Kalsium on elimistön yleisin mineraali ja erittäin tärkeä elektrolyytti lihasten ja hermojen toiminnalle samalla kun se on luuston tärkein rakennusaine. Kalsiumin saantia pidetään usein ruokinnassa mineraaleista suurimpana ongelmana, vaikka se itse asiassa on ehkä helpoin.

Kalsiumista on kirjoitettu eniten, koska sitä on ”helpoimpana” mineraalina tutkittu eniten. Siksi se on noussut eräällä tavalla ylikorostuneeseen asemaan. Samalla painotukset kalsiumin roolissa ruokinnassa sekä koiran kehitykselle ja terveydelle ovat lähteneet sivupoluille.

Oleellista on absoluuttinen saanti, ei mikään muu.

Jos raakaruokinnassa käytetään edes hivenen luita, tai ns. koirien jauhelihoja, joihin on jauhettu luuta, sekä huolehditaan D-vitamiinin saannista, niin kalsiumista ei ole käytännössä koskaan puutetta.

• Voit vilkaista myös koostetta nimellä Kalsium lyhyesti.
• Jos sinun kiinnostaa enemmän kasvavat, niin juttu Pennun kalsiumin tarve kannattaa lukea.
• Koiran ravitsemus-wikissä on enemmän kalsiumista ja koirista

Kalsium on koiran elimistön määrällisesti suurin kivennäinen ja sen varastona on luusto. Luustossa kalsium on hydroksiapatiittina Ca₁₀(PO₄)₆(OH)₂. Paitsi että kalsium tekee luustosta niin kovan, että se pitää kehon ryhdissään, niin sitä myös vapautetaan sieltä elimistön muuhun tarpeeseen joka kerta, kun esim. ravinnosta ei saada tarpeeksi kalsiumia tai tulee muu akuutti tarve, vaikkapa rasituksen jälkeen. Tätä ns. vapaata kalsiumia löytyy joka paikasta – verestä, solunulkoisesta nesteestä ja ylipäätään kaikista kehon soluista.

Ionisoitu kalsium (Ca++) on edellytys kaikelle tiedonsiirrolle kehossa, ja sitä on noin puolet vapaasta kalsiumista. Toinen puoli on sitoutuneena albumiiniin. Ilman sitä eivät johdu solunsisäiset tai solujen väliset signaalit, eivätkä hermosignaalit. Rauhaseritys kaatuisi ilman vapaata kalsiumia, ja melkoinen määrä entsymaattisia reaktioita jäisi tapahtumatta. Haavoissa ja vammoissa veri ei hyytyisi.Kehon kalsiumpitoisuus pidetään lähes vakiona erittäin kapealla vaihteluvälillä ja on luultavasti tarkimmin säädelty homeostaasi, tasapainotila, elimistössä.

Kun koira syö kalsiumia sisältävää ruokaa, vaikka sitten sen broilerin koipireisipalan tai kalsiumlisättyä kuivamuonaa, niin varsinainen kalsiumin imeytyminen tapahtuu suolistossa. Ruuan kalsium sekoittuu ruuansulatusnesteiden kalsiumiin ja koko velli otetaan käyttöön ohutsuolessa joko passiivisesti tai aktiivisesti, joka vaatii myös energiaa. Aktiivinen imeytyminen on tärkein ja tehokkain, ja tässä tulee kuvioihin mukaan kalsiumlisän ehkä se parhain kaveri: D-vitamiini. Aktiivinen imeytyminen on täysin riippuvainen 1,25-dihydroksi-D3-vitamiinin (1,25(OH)2D) toiminnasta, ja jos D-vitamiinista on puutetta, niin imeytymistä ei suuremmin tapahdu. Ja jos halutaan tehdä asia vielä hiukan vaikeammaksi, niin tuokaan ei riitä. Kokonaisimeytymiseen vaikuttaa vahvasti myös suolinesteestä tapahtuva uudelleen imeytyminen ja siihen tapahtuva eritys.

Raakaruokinnassa kalsiumia saa riittävästi kun ruuassa on luita gramma per painokilo, tai kun ruokaan jauhetusta luusta saadaan kalsiumia noin 0,5 % ruuan märkäpainosta.

• aikuisille 130 mg/kgME
• 630 mg/kgME kolmen kuukauden ikään asti
• 315 mg/kgME puolen vuoden ikään ja siitä vajaaseen vuoden ikään asti sama tai vain hieman yli aikuisen tarpeen
• Ca/P-suhde aikuisille 1,2:1
• Ca/P-suhde pennuille 1,1 – 1,4:1

Oleellisin asia ymmärtää pennun ja aikuisen välisissä suosituksissa on se, että kaikesta huolimatta eroa ei ole. Kaikki mahtuvat samaan haarukkaan, kun syötetään energian tarpeen mukaisesti.

Säätelijät

99 prosenttia kalsiumista on luustossa, osa rakenneaineena ja osa elimistön varastona. Luukudos onkin elimistön kalsiumtasapainon säätelykeskus. Luussa tapahtuu jatkuvasti kalsiumin vapautumista ja takaisin kiinnittymistä. Vaihtuvuus voi olla jopa gramman luokkaa päivässä.

Luuston ulkopuolinen kalsium on pehmytkudoksissa ja solun ulkopuolisessa nesteessä. Se on keskeinen viestinvälittäjä mm. entsyymien aktivoinnissa ja osallistuu lihaksiston supistumiseen, hermoimpulssien siirtoon, glykogeenin aineenvaihduntaan ja solujen erilaistumiseen ja jakaantumiseen.

Aineenvaihdunnallisesti aktiivisin on solun ulkopuolisissa nesteissä oleva ionisoitu kalsium. Sen osuus koko elimistön kalsiummäärästä on vain noin yksi prosentti, mutta sen rooli on suunnattoman tärkeä. Se osallistuu moniin elintärkeisiin toimintoihin, kuten entsyymien toimintaan sekä lihas- ja hermoimpulssien kulkuun. Siksi D-vitamiini ja hormonit pyrkivät pitämään sen määrän vakiona. Kun veren kalsiummäärä nousee, niin ylimäärä varastoidaan luustoon. Kun taasen saanti on vähäistä, niin tarvittava kalsium otetaan luustosta, munuaisten kalsiumin eritys vähenee ja imeytymistä tehostetaan.

Kun kalsiumin määrä ravinnossa vähenee, niin myös veren kalsiumpitoisuus laskee jonkin verran. Tämä käynnistää määrätyt hormonaaliset toiminnot, jotka tehostavat kalsiumin imeytymistä. Jos ruokavaliosta ei saada tarpeeksi kalsiumia, tai sen imeytyminen on heikko esim. D-vitamiinin puutteen takia, niin elimistö ottaa tarvitsemansa kalsiumin luustosta.

Kalsiumin imeytymistä lisäävät

• D-vitamiini, joka muodostaa ohutsuolessa kalsiumia sitovaa proteiinia,
• elimistön tarve ja kasvua lisäävät hormonit,
• mahalaukun happamuus (matalalla pH:lla ei liukene kalsiumia tarpeeksi),
• vähäinen saanti ruokavaliosta sekä
• proteiinien hajoamisessa vapautuneet aminohapot.

Kalsiumin imeytymistä taasen heikentävät

• runsas kuidun määrä,
• fytaatit ja oksalaatit,
• liiallinen kalsiumin saanti sekä
• ikä.

Rasva voi rasvaripulissa sitoa kalsiumia imeytymättömään muotoon.

Kalsiumin tasapaino elimistössä on tarkkaan säädeltyä. Tärkeimmät siinä työssä ovat kolme hormonia,

• lisäkilpirauhashormoni (parathormoni, PTH)
• kilpirauhashormoni (kalsitoniini) ja
• kalsitrioli (D3-vitamiinin aktiivinen muoto, 1,25-dihydroksikolekalsiferoli, 1,25(OH)2D).

Luustohan oli varasto ja veri kuljetusreitti, ja jotta soluissa saataisiin kalsiummäärät pysymään vakioina, niin logistiikan täytyy toimia – varastoidaan kun on varastoitavaa, ja laitetaan kuljetukseen kun jossain on tarvetta. Lisäkilpirauhashormoni, kilpirauhashormoni ja D-vitamiini tekevät tämän säätelemällä suoliston, luuston ja munuaisten kalsiumin sisäänottoa ja luovutusta.

D-vitamiini

D-vitamiini on luokiteltu vitamiiniksi muinaisin perustein, mutta käyttäytymiseltään se on enemmän hormoni. Mutta koska koirien (ja meidän) on saatava D-vitamiini ravinnosta, niin silloin se mahtuu myös vitamiinien määritelmään. D-vitamiinista on sanottu aivan oppikirjatasolla, että sen ainoa tehtävä on säädellä lisäkilpirauhashormonin kanssa kalsiumin homeostaasia. Nykyään tiedetään, että asia ei ole todellakaan noin yksinkertainen (tai sitten kalsiumin tasapaino on huomattavan laaja asia), mutta ehdottomasti tärkeimpiin kuuluva tuo tehtävä varmasti on.

Kalsiumin määrää veressä (plasmassa) seurataan koko ajan. Kun kalsiumin määrä alkaa laskemaan, niin lisäkilpirauhaset alkavat erittämään lisäkilpirauhashormonia, joka taasen aktivoi luuston osteoklastisolut. Osteoklastithan olivat luunsyöjäsoluja, joiden yksi tehtävä on poistaa vanhaa luustoa. Käytännössä ne siis eräällä tavalla purkavat lisäkilpirauhashormonin käskystä luuston rakennetta ja vapauttavat kalsiumia verenkiertoon. Lisäkilpirauhashormoni myös periaatteessa lisää munuaisten tehoa poistaa kalsiumia, mutta päinvastoin kuin ihminen, niin koira ei suuremmin eritä kalsiumia virtsaan. Samalla kun lisäkilpirauhashormonin määrä nousee, niin se alkaa vapauttamaan munuaisista kalsitriolia eli kotoisammin D-vitamiinia. Sillä on kolme tehtävää:

• se lisää ohutsuolen limakalvon kalsiumin ja fosfaatin imeytymistä,
• lisää käytettävissä olevan kalsiumin siirtymistä luustosta vereen ja
• kalsiumin takaisinimeytymistä munuaisissa.

D-vitamiini siis kiihdyttää, ja tehokkaasti, ravinnosta saatavan kalsiumin imeytymistä ja siten hillitsee luustosta otettavan kalsiumin määrää.

Kun kalsitrioli on tehnyt tehtävänsä, niin se eritetään lähes kokonaan sapen kautta ulosteeseen. D-vitamiinia voidaan siis kansanomaisesti luonnehtia kertakäyttötavaraksi. Sitä toki varastoidaan, mutta varastot eivät ole ikuisia, kun taas vaikkapa lisäkilpirauhashormonin suhteen elimistö on täysin omavarainen.

Jos varastot alkavat tyhjentyä, eli on puutetta ravinnon D-vitamiinista, ja ruuassa on kalsiumia, mutta ei D-vitamiinia, niin suoliston kyky imeyttää kalsium on kehno tai nolla. Silloin kaikki solujen tarvitsema kalsium otetaan luustosta, vaikka omistaja kuinka lappaa ruokintakalkkia desimitalla tai antaa barffatessaan rustoja kalsiumin lähteenä. Jos D-vitamiini unohdetaan, niin lopputulos on luuston haurastuminen osteoporoosin takia, ja piha täynnä valkoisia, kalkkisia kakkakasoja.

Kun kalsiumin määrä nousee yli normaalin, niin silloin aktivoituu kilpirauhanen ja sen erittämä kalsitoniini. Aina on olemassa voima ja vastavoima. Lihaksissa on vaikuttaja ja vastavaikuttaja. Hormoneilla on aivan sama asia, ja kalsitoniini on lisäkilpirauhashormonin vastavaikuttaja – kuten myös kalsitrioli, eli D-vitamiini. Kalsitoniini hillitsee osteoklastien luuston purkua ja aktivoi osteoblastit, ne solut, jotka rakentavat uutta luuta. Ja tätä ne tekevät ottamalla verestä kalsiumia. Luuston kannalta lisäkilpirauhashormoni on katabolinen, purkava, hormoni ja taasen kilpirauhashormoni on anabolinen eli rakentava hormoni.

Luusto ei siis ole mikään vakaa, kuolleista mineraaleista muodostunut ranka. Se on elävä organismi, joka purkaa ja rakentaa itseään koko ajan.

Magnesium

Vaikka kyseessä ei olekaan varsinainen kalsiumin ja fosforin aineenvaihduntaa säätelevä tekijä, niin magnesiumiakaan ei saisi unohtaa. Se osallistuu vähäisemmissä määrin kalsiumin säätelyyn, mutta muutoin se työskentelee yhdessä kalsiumin, fosforin ja D-vitamiinin kanssa. Magnesiumista noin puolet on varastoituneena luustoon ja loput löytyvät lihaksista ja pehmytkudoksista.

Magnesiumia tarvitaan mm. lihasten supistumiseen ja hermoimpulssien siirtoon (siksi magnesiumin puute voi aiheuttaa kramppeja), mutta se osallistuu myös solujen energian tuotantoon. Siis aivan samoihin asioihin kuin kalsium ja fosforikin, ja kykeneekin eräällä tavalla tasoittamaan kalsiumin tai fosforin määrien heittelyjä.

Magnesiumin tarpeesta löytyy erilaisia näkemyksiä riippuen mitä milloinkin halutaan laskea, mutta yksi oletus on helppo muistaa: magnesiumia tulisi olla puolet fosforin määrästä.

Imeyttäminen ja eritys

Aikuinen koira kykenee säätelemään kalsiumin imeytymistä. Riippuen koiran sen hetkisestä tarpeesta, niin koira imeyttää haarukassa 0 – 80 % (tai 90, lähteestä riipuen) saatavilla olevasta kalsiumista. Saatavilla oleva ei läheskään aina tarkoita samaa kuin ruuan kokonaiskalsium, mutta jos kalsiumin lähteenä oleva ruoka, usein luu, liukenee mahahapoissa, niin kalsium on saatavilla.

Jos ruuassa on riittävästi kalsiumia, niin kalsium imeytyy passiivisesti, ilman että imeytymistä täytyy tehostaa. Mutta jos ruuassa on vähemmän kalsiumia, niin D-vitamiinin avustuksella käynnistyy aktiivisen säätelyn kautta tehostettu imeyttäminen. Riittävänä määränä pidetään 1,1 % kuiva-aineesta ja vähemmän (eli ilmeisesti riittämätön) on 0,55 % kuiva-aineesta.

Kalsiumin määrän ja passiivisen/aktiivisen säätelyn suhdetta pidetään erityisen oleellisena asiana koirien ravitsemuksessa. On kaksi asiaa, joita ei voi välttää, kun keskustellaan koirien ruokinnasta, joka siis aina keskittyy tärkeimmän komponentin eli kalsiumin ympärille: passiivinen/aktiivinen imeytyminen ja Ca/P-suhde; kalsiumin ja fosforin suhteen rooliin palataan myöhemmin.

Koirien ruuassa on oltava siis 1,1 % kuiva-aineesta kalsiumia tai enemmän. Minulle ei ole koskaan selvinnyt, että mitä pahaa maailmassa tapahtuu, jos prosentti on alle tuon – paitsi että elimistön normaaliin toimintaa kuuluva reaktio, jota kutsutaan kalsiumin aktiiviseksi sisäänotoksi, käynnistyy. Leikitään numeroilla.

Ruuassa on 1,1 % KA kalsiumia, ja 30 kg koira syö sitä 500 grammaa. Se saa silloin kalsiumia 3,3 grammaa. Tästä se imeyttää passiivista reittiä 0 – 80 % ja jos otetaan rajaksi pennuilta tuttu 40 % imeytyminen, niin se saa 2,2 grammaa kalsiumia. Sen tarve on 1,7 grammaa. Kyse 1,1 % suosituksessa ei siis ole mistään muusta kuin että koira saa pennuilta lainatulla 40 % passiivisella imeytymisellä tarpeensa mukaisen määrän kalsiumia. Tuolta osin puhutaan siis täysin turhasta painotuksesta ruokinnassa.

1,1 KA:sta on kuivamuonavalmistajien sääntö, joka perustuu kahteen syyhyn. Ensimmäinen on, että samalla reseptillä aivan jokainen koira ikäluokastaan ja rodustaan riippumatta saa riittävän määrän kalsiumia, mutta ei totaalisen liikaa. Toinen syy on iänaikainen fosforin ja kalsiumin suhde. Raaka-aineista johtuen fosfori on aina haarukassa 0,8 – 1 % kuiva-aineesta, ja jos halutaan säilyttää Ca/P-suhde, niin kalsiumin on oltava vähintään 1,1.

Viimeiset vuosikymmenet ruokintaa ohjannut säännöstä ei siten perustu yhtään mihinkään muuhun kuin reseptiikkaan ja Ca/P-suhteeseen. Kalsiumin imeytymiselle, hyödyntämiselle ja saannille sillä ei ole mitään merkitystä. Märkäruuassa kalsiumia olisi oltava noin 0,5 %, että saataisiin kalsiumin tarve tyydytettyä. Jos oletetaan 65 % kosteus, niin ollaan noin 1,5 % kuiva-aineessa.

Pennut

Pennuilla kyse on hieman hankalammasta asiasta, mutta vain hiukan. Alle 5 – 6 kk ikäisellä pennulla aktiivinen säätely ei toimi. Se ei siis kykene tehostamaan kalsiumin imeytymistä, vaan imeyttää aina 40m – 80 % ruuan kalsiumista. Samalla sen kyky erittää kalsiumia on rajallinen. Tästä syystä ainoastaan tasapainotetuilla ruuilla on mahdollista saada luustoltaan terve pentu – tai ainakin näin väitetään.

Kirjassa Koiran ravitsemuksen ABC: Koiran raakaruokinta on hieman avattu tuon väitteen ongelmaa, mutta kertauksena: aktiivisen säätelyn puuttuminen ei merkitse mitään, vaan ainoastaan takaa pennulle riittävän kalsiumin. Kun pennun tarve kalsiumille laskee noin puolen vuoden iässä, niin aktiivinen säätely käynnistyy estäen kalsiumin yliannostamisen. Normaalista fysiologisesta toiminnasta on onnistuttu tekemään pentujen ruokinnassa yksi tärkeimmistä tekijöistä, vaikka sillä ei ole yhtään mitään merkitystä. Oleellista on vain ja ainoastaan sillä, että absoluuttisia aitoja kalsiumgrammoja saadaan riittävästi ruuasta. Käytännössä ne saadaan, jos pentu saa aikuisten ruokaa tarvitsemansa määrän.

Ca/P-suhde

Kaikki tuntevat suhteellisuusteorian tärkeimmän kaavan, energia on massa kertaa valonnopeus toiseen. Albertin mukaan (muistaakseni) hänen aikanaan maailmassa oli pari muuta, jotka ymmärsivät kaavan – muut vain hokivat sitä. Silti se pyörittää koko maailmankaikkeutta, ymmärsi sen tai ei. Koiramaailmassa on samankaltainen kaava tai väittämä: kalsiumin ja fosforin suhteen on oltava vähintään 1:1 ja enintään 2:1 – kalsiumia on siis oltava vähintään yhtä paljon kuin fosforia, mutta enintään tuplat. Paljon tuota hoetaan, mutta auta armias jos kysyt että miksi, minkä takia tuo suhde on tuo, niin vastaus on: oikea Ca/P-suhde estää kalsiumista aiheutuvia kehityshäiriöitä. Hyvä niin, mutta kysymys oli miksi, ei mitä väärästä suhteesta seuraa. Yksikään koirakirja ei sitä kerro, vaan se on itsestäänselvyys – ehkä vasikoita lukuun ottamatta melkein kaikilla optimi suhde on välillä 1:1 – 2:1, oli se sitten marsu, ihminen, koira tai hevonen.

Asian selittäminen ei ole helppoa, enkä minäkään siihen kykene kuin ehkä raapaisemalla pintaa, maallikkona toisille maallikoille. Vaikeus johtuu kolmesta syystä. Ensinnäkin pitäisi ymmärtää ionien toimintaa ja vaikutuksia toisiinsa. Suurimmalla osalla koiraharrastajista on jo peruskoulunkin kemia vaipunut unohduksiin. Toiseksi, on ymmärrettävä sisäeritysjärjestelmän ja hormonien toiminta – se on jo yksistäänkin iso oppiaine ja pelkästään siihen keskittyen koulutetaan erikoislääkäreitä ja tutkijat tekevät jostain tarkkaan rajatusta osasesta isoja väitöskirjoja. Kolmas syy on, että kukaan ei oikeastaan tiedä – tiedetään miten kalsium käyttäytyy ja joskus jopa miksi, mutta fosfori on unohdettu. Ravinnon fosforikuorman merkitystä ravinnossa on tutkittu vasta vähän aikaa. Eli tieto Ca/P-suhteen tärkeydestä perustuu erittäin vahvasti edellisvuosisadan alun kokeelliseen tutkimustyöhön, ja varsinaista teoriaa vasta rakennetaan.

Miksi kalsiumia olisi oltava enemmän kuin fosforia, ja mitä tapahtuu, jos fosforin määrä ylittää kalsiumin. Yleinen käsityshän on, että fosfori estää kalsiumin imeytymisen. Välillä kuulee väitettävän, että fosfori estää kalsiumin hyödyntämisen. Kaikki ovat kuitenkin samaa mieltä, että jos koira ei heti kuole, niin jollain aikavälillä sille tulee vähintään lonkkavika. Aikavälistähän on sitten montaakin näkemystä. Kuivamuonapuristit edellyttävät päivittäistä tasapainoa, barffaajille riittää kolmen viikon tasapaino – vaikka päivittäin lihaisia luitaan syöttävätkin. Totuus lienee jossain noiden ääripäiden välillä.

Se tiedetään, että jos veressä on liikaa fosforia, niin se estää tai heikentää ionisoituneen kalsiumin imeytymistä luustoon. Toiselta puolen liian korkea fosforipitoisuus veressä heikentää kalsiumin luovutusta luustosta. Kun sanotaan, että väärinpäin oleva Ca/P-suhde estää kalsiumin imeytymisen, niin se ei liity ruuansulatukseen, vaan elimistön aineenvaihduntaan.

Fosfaatit lisäävät lisäkilpirauhashormonin määrää ja sotkevat koko tasapainon, jolloin kalsiumin purku luustosta kiihtyy, vaikka välttämättä tarvetta ei olisikaan. Jos lisäkilpirauhashormonin pitoisuus veressä on jatkuvasti suuri vaikkapa liiallisen fosfaattien saannin vuoksi, niin luustoa hajotetaan ja siitä hukataan kalsiumia. Mutta jos sen pitoisuus suurenee vain hetkellisesti, kuten normaalisti kuuluukin, kilpirauhashormoni itse asiassa lisää luun muodostumista. Jälkimmäisessä tapauksessa sillä on siis anabolinen vaikutus. Jos lisäkilpirauhashormonin pitoisuus veressä on jatkuvasti pieni, luun aineenvaihdunta hidastuu, mikä myös heikentää luustoa.

Kun ravinnon kalsiumin ja fosfaatin määrät pysyvät oikeina keskinäisen suhteen perusteella, niin molemmat mineraalit tukevat toisiaan. Ja mitenkä tähän mystiseen haarukkaan 2:1 .. 1:1 ja optimiin, lähteestä riippuen, 1,6:1 – 1,2:1 on oikein päästy? Kahta tietä. Kokeilemalla, ja että se on elimistön kalsiumin ja fosforin suhde.

Mutta kuten aina, niin tässäkin tulee vastaan mutta, joka osaltaan romuttaa koko kauniin teorian. Nimittäin kanadalainen tutkija Carl F. Cramer oli tutkinut vaikuttavatko kalsiumin tai fosforin määrä, Ca/P-suhde tai pH kalsiumin imeytymiseen. Hänen tulostensa mukaan Ca/P-suhde ei vaikuttanut kalsiumin tai fosforin imeytymiseen, kun annettiin ”järkeviä” määriä, mutta kalsiumin imeytyminen kylläkin heikkeni, jos ei saatu fosforia (1968[ref]Carl F. Cramer: Can. J. Physiol. Pharmacol. 46(2): 171–173 (1968)[/ref])

Ihmisille suositellaan aivan samaa Ca/P-suhdetta kuin koirillekin, mutta me – varsinkin Pohjoismaissa – saamme ravinnosta huomattavan paljon fosfaatteja, ja meillä tuo suhde on vääristynyt. Jos Ca/P-suhde on niin oleellisen tärkeä kuin annetaan ymmärtää, niin meidän kaikkien pitäisi olla joko kuolleita tai rampoja. Emme kuitenkaan ole. Toki naisilla, varsinkin vaihdevuosien kynnyksellä, ilmenee osteoporoosia, jonka yksi ennaltaehkäisevä lääke on lisätä kalsiumin saantia, mutta silti suurimpana syyllisenä pidetään hormonitasapainoa (estrogeeni yhtenä) sekä liian alhaista D-vitamiinin saantia.

Ota tästäkin sitten selvää. Kuka on eksyksissä? Minä nimittäin olen, ja alan olla entistä vakuuttuneempi, että kuivamuonavalmistajien Ca/P-suhteen painottaminen on vain savuverho; kiinnitetään huomiota epäolennaiseen, asiaan, joka vain on.

Ca/P-suhteen tasapainottaminen

Jotta saisi koiransa ruokaan oikean Ca/P-suhteen, niin sitä voidaan joutua tasapainottamaan, yleensä kalsiumin suhteen. Helppoa kuin lapsen- tai heinänteko. Kuivamuonailijoiden ei tarvitse tehdä mitään, valmistaja on sen jo tehnyt, mutta seka- ja raakaruokkijoiden on alettava töihin. Ja siitä se hauskuus sitten alkaakin.

Ensin on selvitettävä paljonko ruuassa on ylipäätään kalsiumia ja fosforia. Sekaruokkijat saavat sen asian selville helpostikin kuivamuonan osalta. Lihoissa tuleekin ongelmia. Erittäin harva lihantoimittaja nimittäin kertoo tuhkan määrää ja kalsiumin sekä fosforin osuutta. Fineli ei auta, koska koirien jauhelihoihin on jauhettu muutakin materiaalia kuin pelkkää lihaa. Palalihojen syöttäjät saattavat jonkinlaisen arvauksen löytääkin. Onneksi hommaa helpottaa se, että kasvisten fosfaattipitoisuuksia, eikä myöskään kalsiumia, ei tarvitse huomioida. Johtuu niiden sisältämistä fytaateista, jotka estävät tehokkaasti kalsiumin ja fosforin imeytymisen. Vaikka barffaajat viljoja haukkuvatkin, niin puurojen syöttäjät eivät kuitenkaan viljoillaan periaatteessa nosta fosfaattimääriä yhtään koiran ravinnossa.

Kun ollaan saatu jokin arvaus kalsiumin ja fosfaatin määristä, niin laskutoimitus tarvittavan kalsiummäärän lisäämisestä onkin jo helppoa. Samalla on hyvä varmistua siitä, että kalsiumin määrä grammoina on ylipäätään riittävä – suhdehan ei ota kantaa aitoihin grammoihin. Kaksi milligrammaa kalsiumia ja milligramma fosforia antaa saman oikean suhteen kuin kaksi kiloa vastaan kilo – mutta kummassakin tapauksessa koira voi erittäin huonosti. Ja taas törmätään yhteen hauskuuteen: meillä ei ole mitään mittalaitetta tai menetelmää, jolla arvioida koiran todellinen kalsiumtarve. Suositukset antavat jotain suuntaa, ja perustuvat yleensä kokeellisesti saatuihin tietoihin tai puhtaisiin arvauksiin määristä, jotka koiran on vähintään saatava – optimi on aivan toinen asia. Mutta jos pyritään kalsiumissa vähintään pennuilla 680 mg/kgME ja aikuisilla 130 mg/kgME (NRC 2006), niin ei olla pahasti pielessä.

Aletaan joutua tilanteeseen, jossa termi helppoa kuin heinän- tai lapsenteko vie samaan lopputulokseen. Koska ei ole tarkkoja arvoja, pelkkiä arvauksia, niin puuttuvat työkalut. Ei edes tiedetä kohtuullisen tarkkaan paljonko tarve olisi. Silti pitäisi tehdä milligrammatason laskuja ja säätöjä. Näillä eväillä helppo heinänteko päätyy lakoontuneeseen peltoon ja haavaan sääressä, ja lapsenteko menee reisille.

Mutta koska kuitenkin päädytään johonkin lopputulokseen, niin käyttöön otetaan tarvittaessa joku lisäkalsiumvalmiste. Kalsiumia ei voida antaa raakana, ellei haluta tappaa koira. Siksi puhutaan yleisnimenä kalkista, vaikka se tarkkaan ottaen tarkoittaakin kalsiumoksidia (CaO). Useimmissa rehukalkkiseoksissa on ilmoitettu kalsiumin määrä, joten sitä ei tarvitse yleensä alkaa ratkomaan molekyylimassojen kautta. Puhtaassa kalsiumkarbonaatissa kalsiumia on kuitenkin noin 40 % eli 40 g/100 g. Kalsiumfosfaatti on toinen paljon käytetty lisä, mutta Ca/P-suhteen tasapainottamisessa se ei liene järkevä ratkaisu, koska siinä saadaan myös fosfaattia. Oma ongelmansa sitten onkin, että paljonko esim. kalsiumkarbonaatin kalsiumista koira aidosti kykenee hyödyntämään, mikä on sen bioaktiivisuus, mutta ei monimutkaisteta asiaa tällä kertaa liikaa.

Välillä kuulee väitettävän, että kalsium on raudan antagonisti, eli rautaa ei saada hyödynnettyä, jos ruuassa on myös kalsiumia ja siksi varsinkin lisäravinteissa kalsium pitäisi antaa eri aikaan kuin rauta. En löytänyt tuolle oletukselle mitään vahvistusta. Ja jos asia olisi noin, niin kuivamuonakoirat olisivat kuukahtaneet anemiaan jo aikoja sitten.

Ihmisillä on tutkittu kokolihan, maidon, viljan sekä lisäainefosforin vaikutusta. Jokaisesta elintarvikkeesta fosforin saanti oli 1500 mg. Liha lisäsi sekä luun muodostumista että purkua, mutta ei vaikuttanut veren lisäkilpirauhashormonipitoisuuteen. Viljalla ei ollut vaikutusta ollenkaan johtuen viljojen fytaatista. Maidon vaikutus oli aivan erilainen, sillä se sisältää sekä kalsiumia että fosforia. Maito pienensi veren PTH-pitoisuutta ja vähensi luun resorptiota, mutta ei vaikuttanut luunmuodostumiseen (Karp ym. 2007[ref]Karp HJ, Vaihia KP, Kärkkäinen MU, Niemistö MJ, Lamberg-Allardt CJ. Acute effects of different phosphorus sources on calcium and bone metabolism in young women: a whole-foods approach. Calcif Tissue Int. 2007 Apr;80(4):251-8[/ref]). Joten käytetyllä ravinnollakin on melkoinen merkitys tässä paletissa, joten muuttujien määrät vain nousevat.

Fosfori

Koirien kalsiumsaannin takia, ja osaltaan ihmisten oletettavasti liian korkean fosfaattisaannin takia, fosforista on tullut eräällä tapaa jopa kirosana. Se on kuitenkin elimistön toiseksi yleisin kivennäisaine ja ilman sitä kuolo olisi kolkuttamassa ovea. Noin 85 % prosenttia elimistön fosforista löytyy varastoituneena luustoon ja on yhtenä vahvistamassa sitä. Fosfaatit (”puhtaita” muotojahan ei koskaan esiinny yhdestäkään kivennäisaineesta) osallistuvat aivan samaan kuin kalsiumkin. Ne ovat erittäin tärkeitä monen muun lisäksi solujen energiatuotannossa sekä happoemästasapainon säätelyssä, ja ilman fosfaatteja entsyymit eivät kykenisi toimimaan.

Fosforin imeytymistä ja määrää ei säädellä läheskään samalla tehokkuudella kuin kalsiumin, vaan fosforin imeytyminen riippuu erittäin paljon ravinnossa olevasta määrästä. Kohtuullisen uusi löydös on hormoninkaltainen yhdiste, FGF-23, jota tuotetaan luuta muodostavissa soluissa, osteoblasteissa. Se säätelee ainoastaan fosforin aineenvaihduntaa, lähinnä fosforin erittymistä. Tämä on seerumin fosforipitoisuuden tärkein säätelymekanismi.

Fosforista ei ole käytännössä koskaan puutetta, vaan sitä saa aivan kaikkialta. Ruokinnan ongelma ei olekaan koskaan fosfaattien lisääminen, vaan kalsiumin puute ja joskus harvoin yritys vähentää fosfaatteja.

Kalsiumin puute

Kun kalsiumista on puutetta, niin ensimmäinen oire on nähtävissä sen roolissa lihaksissa. Matala kalsium aiheuttaa hermosignaalien siirron epäonnistumisen ja tekee lihaksista ja hermoista ärsyyntyvämpiä ja hyperjännittyneitä. Jälkimmäinen voi aiheuttaa lihaksiin kouristuksia ja kramppeja. Puute johtaa luuston haurastumiseen, nivelongelmiin ja lisää suoraan greyhoundin loukkaantumisriskiä.

Onneksi akuutti kalsiuminpuutos on erittäin harvinainen, lukuun ottamatta synnyttävää ja imettävää narttua. Lievä puute ja sitä kautta jossain määrin luuston haurastuminen lienee kuitenkin erittäin yleistä ja saattaa olla yksi syy ylirasitusmurtumiin tai vielä laajemmin olla mukana tuomassa esille kasvu- ja kehityshäiriöitä

Kalsiumin yliannostus

Vaikka kalsiumin yliannostaminen aikuiselle koiralle on kohtuullisen harmitonta, niin se saattaa kuitenkin heikentää muiden mineraalien imeytymistä, kuten raudan, sinkin, kuparin ja jodin. Liiallinen kuidun määrä ravinnossa taasen heikentää kalsiumin, magnesiumin, fosforin sinkin ja raudan imeytymistä.

Kalsiumin tarve

Sellainen asia nyt kuitenkin mieltä askarruttaa kasvavan pennun ruokinnassa, että jos ruoassa kalsiumin osuus pitäisi olla vaikkapa noin 0,5g/painokilo ja fosforin n.80% kalsiumin määrästä, niin miten ihmeessä pentu luonnosta saisi niitä tuollaisia määriä, puhumattakaan barffista, jossa lihojen ja luiden lisäksi annetaan vielä reiluja määriä kaikkea muuta vähemmän tärkeää?!?! En ymmärrä tuota yhtälöä, ja olisinkin suuresti kiitollinen jos pystyisit asiaa minulle avaamaan!

Aloitetaan helpoimmasta, varsinkin kun sitä ei edes kysytty. Mutta laitetaan kertauksen vuoksi. Saantisuositukset ovat siis kalsiumin suhteen (periaatteessa):

• aikuisille 130 mg/kgME
• 630 mg/kgME kolmen kuukauden ikään asti
• 315 mg/kgME puolen vuoden ikään ja siitä vajaaseen vuoden ikään asti sama tai vain hieman yli aikuisen tarpeen
• Ca/P-suhde aikuisille 1,2:1
• Ca/P-suhde pennuille 1,1 – 1,4:1

Sotketaanko asiaa lisää miten suositukset muuttuvat, jos lasketaankin energiankulutuksen kautta? Tai kun energiankulutus ei nousekaan, mutta tarve kasvaa kuitenkin – esim. vinttarit? Tai mitä tapahtuu tiineille nartuille? Ei sotketa, sillä pointti on yksinkertainen: kukaan ei itseasiassa tarkkaan tiedä, mikä on minkäkin yksilön aito tarve; eikä myöskään ole olemassa mitään yksiselitteistä, selvää suositusta, joka huomioisi koiran – ei koiranruokateollisuutta.

Oleellisin asia ymmärtää pennun ja aikuisen välisissä suosituksissa on se, että kaikesta huolimatta eroa ei ole. Kaikki mahtuvat samaan haarukkaan, kun syötetään energian tarpeen mukaisesti.

Kalsiumin tarpeesta puhutaan paljon, milligramma-asteikolla, mutta edes grammatasolla ei tiedetä, mikä on juuri sen koiran sisäänotto/luovutuksen suhde, eli nettotarve. Tarpeen tyydyttämistä hankaloittaa myös se, että kalsiumin hyödyntämisen arvioinnissa ollaan aika tuuliajolla.

Laittaa mielenkiintoiseen valoon teollisuuden mainostekstit, jossa vilahtelevat sanat tutkitusti, terveellinen ja kasvuhäiriöitä estävä.

Josta päästään kiertäen ja kaartaen varsinaiseen kysymykseen: millä villit koiraeläimet kykenevät tyydyttämään kalsiumin tarpeensa, sekä miten barffaajat asian hoitavat. Laitoit minut pahaan paikkaan – koska kohta intomielisimmät barffaajat alkavat etsiä köyttä, soihtuja ja tulitikkuja.

Aivan kiinteän ravinnon alkuvaiheessa villipentu tuskin saakaan. Osan tarpeesta se kattaa äidinmaidosta, mutta varsinaisen ruuan se saa parin viikon aikana oksennettuna. Jos riistatilanne on hyvä, niin ruoka on puoliksi sulatettua lihaa. Paljon erinomaista eläinvalkuaista, jonka sulatus on jo alettu, jatkettuna jollain määrällä rasvaa – riippuen eläimestä. Ei mitään hankalasti käsiteltävää. Asia, jonka soisi jokaisen kasvattajan pitävän mielessään siinä vaiheessa kun aletaan taas pentunappulaa jatkamaan maizenalla. Tuo on niin lyhyt aika – olkoonkin, että suunnattoman tärkeä – että kalsiumin puutoksella ei ole mitään merkitystä. Sen jälkeen kalsiumia saadaan siitä, mitä emä tuo mukanaan. Hirven jalka, pätkä kylkeä, rampautettu rusakko tai kanalintu (kyllä, se ei ole pelkästään kissojen etuoikeus) ja siitä sitten saadaan mitä saadaan. Välillä varmasti paljonkin yli saantisuositusten, minkä tahansa niistä.

Kyse onkin siitä, että ne saavat kalkkinsa muodossa, jota ne ovat oppineet koko evoluutionsa ajan käyttämään hyödyksi. Ja jos eivät saa ja kehittävät iän myötä osteoporoosin… Meidän kuuluisi kuukahtaa 40-50 vuoden paikkeilla, eikä koirankaan ”kuulu” elää 15-vuotiaaksi. Susi elää juuri niin kauan kun se pystyy toimimaan ruuan hankkijana ravintoketjun yläpäässä. Sille on aivan sama kuoleeko se 8-vuotiaana kroonisen kalkinpuutteen synnyttämän osteoporoosin aiheuttamaan luunmurtumaan vai nisäkasvaimeen – lajin suhteen se on jo työnsä tehnyt, eikä ulkoisilla syillä ole merkitystä, kun ne syyt eivät sinällään uhkaa lajin, lauman tai sen oman perimän jatkuvuutta.

Barffissa ei minusta edelleenkään ole ongelmana se, että saavatko koirat tarpeeksi kalkkia. Vaan että ne saavat liian vähän eläinproteiinia rakennusaineeksi sekä liian vähän eläinrasvaa polttoaineeksi ja niihin nähden liikaa jotain, jota kutsutaan kalkiksi. Aika useinhan ne eivät edes saa kalkkia, vaan rustoa – jossa ei ole kalsiumia. Ja sitten siinä vaiheessa, kun barffaavan omistaja ihan aidosti antaa luita, niin niiden määrä on korkea ja sitä jatketaan kaninrehulla – vältetään ummetus, joka ei ole missään nimessä normaalitila, vaan häiriö – tässä tapauksessa puhtaasti ruokintavirhe. Kalsiumin saanti ei ole päivän päälle, vaan itseään tasaava ja korjaava prosessi. Siinä toimii barffaajien pidemmän aikavälin tasaamisen periaate. Mutta jossain vaiheessa ollaan unohdettu, että vähintään energia-ravintoaineiden suhteen eletään päivä kerrallaan. Paastopäivä kääntää energiatasapainon aina negatiiviseksi, ja silloin käytetään elimistön varastoja – niitä varastoja siis tarvitaan, jos apinoidaan ideaa luonnosta aina nälänhätää myöten.

Barffissa ei ole siis oleellista saavatko koirat 0,1, 0,5 vai gramman kalsiumia päivässä – vaan että ne saisivat ruokaa tarpeeksi: luut, rustot, kaulat ja siivet eivät ole ruokaa. 30 kg koiralle on annettava luokkaa vähintään 50 grammaa aitoa luuta päivässä (jotta saataisiin tyydytettyä 1,5 – 5 gramman oletus). Jos tuon kokoinen syö vaikkapa 800 g päivässä, niin suurimman osan siitä on oltava lihaa –  ei rustoja ja jäävuorisalaattia.

Eikä suurta luun määrää oikein mikään puollakaan. Kasvismaailmaa ei kannata edes laskea mukaan. Oli siinä fosforia tai kalkkia mitä määriä tahansa laskettuna prosentteina kuiva-aineesta, niin veden määrän takia ne voidaan unohtaa märässä. Tai lasketaan koko annos lihan kautta. Jos oletetaan edelleenkin 30 kg koira ja 800 g ruoka-annos (ilman luuta), niin tarve on 1,5 – 5 grammaa kalsiumia ja siihen tarvittiin noin 50 grammaa luuta tai 1 – 3 kanamuna kuoret,. 800 grammaa ruokaa antaa noin 1,2 grammaa fosforia. Mitään suurempia määriä luita ei siis tarvita.

Barffin ongelma ei ole kalsiumin puute, vaan luiden liikasyöttö.

Tämä on niin fiksu toteamus, että siihen on hyvä lopettaa:

Olen pikkuhiljaa tajunnut ettei ruokinta ole niin vaikeaa, kuin olen luullut. Ihmiset itse tekevät siitä vaikeaa: viilataan pilkkua, lasketaan grammoja, väitellään barffista, ostetaan super-kuivaruokia, menetetään yöunet, poltetaan mielettömiä kasoja rahaa yms… Itse syötän nykyään aikuisille koirille oikeastaan kaikkea mahdollista ja mahdotonta, mutta pohjana pidän huokean nappulan, lihan ja ruokintakalkin. ->koirat kiittää ja lompakko kiittää!!!

Kalsiumin lähteet

Kalsiumfosfaatti ja kalsiumkarbonaatti

Koira ei kykene käyttämään hyväkseen mineraaleja niiden puhtaassa muodossa. Alkuaineet ovat maailmamme perusta, mutta silti ne on saatava yhdisteinä ravinnosta. Kalsiumin eri muodot imeytyvät eri tavalla ja niiden hyödynnettävyydessä on eroja, aivan samalla tavalla kuin esim. magnesiumin kohdalla – magnesiumsitraatti imeytyy huomattavasti paremmin kuin muut muodot. Aiheesta ei kuitenkaan tiedetä tarpeeksi, joten kaikki tutkimukset ovat tervetulleita. Jopa humaanipuolelta.

Heaney et al. (2010[ref] Phosphate and carbonate salts of calcium support robust bone building in osteoporosis — Heaney et al. 92 (1): 101 — American Journal of Clinical Nutrition[/ref]) olivat tutkineet trikalsiumfosfaatin ja kalsiummarbonaatin eroja vanhemmilla naisilla luuston ”kovettajana”. Asia, joka kiinnostaa niin greyhoundien kuin muidenkin rotujen harrastajia.

Lopputulos oli ollut kohtuullisen selvä. Kalsiumlisä toimi, mutta yhdisteiden välillä ei ollut eroja.

Kala

Kehitysmaissa, varsinkin ylikansoitetuilla alueilla, mineraalien saanti on usein vajaata. Puhutaan ”piilossa olevasta nälästä tai nälänhädästä” (hidden hunger). Tarkoittaa sitä, että vaikka ruokaa olisi muutoin riittävästi, ja kaloreita saadaan tarpeeksi, niin tärkeistä suojaravintoaineista on kuitenkin puutetta. Tämä on tärkeä syy miksi varsinkin sinkin ja kalsiumin bioaktiivisuutta ja saatavuutta tutkitaan paljon.Yksi syy on toki lisääntyvä osteoporoosiongelma. Kolmas on lisäravinnebisneksen tarve löytää halpoja raaka-aineita ravintolisiin; varsinkin kun enenevissä määrin on alettu vaatia näyttöä, että lisät myös imeytyvät. Kalan perkuujätteet ovat tuossa suhteessa arvokas ja haluttu raaka-ainelähde.

Kalan ruodot ovat arvokas kalsiumin lähde. Riippuen hieman kalalajista, niin kokonaisen kalan tuhka vaihtelee hieman vajaasta prosentista hieman yli kahteen prosenttiin ja on noissa rajoissa kalalajista riippumatta. Kalsiumia tuosta määrästä saataisiin noin 40 mg/100 g (Corser ym 2000[ref]Izquierdo Córser P, Torres Ferrari G, Barboza de Martínez Y, Márquez Salas E, Allara Cagnasso M. Proximal analysis, fatty acids profile, essential amino acids and mineral content in 12 species of fishes of commercial importance in Venezuela. Arch Latinoam Nutr. 2000 Jun;50(2):187-94.[/ref]). Kalsiumin hyödyntämisen suhteen saman tyyppiseen tutkimuslinjaan kuuluu myös tutkimus, jossa selvitettiin kokonaan ruotoineen syötävien bengalilaisten pikkukalojen kalsiumin imeytymistä (Hansen ym. 1998[ref]M. Hansen, S.H. Thilsted, B. Sandström, K. Kongsbak, T. Larsen, M. Jensen, S.S. Sørensen. Calcium Absorption from Small Soft-boned Fish. Journal of Trace Elements in Medicine and Biology Volume 12, Issue 3, November 1998, Pages 148–154[/ref]). Koska saman kokoisissa kaloissa on hyvin paljon saman verran kalsiumia, niin tulokset voitaneen huoletta siirtää myös vaikkapa silakkaan ja muikkuun.

Tutkimus tehtiin toki ihmisillä, mutta mikään ei anna aihetta olettaa, että merkityksellisiä eroja koiriin olisi. Koira saattaa olla jopa tehokkaampi hyödyntäjä. Bengalilaisista pikkukaloista kokonaan syötynä saatiin 379 mg kalsiumia, mutta ei tiedetä, mistä määrästä. Mittakaava antaa ymmärtää, että kyseessä on määrä per 100 grammaa. Kalsium oli radioisotooppimerkittyä, joten imeytymismäärät ovat kohtuullisen luotettavia. Sen mukaan kalasta saatiin hyödynnettyä 23,8 % kalsiumista, kun saman määrän kalsiumia antaneesta maidosta saatiin 21,8 %. Huomioiden vaihtelut voidaan siis sanoa, että kalan kalsium imeytyy samoissa määrin kuin maidostakin. Koska saman mittakaavan imeytyminen havaittiin isommillakin kaloilla, niin voidaan huoletta todeta, että kalan ruotojen bioaktiivisuus on 21 – 24 %, ainakin Malde ym. 2010[ref]Marian K Malde, Susanne Bügel, Mette Kristensen, Ketil Malde, Ingvild E Graff, Jan I Pedersen: Calcium from salmon and cod bone is well absorbed in young healthy men: a doubleblinded randomised crossover design. Nutrition & Metabolism 2010, 7:61[/ref]) mukaan:

• turskalla 21,9 %
• lohella 22,5 %

Tutkimuksissa käytetään usein vertailuna kalsiumkarbonaattia (CaCO₃), jonka imeytyminen on 27,4 %.

Kalsiumpitoisuuksia

Lisäravinteet

Kalsiumia myydään useina erilaisina lisäravinteina ja rehulisiä. Niissä on huomattavasti enemmän eroja kuin mitä voisi äkkiseltään luulla, niin valmistusaineissa kuin hinnoissakin. Rehukalkki on ehdottomasti edullisin, sillä se maksaa noin kympin verran 40 kilon säkki. Sen imeytyminen ja kalsiumpitoisuus ovat kuitenkin matalia ja sitä saakin annostella melkoisen suuria määriä. Kaikki eivät halua niin suuria määriä syöttää ja varsinkin närästyksestä tai muista vatsavaivoista kärsivälle se saattaa olla jopa pahasta, koska iso määrä kalkkia neutralisoi tehokkaasti vatsahappoja. Osassa kalsiumvalmisteista on myös korkea fosforipitoisuus, joten ne eivät toimi jos haluaa säätää Ca/P-suhdetta.

Käytti sitten mitä tahansa kalsium-lisää, niin on syytä varmistaa myös D-vitamiinin saanti, sillä ilman sitä imeytyminen ja hyödyntäminen on todella kehnoa.

Kalsiumtutkimuksia

Kalsium pysäyttää kasvun

Tiedättekö mihin koirien ruokinnan kalsium-suositukset erittäin pitkälle pohjaavat? Ne perustuvat kahteen Herman Hazewinkelin tekemään tutkimukseen tanskandogin pennuilla. Toki muitakin tutkimuksia on tehty, mutta ne pohjaavat perusolettamuksiltaan Hazewinkelin työhön, ja ovat eräällä tavalla olleet noiden kahden tutkimuksen toisintoja. Tieteellinen tutkimustyö toki pohjaa yhteen perusjalkaan: kaikki tutkimukset on kyettävä toistamaan, ja samat tulokset on saatava. Jos ei, niin jossain on jotain pielessä. joko tutkimusasetelma on ollut väärä, tai johtopäätökset pielessä. Kumpaakin tapahtuu tutkimusmaailmassa, mutta juuri siksi vain yhteen tutkimukseen perustuvaa tietoa on aina pidetty epäluotettavana. Ja aivan samasta syystä kukaan ei usko homeopatiatutkimuksiin, ellei ole uskovaa luonnetta; homeopatian tehoa todistavia tutkimuksia ei ole kyetty toistamaan ja niistä on aina löydetty huomautettavaa.

Vuonna 1999 tutkittiin mitä kalsiumin ja fosforin ylisaanti kasvavilla pennuilla aiheuttaa ja seuraako siitä ongelmia pitkällä aikavälillä (Schoenmakers ym. 1999[ref]Schoenmakers, Hazewinkel, van der Brom: Exessive Ca and P intake during early maturation in dogs alters Ca and P balance without long-term effects after dietary normalization. J. Nutr. 129: 20168-1074, 1999[/ref]). Dogipennuille annettiin kolmannesta ikäviikosta viikkoon 17 asti kuiva-aineesta mitattuna joko paljon kalsiumi, paljon kalsiumia ja fosforia tai sitten normaalin määrän kumpaakin.

Tulosten mukaan 15 viikon kohdalla

• korkealla kalsiumilla olleet söivät vähemmän, eikä niiden paino kasvanut samaan tahtiin verrokkien kanssa
• korkealla kalsiumilla olleet erittivät ulosteissa enemmän kalsiumia kuin verrokit

Koska kalsiumin imeytyminen ylisaannilla oli suurinta 9 viikon kohdalla, mutta erittyminen ulosteen kautta lisääntyi 15 viikkoon asti, niin johtopäätös oli selvä ja tunnettu: säätely alkaa vasta luovutusiän jälkeen.

Korkeaa kalsiumia saaneiden hitaampi painonnousu johtui siitä, että ne söivät vähemmän. Tutkijoiden mielestä tämä johtuu kahdesta syystä: mineraalien saanti ei ole tasapainossa ja kun fosforin saanti ei ole riittävää, niin se käytetään pehmytkudosten rakentamiseen, ei luustoon. He myös olettivat, että tämä aiheutti sen, että korkeaa kalsiumia ja normaalia fosforia saaneet pennut kehittivät riisitautioireita.

Muuta huomioitavaa kokeessa oli, että ruuan proteiini oli  22 % paikkeilla ja rasva 10 prosentissa. D-vitamiini saanti oli matala, vain 2,5 mikroa.

Tämä oli helppo osuus. Se vaikeampi pala purra onkin arvioida, että pitääkö nyt hyväksyä se, että kolminkertainen määrä kalsiumia noin kolmeen kuukauteen asti hidastaa kasvua ja on siten haitallista koirille. Jos näin, niin proteiinia vähentämällä kasvua rajoittanet kasvattajat ja omistajat ovat olleet aivan hakoteillä – olisikin pitänyt vain antaa kauhamitalla kalsiumia.

Mutta ennen kuin mennään eteenpäin, niin muistetaan taas kerran yksi asia. Kasvu tarkoittaa taas kerran painoa. Missään vaiheessa kasvu ei tarkoita luiden pituuskasvua, eli koiran korkeutta. Sitä ei koskaan mitata, vaan aina painoa. Otetaan esimerkit elävästä elämästä hatusta vedetyillä painoilla, koska en löydä aitoja punnittuja tähän hätään. 12 viikkoiset greyhound-urokset, veljeksiä samasta pentueesta. Käytännössä ulkosiitosjalostusta, vaikka taustalta löytyykin pientä kertausta. Molemmat olivat kolmikuukautisina yhtä korkeita ja painoivat suunnilleen saman. Kuukausi siitä eteen päin, niin A painoi B:tä kilon verran enemmän, mutta B oli viisi senttiä korkeampi. Kaikkien tutkijoiden mukaan A:n kasvu oli siis B:tä kovempaa, koska se painoi enemmän. Väärin. B:n kasvu oli kovempaa, koska sen raajojen luut olivat kasvaneet enemmän ja sen paino oli alempi siksi, että samoilla annoksilla syötettynä energia ei ollut riittänyt ylläpitämään läskiä, vaan kaikki oli mennyt siihen kasvuun. Tämä aivan selvästi virheellinen käsitys vaivaa kaikkia koirapuolen ravintotutkimuksia.

Tanskandogitutkimuksissa, eli käytännössä Hazewinkelin työssä, mainitaan aina miten pennut eivät ole tai ovat pysyneet kasvukäyrällään. Tämä käyrä perustuu kahteen vanhempaan tutkimukseen, Kirkin vuodelta 1966 ja Lewisin tutkimusryhmän vuodelta 1987. Se siitä. Todellakaan laajasta otannasta ei ole kysymys. Onko jossain vaiheessa muistettu kyseenalaistaa noiden kahden tutkimuksen asetelmat ja tulokset? Ei, edes tutkijapuolelta.

Tutkijaryhmä itsekin myöntää, että on epäselvää mistä hidastunut kasvu eli painonnousu eli laihtuminen johtuu. Mineraalitasapainon heittely oli yksi selitys, ja se nostetaan aina valokeilaan. Itsekin he heittivät ilmaan, että yksi syy saattoi olla liian vähäinen energiansaanti. Minä voisin suoraan sanoa, että millä tahansa jätillä, jotka kasvavat metrin 10 kuukaudessa, 22/10 ruoka ei vastaa mitään tarpeita. Ei se riitä ylipäätään millekään pennulle. Joten tutkimusasetelmassa huomioimaton tekijä oli, että kasvavat pennut pidettiin riittämättömällä proteiinin saannilla sekä liian alhaisella rasvalla.

Suomeksi: koko tutkimusasetelma romahti, koska perusasiat kokonaisruokinnassa eivät olleet kunnossa. Ja taas kerran törmätään vanhaan ongelmaan: mikä tekijä nostetaan valokeilaan ja mitkä kaikki muut tekijät tulokseen voivat vaikuttaa.

Mutta edelleenkin on selvittämättä miksi korkeaa kalsiumia saaneet koirat vähensivät syömistään, joka oli kuitenkin se suurin syy miksi ne laihtuivat, eli eivät kasvaneet. Kokemusperäisesti (valitettavasti) tiedetään, että kun kasvava pentu on pitkään liian vähillä kaloreilla ja/tai ruokamäärällä, niin niille kehittyy anorektista käyttäytymistä. Ne lakkaavat syömästä, siis syövät vain sen mitä on pakko riippumatta vaikka yhtä äkkiä ruokaa olisikin yllin kylin saatavilla.

Lisäksi minua vaivaa suunnattomasti se, että kalsium-tutkimuksessa koirat pidettiin D-vitamiinin puutteessa. Mutta vuonna 1999 ei D-vitamiinia pidetty niin merkityksellisenä tekijän kuin nykyään.

Yksi tutkimuksen anneista oli sekin, että itse asiassa pyhä kalsiumin ja fosforin suhde, se tuttu lyhenne Ca/P, ei olekaan merkityksellinen. Ei olekaan. Se tiedettiin jo aikoja sitten, mutta nostettiin kuivamuonamarkkinoilla terveysväittämäksi – kun piti kääntää huomio jonnekin muualla, eikä oikein muutakaan kehuttavaa ruuista löytynyt.

Tämä oli kuivamuonatutkimus, mutta käsitteli kalsiumia. Siis sitä barffin tukijalkaa, jolla koko Billinghurstin lanseeramaa ruokintaideologiaa perustellaan. Luissa on keskimäärin 30 % kalsiumia ja nuorilla eläimillä vähemmän luiden keskeneräisestä mineralisaatiosta johtuen, noin 20 prosentin luokkaa.

Oletetaan, että tyypillisessä barf-ruokavaliossa annetaan 60% ruoka-annoksesta ns. lihaisia luita, joissa on puolet lihaa ja puolet luuta (terminä muuten aivan yhtä epätarkka kuin 50/50-tyyli, ja arjen toteutus vielä epämääräisempi). Leikitään, että meillä on 30 kg koira, joka syö barffimaiseen tapaan kaksi prosenttia painostaan, eli ruokakipon paino on 600 grammaa (joka ei muuten riitä yhtään mihinkään millään ruokintatavalla – yksi syy siihen, miksi barf-koirat ovat hoikkia, jopa laihoja). Tuosta 600 grammasta on siis lihaisia luita 360 grammaa, siitä puolet 180 g on luuta, josta kalsiumia on 54 grammaa. 30 kilon koiran kalsiumin tarve on vähintään 130 mg/MEkg eli 1,6 grammaa, pyöristettynä 2 grammaa. Tyyppibarffaaja siis syöttää 52 grammaa liikaa kalsiumia joka ruokinnallaan. Luojalle kiitos aikuisen koiran kyvystä säädellä kalsiumia, kuidusta moisen ruokintavirheen laastarina ja sille, että suurin osa barffaajista ei itse asiassa edes syötä luuta – vaikka niin luulevatkin.

Otetaan toinen laskuesimerkki. Viiden kilon pentu barffilla, jossa annetaan maltillisesti lihaisia luita eli vain puolet annoksesta, ja pentu syökin viisi prosenttia painostaan – ahne kun on. Sen ruokakippo vetää siis 250 grammaa, josta 1a5 grammaa on lihaisia luita – kalsiumia saadaan siis hieman vajaa 19 grammaa. Pennun minimitarve on 680 mg/MEkg eli hieman päälle kaksi grammaa, pyöristetään kolmeen. Tarve on 3 g – annetaan 19 grammaa. Se on yli kuusi kertaa suositusten. Hazewood teki omat tutkimuksensa suurilla, kolminkertaisilla annoksilla laskettuna ruuan kilopainosta. Miettikää itse loput.

Ymmärrättekö nyt, miksi barffin luumäärät ovat huolestuttavia?

• Tutkimuksesta on hieman enemmän Koiran ravitsemus-wikissä

Tuhottomasti kalsiumia

Kalsiumin suhteen liikkuu kaksi sääntöä, oikeammin meemiä. Ensimmäinen on, että kalsiumin ja fosforin suhteen on oltava 1,6 paikkeilla. Määristä kukaan ei puhu mitään, sillä onhan aivan se ja sama saako koira 100 mg vai 100 grammaa, kunhan suhde on oikea. Toinen meemi on, että pentu imeyttää aina saamastaan kalsiumista 40 prosenttia. Mutta taaskaan kukaan ei kysy, että mistä se 40 prosenttia lasketaan – prosenttihan ei ole yksinään yhtään mitään.  Otetaan käsittelyyn vanhempi Hazewinkelin tutkimus, jossa selviteltiin (taas) kalsiumin aineenvaihduntaa tanskandogeilla (1991[ref]Hazewinkel et al. Calcium metabolism in great dane dogs fed diets with various calcium and phosphorus levels. J. Nutr. 121:99-106, 1991[/ref]). Se selittää miksi sanotaan, että koira säätelee kalsiumin imeytymistä haarukassa 0-80 (tai 90) prosenttia ja pennut 40 – 80 (tai 90) prosenttia.

Tutkimuksen seurattiin kahdeksaa eri pentuetta. Pennut saivat kalsiumi 0,5, 1,1 tai 3 % kuiva-aineesta ja pennut tutkittiin neljästi alkaen kuusiviikkoisesta aina 26 viikon eli 6,5 kk ikään saakka.

Tutkimuksen yhteenvetoa lainaten, niin lukuun ottamatta 14 viikon kohdalla ollutta eroa ruuan määrässä, jolloin matalan ja korkean  kalsiumin ryhmissä fosforin ollessa normaali, söivät vähemmän, niin muita oleellisia eroja ei löytynyt. Plasman kalsium ei vaihdellut – päinvastainen olisi ainakin minusta ollut ihmeellistä, koska kalsiumin tasapaino, homeostaasi, on ehkä elimistön tiukimmin säädeltyä ja luustoa käytetään varastona jos ruuan kalsium ei riitä.

Kalsiumin imeytyminen oli

• kontrolliryhmässä 45 -66 %
• korkealla kalsiumilla 23 – 43 %
• matalalla kalsiumilla 70 – 97 %
• fosforin määrä ei vaikuttanut

Korkean kalsiumin ryhmässä imeytettiin enemmän kuin kontrolliryhmän koirilla. Tästä johtuen korkean kalsiumin koirat kerryttivät elimistöönsä kalsiumia enemmän kuin muut. Suositusten mukaisella kalsiumilla olleilla kontrollikoirilla ja matalan kalsiumin ryhmällä ei ollut eroa erittämisessä.

Hazelwoodin johtopäätös siis oli, että jos pennuille annetaan 3,3 % kalsiumia riippumatta fosforin määrästä, niin kalsiumin imeyttäminen nousee kuten myöskin kertyminen nousee, joten tanskandogin pennut eivät kykene suojelemaan itseään kalsiumin yliannostamiselta – säätely ei toimi. Ne nostivat imeyttämisen jopa yli 90 prosenttiin kun kalsiummäärä laskettiin 0,55 prosenttiin (taaskaan fosforilla ei ollut merkitystä), mutta silti alhainen saanti johti myöhemmin pahaan osteoporoosiin eli luukatoon.

Taas kerran, tuossa oli se helppo osuus. Mutta loppu onkin mielenkiintoisempaa – ainakin minusta.

Ruuan koostumus oli mielenkiintoinen, nykyisillä mittapuilla. Lihajauhoa, soijajauhoa, maissigluteenia, maissi- ja perunatärkkelystä, talia ja soijaöljyä. Prosentit huimaavat 21 % proteiinia ja 9,9 % rasvaa. Olen aiheesta ruuan laatu ja näissä tutkimuksissa käytetty liian alhainen valkuainen ja rasva puhunut jo riittämiin. Minua ei kiinnosta, että ne täyttivät vuonna 1991 NRC:n vuoden 1974 (!) määrittelemät standardit – ne ovat joka tapauksessa aivan liiat matalat. Joka aiheuttaa sen, että tutkimukselta eräällä tavalla lähtee pohja. Nykyään tiedetään, että proteiinin määrällä ja laadulla on merkitys luuston kehittymisessä. Ja taas kerran – kaikki kokeessa käytetyt koirat kärsivät D-vitamiinin puutteesta. Oleellinen asia, kun mietitään luun mineralisaatiota ja kalsiumin käyttäytymistä.

Tutkimukseen perustuen väitetään, että kun tanskandogien pentua syötetään rajoitetulla määrällä, eli metabolisen painon määräämän energian tarpeen mukaan, korkeaproteiinisella, -energisella ja suuremmalla kalsiummäärällä, niin niistä kehittyy luustoltaan terveempiä kuin halunsa mukaan syöneistä. Tällä tarkoitetaan Hedhammerin ym. tutkimusta tanskandogeilla vuodelta 1974. Olisin halunnut vilkaista mitä on tarkoitettu korkeaproteiinisella ja -energisellä aikakautena, jolloin 21/10 ruokaa pidettiin riittävänä pennuille. Jäi katsomatta, koska en löytänyt edes yhteenvetoa tuosta tutkimuksesta. Jos jollakulla on se, niin lukisin sen mielelläni.

Kävin kuitenkin lunttaamassa erään kotimaisen dogi-kasvattajan pennun viikkopainoja. Laskin Kempen kirjan Koiran ruokinta ja hoito mukaan suositellut energiamäärät ja vertaisin niitä Hazewinkelin ruoka-annosten antamaan energiaan samalla paino-oletuksella, koska Hazewinkel kertoo vain saadun energian per metabolinen painokilo, mutta unohtaa samalla kertoa paljonko tutkimuksen pennut painoivat. Ero oli megajoulen luokkaa Hazewinkelin antaessa vähemmän, eli käytännössä mitätön, jos paino on ollut sama. En ole yllättynyt, sillä Kempen suosituksethan seuraavat virallisia totuuksia – jotka taasen perustuvat Hazewinkelin tapaisiin tutkimuksiin. Emme tulleet siis hullua hurskaammaksi tässä sivujuonteessa.

Toinen pieni sivuhyppy. Olen joskus maininnut, että useat koirat säätelevät omaa ruokintaansa kun ne ovat sopivassa painossa. Suurin osa ei syö itseään tahallaan pullukoiksi. Tämä on kokeellisesti testattu greyhoundeilla, jotka vapaassa ruokinnassa nostivat painiaan kireästä kisapainosta kolmisen kiloa ylöspäin ja jäivät siihen. Hazewood ohittaa vastaavan huomion pelkällä maininnalla, se ei varmaan ollut hänen mielestään kiinnostaa, koska ei liittynyt suoraan tutkittavaan asiaan. Kontrolliryhmässähän osa sai määrätyn kokoisen annoksen ja osa sai syödä halunsa mukaan. Syömismäärällä ei ollut eroja näissä kahdessa ryhmässä.

Surullista tässä tutkimuksessa oli melkoisen osan tutkittujen tanskandogien kohtalo. Jokainen matalalla kalsiumilla ja matalalla fosforilla ollut koira sai luunmurtumia. Murtumia sai myös jokainen matalan kalsiumin ja normaalin fosforin kakkosryhmästä, ja ykkösryhmässä kaksi koiraa. Jokainen jouduttiin lopettamaan, eikä niistä siis saatu veriarvoja 26 viikon iässä. Surullista tutkimuksen suhteen… vai koirien?

Kalsiumin imeytymisen aikataulu seurasi tuttua kaavaa. 14 viikon iässä säätely alkaa hissukseen toimimaan verrattuna luovutusiän kahdeksan viikon 70 prosenttiin korkean kalsiumin ryhmissä. Matalan kalsiumin ryhmissä imeytyminen taasen alkaa tehostumaan samalla tahdilla. 20 viikon kohdalla imeytyminen oli 40 % tasolla korkealla kalsiumilla, kun taasen liian alhaisella tasolla olleet imeyttivät edelleenkin sen minkä irti saivat – joka ei silti riittänyt luuston kovettamiseen. 26 viikon kohdalla säätely toimi jo kaikilla.

Kun sanotaan, että pentu imeyttää aina 40 – 80 tai 90 prosenttia saamastaan kalsiumista, niin itseasiassa tarkoitetaankin, että

• 8 viikon ikäisenä imeytetään 70 prosenttia JOS kalsiumin saanti on riittävä tai suurempi
• 8 viikon iässä imeytetään yli 80 prosenttia JOS kalsiumin saanti on liian matala
• 14 – 20 viikon isässä imeytetään 40 % JOS kalsiumin saanti on riittävä tai suurempi
• 14 – 20 viikon iässä imeytetään yli 80 % JOS kalsiumin saanti on liian matala
• 26 viikon iässä, hieman päälle puolivuotiaana, jokainen säätelee tarpeen mukaan

Yksi on vielä mainitsematta. Kalsiumin ja fosforin suhde. Sillä ei ollut tässäkään tutkimuksessa mitään käytännön roolia. Se havaittiin, että alhaisella fosforin saannilla aiheutuu fosforin puutetta, mutta se ei liity kalsiumin määrään, vaan fosforin vähyyteen. Joten joko nyt lopetetaan aiheesta Ca/P-suhde puhuminen.

Ja kerta kiellon päälle: D-vitamiini…

• Tutkimuksesta on hieman enemmän asiaa Koiran ravitsemus-wikissä

Tutkimus beagleilla

Hazewinkelin tutkimukset kalsiumin yliannostuksesta pennuille perustuvat kahteen asiaan. Niissä on tutkittu kolminkertaista yliannostusta ja tanskandogin pentuja. Se on se pohja, jolle nykyaikaiset kalsiumsuositukset pohjaavat. Edellä olleissa kappaleissa on hivenen yritetty aukaista Hazewinkelin tutkimuksiin liittyviä nyansseja. Tutkimusten perusteella on vedetty rajalinjat, joiden mukaan kalsiumin puute sekä energia, siis kaloreiden, sekä kalsiumin ylisaanti vahingoittaa luuston kehitystä. Itse en kylläkään löytänyt varsinaista näyttöä kalsiumin yliannostuksen haitoista, puutteesta sitäkin enemmän.

Minulle suurin henkinen ongelma on Hazewinkelin rotuvalinta. Tanskandogi on varmasti otollisin tutkittava, koska se kasvaa paljon vuodessa, joten luustoon vaikuttavat asiat näkyvät varmasti ylikorostuneina. Juuri tämä ylikorostuminen vaivaakin. Jättiläiset, olivat ne sitten dogeja tai irliksiä, ovat erittäin pienilukuinen poikkeus koirarotujen kirjossa. Niiden koko on tarkoituksella aiheutettu poikkeavaksi. Jättien koko on aivan yhtä kaukana ”normaalista” kuin kääpiöidenkin. Pahoittelut, jos joku jätin tai kääpiön omistaja nyt pahoitti mielensä. Ne ovat aivan varmasti yhtä ihania lemmikkejä kuin kaikki muutkin, ja normikokoisissa on omat perimästä johtuvat ongelmansa, mutta ei siitäkään päästä yli eikä ympäri, että äärirakenteet itsessään aiheuttavat ongelmia. Voidaan siis heittää ilmaan kysymys, että paljonko Hazewoodin rotuvalinta vaikutti tuloksiin, koska tutkimus tehtiin jo luontaisesti luustoltaan herkällä rodulla. Kun hän puolitti kalsiumin saannin, niin kokeessa olleet dogin pennut jouduttiin lopettamaan luunmurtumien takia. Jos unohdetaan italiaanot (onko niillä sama ongelma perinnöllisen heikkouden ja kalsiumin sekä D-vitamiini de facto vajaasaannin kanssa?), niin moniko vaikkapa jackrussel olisi saanut kalsiumin puolittuessa murtumia? Ei yksikään, olen varma siitä.

Haluan siis lisää aiheesta, edes joltain kantilta.

Suunnilleen samaa ikäluokkaa on Dobeneckerin tutkimus, jossa selviteltiin kalsiumin ja fosforin sulavuutta, beagleillä (2002[ref]Influence of calsium and phosphorus intake on the apparent digestibility of these minerals in growing dogs. Britta Dobenecker. J. Nutr. June 1, 2002 vol 231 no. 6 1665S-1667S[/ref]).

Tutkimuksessa seurattiin 20 beaglepentua kolmesta pentueesta ja kalsiumia annettiin suositukseen nähden haarukassa 15 – 300 %.

Ja tutkimuksen tulokset olivat mielenkiintoisia, jopa verrattuna Hazewinkelin tuloksiin. Lyhyesti lainattuna

1. mitään vaikutusta luuston terveyteen ei löydetty
2. mitään kliinisiä oireita ei havaittu luustossa
3. ruokinnan muutokset eivät vaikuttaneet systemaattisesti painokäyrään (huom. puhutaan nimenomaan painokäyrästä, ei kasvukäyrästä)

Ruuan koostumus oli aivan yhtä mielenkiintoinen kuin ylipäätään ruokintatutkimuksissa. 60 % käsiteltyä mahalaukkua, 39 % keitettyä riisiä ja prosentti selluloosaa. Mutta päinvastoin kuin mitä dogin pennut saivat Hazewinkelin tutkimuksessa, niin tärkeimmät tunnusluvut olivat järkevillä tasoilla – olisiko vuosituhannen vaihtuminen vaikuttanut… Kuiva-aineesta proteiini oli noin 31 % ja rasva 29 %. No, aidot saadut grammat ovat kuitenkin tärkeimmät ja korkeatkin kuiva-aineen prosentit ovat aidossa ruokinnassa vaatimattomat, jos kosteus annoksessa on 80 % tai annoksen koko on huomattavan pieni. Mutta kuiva-aineprosenteilla ruokia verrataan, ja siinä Dobenecker on huomattavasti terveellisemmällä ja terveemmällä tasolla kuin Hazewinkel, olkoonkin että rasva oli ihmeellisen korkea.

Tutkimus vahvisti jo vakiintunutta käsitystä, että ikä vaikuttaa kuinka paljon kalsiumin imeytymistä kyetään säätelemään. Eri ryhmien välillä imeytyvän kalsiumin määrä vaihteli suuresti ja osoitti ainoastaan tendessiä vähentyä. Imeytyneen fosforin määrä laski kontrolliryhmässä, siis niissä jotka saivat suositusten mukaiset kalsium- ja fosforimäärät, suoraan iän mukaan niin että suurimmat määrät havaittiin nuorimmissa pennuissa.   Ikähaarukassa 6.5 – 13,5 viikkoa ensimmäisessä ruokintakokeessa ei löydetty eroja kalsiumin imeyttämisessä, joka vahvistaa tietoa, että pikkupennut eivät kykene säätelemään kalsiumin sisäänottoa.

Dobenecker löysi ensimmäiset merkit kalsiumin imeytymisen säätelystä ikäryhmästä 13,5 – 15,5 viikkoa. Silloin 15 % suosituksesta olevat lisäsivät huomattavasti imeyttämistä verrattuna kolminkertaista yliannostusta saaneisiin. Vielä tässä vaiheessa normiannoksen kontrollit, pieni ylitys tai puolikkaalla annoksella olevat eivät eronneet muista ryhmistä. Itse kysyisin kuitenkin tässä vaiheessa, että tarkoittaako tuo, että 50%  ja 100% ryhmillä ei ollut tarvetta tehostaa sisäänottoa, koska saanti oli riittävä, vai että ne eivät kyenneet tehostamaan. Nuo kun ovat kaksi eri asiaa. Joka tapauksessa 300% ryhmä ei vieläkään kyennyt vähentämään kalsiumin imeytymistä suhteessa kontrolliryhmään.

Ikähaarukassa 15,5 – 25,5 viikkoa ei enää havaittu imeyttämisen suhteen eroja.

Kalsiumin imeytymiseen vaikutti ruoka, eli annetun kalsiumin määrä niin kauan kuin pennuilla ei ollut vielä kehittynyt sisäsyntyistä kykyä säädellä sitä. Fosforin suhteen sen sijaan vaikutti nimenomaan ikä niin, että fosforin imeytymistä vähennettiin suoraan sitä mukaa kuin ikää tuli lisää. Selvästi korkein fosforin imeytyvyys havaittiin kun kalsiumista oli selvä puutos (15 % suosituksesta) tai kun kalsiumin ja fosforin suhde oli selvästi alle 1:1. Kehnoin imeytyvyys saatiin kun kalsiumissa annettiin kolminkertaista yliannostusta. Syynä saattaa olla veren PTH-hormonin lisääntyminen, joka lisää munuaisissa aktiivisen D-vitamiinin muodostusta, joka taasen kiihdyttää molempien mineraalien imeytymistä suolistosta. 15,5 – 25,5 viikkoisissa ei enää eroja fosforin imeytymisessä löydettykään.

Loppupäätelmä siis on vanhaa tuttua. Alle neljän tai viiden kuukauden ikäiset pennut eivät kykene säätelemään kalsiumin imeytymistä niin, että elimistössä pysyttäisiin annossuosituksen tarjoamissa rajoissa. Ne eivät kykene yliannostuksessa vähentämään imeytymistä, eivätkä puutteessa lisäämään sisäänottoa – tosin kyky tehostaa imeytymistä kehittyy aiemmin kuin kyky vähentää. Suoraan sanoen syystäkin – puutteessa on saatava nopeasti kaikki mahdollinen mitä on tarjolla, jotta luusto saisi edes hivenen rakennusaineita. Fosforin suhteen säätely sen sijaan alkaa hyvinkin nuorena.

Mitä meille jäi käteen tästä tutkimuksesta, jotain konkreettista arkipäivän ruokintaan? Sen verran, että edelleenkin ääripäät ovat haitallisia ja jos kalsiumia on enemmän kuin fosforia, niin hyvä. Eli tässä pätee se paljon koiramaailmassa mainostettu maalaisjärki – grammoja ei tarvitse mitata kolmen desimaalin tarkkuudella, kunhan pahimpia virheitä välttää; riittävästi ruokaa, proteiineja ja rasvaa, järkimäärä kalsiumia, ei päästetä lihoamaan höllyväksi ihrakasaksi ja annetaan riittävästi liikuntaa. Ja vielä vähän enemmän liikuntaa. Sekä sitä D-vitamiinia.

Tästä barffaajat pitävät. Ihan aidosti. Minua nimittäin vaivaa edelleen yksi kysymys. Koska kalsiumin yliannostus pikkupennulle on haitallista, ja koska pikkupennut eivät kykene suojaamaan itseään kolminkertaisen ylisaannin haitoilta, niin mitkä ne haitat sitten ovat? Ihan konkreettisesti? Hazewoodin kokeissa löytyi yksi haittavaikutus, ja se oli tanskandogeille kalsiumin puutteesta aiheutuneet murtumat. Yhtään yliannostamisen konkreettista ongelmaa hän ei kertonut. Dobenecker ei löytänyt beagleilta mitään haittavaikutuksia mistään.

• Tutkimuksesta on lisää Koiran ravitsemus-wikissä

Urheilevat koirat

Rasitus ja kalsiumin aineenvaihdunta

Fyysinen suoritus aiheuttaa huomattavaa veren kalsiumpitoisuuden nousua suorituksen tehon noustessa yli 80 % maksimaalisesta hapenottokyvystä lisääntyneen anaerobisen energiantuottotavan seurauksesta johtuvan veren happamoitumisen vuoksi. Veren Ca²⁺–pitoisuuden nousulla saattaa pitkällä aikavälillä olla vaikutusta luun tiheyden
heikkenemiseen.

Näin ihmisillä. Sama pätenee koirilla.

Tiedetään, että rasitus ja sen tuottamat kuona-aineet muuttavat elimistön happo-emästasapainoa happaman puoleen, joka täytyy neutralisoida. Tämä on perussyy elektrolyyttien käytössä. Tiedetään myös, että ruoka itsessään muuttaa myös elimistön happo-emästasapainoa. Emästä tuottavia ruokia ovat mm. hedelmät, vihannekset, juurekset ja pähkinät. Happoa puolestaan tuottavat liha, kala, siipikarja ja viljatuotteet, erityisesti vehnä. (Cordain ym. 2005). Eläinproteiini on kaikkein tärkein happoa tuottava ravintoaine, sillä se tuottaa metabolisessa oksidaatiossa lopulta rikkihappoa ja fosforihappoa. (Arnett 2003). Kasviproteiini kuten soija on puolestaan emästä tuottavaa. (Sellmayer ym. 2001). Ravinnon koostumus on siis yksi tekijä, joka työllistää elimistöä, sillä homeostaasi, tasapainotila, on perusedellytys terveenä ja ylipäätään hengissä säilymiseen.

Kalsiumilla on erittäin tärkeä tehtävä happojen neutralisoimisessa ja kalsiumin varasto on luusto. Kun elimistö happamoituu, vaikkapa rasituksen vuoksi, niin kalsiumia otetaan luustosta. Ravinnosta saatu kalsium taasen siirretään taas takaisin luustoon. Tätä irroitusta ja liittämistä tapahtuu greyhoundilla jopa gramman verran päivässä (ihmisillä ”vain” noin 0,7 grammaa).

Mutta kalsiumia tarvitaan myös ravinnon nostaman happamuuden neutralisointiin. Kasvava osuus koirista on nykyään lihaan perustuvalla raakaruokinnalla, ja tämä lisää kalsiumin merkitystä. Paitsi että lihassa on niukasti kalsiumia sekä runsaasti fosforia ja se asettaa oletetun tarpeen kalsiumin ja fosforin keskinäiselle suhteelle, niin lihan ruokana aiheuttama happamuuden nousu vaatii kalsiumia neutralisointiin. Useissa tutkimuksissa on ilmennyt, että ravinnon aiheuttama metabolinen asidoosi aiheuttaa kalsiumin vapautumista luusta ja pitkällä aikavälillä tällä on vaikutusta luun solujen toimintaan ja mahdollisesti osteoporoosin syntyyn. (Remer ym. 2003, Buclin ym. 2001).

Länsimaiset ihmiset nauttivat kuitenkin pääasiassa ravintoa, joka muodostaa metabolisia happoja. Tämä johtaa elimistön bikarbonaattikonsentraation vähenemiseen ja pH:n laskuun. Buclin ym. (2001) tutkivat samassa yhteydessä edellä mainitun pH-tutkimuksen kanssa saman neljän päivän vakioidun, happoja tuottavan ravinnon ja emästä tuottavan ravinnon vaikutuksia kalsiumin säilymiseen luussa. Tulosten mukaan happoa tuottava ravinto lisäsi virtsan kalsiumin eritystä 74 % verrattuna emästä tuottavaan ravintoon (p<0,0001). Edellä mainittu tutkimus kuten useat muutkin tutkimukset ovat yksimielisiä siitä, että metabolinen asidoosi aiheuttaa kalsiumin vapautumista luusta, mikä johtuu yksinkertaisesti fysiokemiallisesta mineraalien liukenemisesta. Metabolinen asidoosi saa aikaan merkittävän kasvun kalsiumin erittymisessä virtsan mukana, mutta kalsiumin imeytymiseen suolistossa sillä ei ole vaikutusta. Elimistön asidoosilla on pitkällä aikavälillä vaikutusta luun solujen toimintaan. (Bushinsky 2001).

On edelleen epäselvää vaikuttaako ravinnon aiheuttama happokuorma suoraan vai epäsuoraan luun metaboliaan. Epäsuorassa tapauksessa kalsiumtasapaino olisi riippuvainen emäskuorman sisältämistä kationeista esimerkiksi kaliumista ja magnesiumista. Useimmissa tutkimuksissa onkin magnesiumilla ja kaliumilla havaittu olevan suojaavia
vaikutuksia luuhun. (Maurer ym. 2003). Kaliumin tärkeimpiä lähteitä ovat kasvikset, kuitupitoiset viljatuotteet, maitotuotteet sekä mineraalisuolan sisältämä kalium. Magnesiumin keskeisimpiä lähteitä ovat kuitupitoiset viljatuotteet. (Borg ym. 80–81).

Esimerkiksi Tucker:n ym. (2001) tekemässä kalsiumtasapainotutkimuksissa tuli esille, että kalium edistää kalsiumin säilymistä luussa. Myös riittävällä magnesiumin saannilla havaittiin olevan vaikutusta kalsiummetabolian ja kalsiumtasapainon pysymiseen normaalina. Tutkimuksessa koehenkilöitä oli 615 iältään 69–97-vuotiaita miehiä ja naisia. Koehenkilöiltä mitattiin luun mineraalitiheys eri kohdista lonkkaa ja kyynärvartta. Ravinnonsaanti arvioitiin ruokapäiväkirjojen avulla. Luun tiheyteen vaikuttavat tekijät kuten fyysinen aktiivisuus, tupakointi, kalsiumlisien käyttö oli huomioitu tulosten tulkinnassa. Alku- ja loppumittausten välillä oli neljä vuotta. Tulosten mukaan magnesiumin, kaliumin, hedelmien ja vihannesten nauttimisella oli yhteyttä vähäisempään luun menetykseen neljän vuoden aikana (p<0,01). Hypoteesin vastaisesti kuitenkin runsaalla proteiinin nauttimisella oli suurempi yhteys vähäisempään luun menetykseen niukempaan proteiinin saantiin verrattuna. (Tucker ym. 2001).

Bushinsky (2001) vertailee metabolista ja respiratorista asidoosia ja hänen mukaan respiratorinen asidoosi, esimerkiksi intensiivisen fyysisen suorituksen aiheuttamana, vaikuttaa huomattavasti vähemmän luun mineraalien liukenemista ja takaisinimeytymistä. Tällaisessa tilanteessa luu ei toimi puskurina vetyioneille. Äkillisissä happamoitumistapauksissa metabolisesen asidoosin aiheuttamassa happamoitumisessa kalsiumin liukeneminen on huomattavasti suurempaa kuin respiratorisen asidoosin aiheuttamassa happamuustilassa.
Lisäksi kalsiumin on huomattu kerrostuvan uudelleen luun pinnalle akuutissa respiratorisessa asidoosissa. Kroonisessa metabolisessa asidoosissa on havaittu myös nettokalsiumin poistumista luusta. Kroonisessa respiratorisessa asidoosissa kalsiumin liukenemista ei puolestaan ole havaittu.

Greyhoundeilla yksi ruokintaan sekä ylirasitukseen suoraan liitetty vamma on kinnermurtuma. Niitä tulee kuitenkin harvemmin kuin olisi luultavaa. Ei Suomessakaan työn ja levon suhde ole läheskään kaikilla mitenkään optimi, tai edes harkittu. Lisäksi kalsiumin saanti on enemmän tuuri- kuin tietopohjaista. Ihmisiltä tiedetään, että fyysinen aktiivisuus vaikuttaa kalsiumin määrään luustossa. Voimaharjoittelutyyppinen liikunta tai kuormittavat iskut, kuten juoksut ja hyppäämiset, auttavat luustoa vahvistumaan. Greyhoundeilla siis talvisen peruskunto- ja treenikauden voisi olettaa vahvistavan lihaksiston lisäksi myös luustoa. Maksimaalisen suorituksen on puolestaan todettu nostavan ionisoidun kalsiumin määrää ja vaikuttavat näin luun kalsiummetaboliaan heikentävästi. (Kristoffersson ym. 1994, Ljunghall ym. 1984). Eli kilpailukausi ja koirien juoksuttaminen täysillä ja aina hapoille taasen aiheuttaisivat kalsiumkatoa luustoon, heikentäisivät sitä. Ratojen kehnon kunnon lisäksi tämä saattaisi olla yksi syy siihen miksi rasituksiin liittyvät murtumat ovat käytännössä täysin tuntemattomia treeneissä, mutta tuttuja kilpailukaudella.

Päivittäisellä fyysisellä aktiivisuudella on tärkeä rooli myös kalsiumin kannalta. Useat tutkimukset niin urheilijoilla kuin toimistotyötä tekevillä ovat osoittaneet, että liikunnalla on suora vaikutus kalsiumin säilymiseen luussa. Fyysisen aktiivisuuden aiheuttama luun taipuminen tai tärähtäminen saa aikaan muutoksen luun solujen sähköisessä latauksessa suosimalla kalsiumin kerrostumista negatiiviseksi muuttuneen solun reunalle. Tämä pietsosähköinen vaikutus stimuloi myös luun soluja tuottamaan cAMP:ta ja protaglandiini
E2:ta, mikä puolestaan auttaa luun muodostumisessa. Liikunnan hyödyt luuhun johtuvat osin myös verenkierron lisääntymisestä luustoon. (Shephard 2005).

Tarkkaa optimaalista harjoitusohjelmaa luun tiheyden ylläpitoon ei ole vielä saatu selville. Hyötyjä on saatu liikunnasta, joka tuottaa luustoa kuormittavia kovia iskuja kuten juokseminen ja hyppääminen sekä voimakkaiden eksentristen lihassupistusten kautta luustoa kuormittavasta voimaharjoittelusta. Luun tiheys korreloi positiivisesti lihaksen huippuvääntömomentin kanssa, jolloin voima vaikuttaa tiettyihin luihin. Kuitenkin sydän– ja verenkiertoelimistön kanssa luun tiheydellä on vain vähän tekemistä. (Shephard 2005).

Mitä tahansa liikuntaa harrastaakaan, kalsiumin säilymistä luissa ei voi kuitenkaan tapahtua ellei kalsiumin ja D–vitamiinin saanti ravinnosta ole riittävää.

Mutta tiedättekö miksi greyhoundeilla ei ole lonkkavikaa, eikä edes olkanivelen dysplasiaa? Tämän takia, vaikka sinänsä eri ongelmasta puhutaankin:

Huonot ruokailutottumukset ja vähäisen liikunnan määrä yhdistettynä geneettisiin tekijöihin onkin suurin osteoporoosin aiheuttaja. (Cardinale ym. 2006).

Ja ei, me emme voi muuttaa koirien ruokavaliota sellaiseksi, että se muuttaisi elimistön ruokailun jälkeistä tilaa enemmän emäksiseksi. Koko ajan täytyy muistaa, että edellä puhuttiin ihmisistä – ei petoeläimistä. Mutta kannattaa pitää mielessä, että liha vaatii myös kalsiumia. Ei välttämättä barffaajien määriä, mutta riittävästi kuitenkin. Eikä pitkään greyhoundihmisille tolkutettua – mutta turhan hitaasti perille menevää – ohjetta magnesiumin ja kaliumin antamisesta kannattaisi ohittaa olan kohautuksella muissakaan roduissa.

Haluaisitko mieluummin lukea alkuperäisen, josta nuo jutut kaivoin? Se on avaava kirjoitus monessakin suhteessa, eikä vain kalsiumin suhteen. Se antaa pohjateoriaa ylipäätään elektrolyytteihin ja määrättyjen suolojen imeytymiseen ja käyttäytymiseen. Toki ihmisillä, mutta auttaa ymmärtämään mekaniikkaa koirillakin. Joten, olepa hyvä:

Johtotulema ja loppumenemä

Koko kalsiumin ja fosforin suhde ravinnossa perustuu olettamuksiin ja arvailuihin, ja koko asetelma voi muuttua tutkimusten myötä mihin suuntaan tahansa. Ihmisillä ollaan kuitenkin sitä mieltä, että liiallinen fosfaattien saanti on ongelma, kuten myös liian vähäinen D-vitamiinin saanti. Koirilla fosfaatit eivät sinänsä ole ongelma, vaan lihapohjaisen ruokinnan myötä kalsiumvaje. Joka muuten uhkaa luuloista huolimatta myös barffaajia, jos heidän käyttämänsä lihaisat luut eivät aidosti ole luuta – rustoissa kun edelleenkään ei ole kalsiumia.

Kun pitää huolen, että kalsiumia ylipäätään on ruuassa, ja että sitä mielellään olisi enemmän kuin fosforia, ja että kalsiumia ei ole aivan tonnitolkulla, niin on ns. turvarajojen sisällä. Kaikki muut, kuten milligrammoilla leikkiminen tai murehtiminen onko 1,2:1 parempi kuin 1,6:1, ovat pelkkää akateemista pohdiskelua ja teoretisointia – elävä keho ja aito ruoka kun eivät ole mitattavissa noilla tarkkuuksilla.

Olenko koskaan maininnut termin RARF, running and raw food? Nimittäin ravinnon lisäksi yksi tärkeimmistä luuston vahvistajista on liikunta ja rasitus. Lihaksisto mukautuu rasituksessa ottamaan vastaan vielä kovempaa rasitusta (puhutaan superkompensaatiosta), jolloin lihaksisto tulee voimakkaammaksi ja vahvemmaksi. Sama tapahtuu luustolle. Rasitus ja liikkuminen lisää luuston aineenvaihduntaa. Rasituksen puute on luustolle haitallisempaa kuin pienet heitot Ca/P-suhteessa tai määrien milligrammoissa. Joten jos annetaan tasapainoista ruokaa riittävästi ja koirat liikkuvat edes sen verran, että ovat kohtuullisessa lihaskunnossa, niin murehtiminen kalsiumtasapainosta on melkoisen turhaa.

Tallenna