoille. Pitihän sen saada jäädä pyörimään jalkoihin, ja syliinkin, koska se halusi. Ja sitä paitsi huusi niin helvetillisesti portin takana.
Minna taasen väsää ja värkkää rintareppuja.
Pointtini siis oli, että ehdoton johdonmukaisuus on sääntö numero yksi. Siitä ei koskaan livetä, eikä koskaan jousteta (paitsi joskus, ihan vähän…).
