Vielä kymmenenkin vuotta sitten kirjamarkkinoilta puuttuivat lähes kokonaan koirien ravitsemukseen keskittyvät julkaisut. Kaiken maailman pentuhoito-oppaita ja rotuesittelyitä olikin pilvin pimein. Tähän markkinarakoon Malin Ekblom tuli kirjallaan Koiran luonnollinen ruokinta.
Kysyntää ei varmastikaan hidastanut barffin ja muiden raakaruokintatapojen yleistyminen, puhumattakaan kuin kulovalkeana leviävistä koirien erilaisista allergioista, jotka alkoivat varastopunkkidiagnooseista ja tällä hetkellä ollaan päästy vehnään asti. Koirien omistajilla oli siis hätä koiristaan, sekä melkoinen epävarmuus ja -luulo kuivamuonia kohtaan.
Yleisemmän ravitsemustietouden (tai oikeammin halun) vallatessa alaa pelkät nettisivut eivät enää riittäneet. Nykyään jokaisen foorumin jokaisessa raakaruokinta- ja barf-ketjussa joku jossain vaiheessa vetäisee ässän hihastaan, tai oikeammin jokerin, koska se ratkaisee kaikki ongelmat: lue Malinin kirja. Mutta antaako Ekblomin hengentuotos ratkaisuja raakaruokkijoiden ongelmiin ja kysymyksiin, ja voidaanko sitä tituleerata suomenkielisen barf-kirjallisuuden, jos ei aivan raamatuksi, niin raamatulliseksi päänavaukseksi kuitenkin; tulkoon valo.
Kirja ei ole aivan halvimmasta päästä. Hinta vaihtelee, rahti huomioiden, mutta on hivenen alle 30 euroa. Se ei siis ole halvimmasta päästä opuksia, joskaan ei pelkän hinnan suhteen kalleimmastakaan päästä. Jokainen joka haluaa, luultavammin kykenee sen siis taloudellisesti hankkimaan. Kun kirjan saa ensimmäistä kertaa käteensä, niin ensimmäinen ihmetys nostaa päätään. Sivuja on 70 luokkaa, eikä se itseasiassa ole kirja, vaan sitä olisi reilumpaa kutsua vihkoseksi. Ensimmäinen kysymys nostaa päätään: saadaanko 70 sivuun mahdutettua koiran luonnollisen ruokinnan perusteet, ja onko sivumäärä enää hintansa väärtti.
Malin Ekblom on luontaisterapeutti, joka opiskelee (opiskeli?) kukkaterapiaa. Hän on myös käynyt yksityisen koulutuksen koirien ravintoneuvojaksi, ja myy myös alan palveluja koirien omistajille.
Vaatimukset kirjan sisällöstä, asioista, tulkinnoista ja varsinkin faktoista ovat siis korkeammat kuin kustantajan palkkaamalla ”haamukirjoittajalla”. Kun kirjaa on lukenut ensimmäiset pari sivua, niin käy hyvinkin selväksi, että Ekblom ei missään vaiheessa karista harteiltaan luontaisterapeutin viittaa.
Oma ideologia ei sinällään ole haitaksi, varsinkaan kun markkinoi omaa aatettaan, jota luonnolliseksi ruokinnaksi kutsuttu tyyli eittämättä on. Ongelma kuitenkin on, että 60-luvun ihmisten elävän ravinnon suosion jälkeen luontaispuoli ei ole ollut suuremmin kiinnostunut elimistön toiminnasta, aineenvaihdunnasta tai edes ravintoaineista tieteellisesti tutkituin perustein, vaan he ovat muuttaneet ympäröivän maailman omaan malliinsa sopivaksi. Samaan kuoppaan kompastuu Malin Ekblomkin.
Kirja on täynnä törkeitä asiavirheitä. Se rakentuu uskomuksille, joita tuodaan lukijalle väitteinä. Koirien ruuansulatus perustuu vastaaville faktoille, millä aikoinaan perusteltiin miksi junien huimaava 30km/h vauhti on liian nopea ja tappaa ihmisen. Asioita selitetään entsyymitarinoilla ja bakteeriluuloilla – tuhannen ja yhden yön tarinoissa on vahvempi faktapohja kuin Malin Ekblomin Koirien luonnollisessa ruokinnassa.
Luojan tähden – koira siis saa lihasta ruuansulatuksensa tarvitsemia entsyymejä sekä bakteereja. Ensinnäkin lihassa ei ole bakteereja. Jokainen peruskoulun läpikäynyt tietää mitä elimistölle tapahtuu, kun mihin tahansa lihakseen tulee bakteereja. Uskomushoitoihin turvautuvat ottavat siinä vaiheessa homeopaattisia pillereitä, normiväestö aloittaa antibioottikuurin tulehduksen tappamiseksi. Lihas on bakteereista steriili. Eikä elimistössä kiertele ruuansulatusentsyymejä.
On perusteltu syy, miksi haima erittää nimenomaan esimerkiksi trypsiinin esiasetetta trypsinogeenia. Trypsiini pilkkoo valkuaisaineita, ja jos sitä olisi lihaksissa, niin se ei erittelisi hauista vatsassa kelluvasta jauhelihapihvistä – kaikki pilkottaisiin. Mikä tahansa eläin olisi hyvinkin kuollut, ja imupaperiin imeytettävä eläin, jos ruuansulatusentsyymit olisivat valloillaan.
Tuo oli vain yksi kohta. Samaa löytyy kirjan ihan jokaiselta sivulta. Herää kysymys, että jos tuo on tyyppiesimerkki terveysopisto Saluksen opetuksen tasosta, niin ehkä olisi syytä lyödä pillit pussiin ja lopettaa kansanvalistus. Herää myös kysymys, että millä rahkeilla Ekblom antaa ravintoneuvontaa?
Raakaravinnon nostaminen valokeilaan on aivan hyväksyttävää, barf sen sijaan onkin toinen juttu. Mutta on vähintäänkin kummallista, että barffia täytyy ylistää keksityillä väitteillä. Kuivamuonateollisuutta pystyy nimittäin potkimaan päähän ja kyykyttämään ihan faktoillakin. Mutta on täysin epämoraalista perustella barffin ylivoimaisuutta pelottelemalla sairauksilla (ei, kuivamuonat eivät sairastuta haimaa) ja lähes lupaamalla barffin rakentavan koiralle terveet lonkat ja parantavan allergiat. No, moisiin sumutuksiin ja katteettomiin lupauksiin syyllistyvät kaikki vaihtoehtohoitojen ”ammattilaiset” – se on peruspilari.
Kirjasta puuttuu täysin kaikki ravintolaskelmat, jotka olisivat perusvaatimus, kun ruokinta rakennetaan itse. Asia ohitetaan olankohautuksella; kaikki on kunnossa kun syöttää raakaa sekaisin, ja laskeminen on turhaa, koska vain pitkä aikaväli pätee. Jos joku aloitteleva barffaaja hakee kirjasta käytännön neuvoja, niin turhaan selailee sivuja – tuttuakin tutumpi yrjölän puuro tosin neuvotaan.
Kirjan lopussa oleva lähde/linkkivalikoima paljastaa surkean totuuden; syyn, miksi vihkosta lukiessa on jatkuva deja vu-ilmiö. Pohjana on käytetty samoja suurempia barf-aiheisia web-sivuja, jotka lukee jokainen, joka erehtyy Googleen laittamaan hakusanaksi barf. Ja ihan jokaisella on samat asiavirheet, koska perustieto on kopioitu kritiikittä Ian Billinghurstin tuotoksista ruokien erilaisia sulamisaikoja myöten. Mutta taas kerran – ilman broilerin eri osien kalsiumpitoisuuksia; niitä saavat barffaajat edelleenkin kysellä foorumeilla, turhaan.
Malin Ekblomin Koiran luonnollista ruokintaa ei voi missään nimessä suositella yhdellekään ruokinnan teoriasta kiinnostuneelle aloittelijalle. Se sisältää aivan liian paljon asiavirheitä, sekä tulkinnat ja mielipiteet on meikattu wannabe-faktoiksi, siis faktoideiksi.
Sitä ei voi myöskään suositella ajanvietelukemiseksi kellekään, joka jo tietää jotain ruokinnasta ja ravitsemuksesta. Kirja herättää liikaa ärtymystä. Toki se on erittäin helppolukuinen, ja ääriliikkeille tyypillisesti erittäin mustavalkoinen, jonka ajatus on yksinkertaistettu niin paljon, että se on helppo omaksua, mutta ei sitä poikkeuksellisen isosta fontista ja sivun kokoisista kananmunavalokuvista huolimatta kannata iltalukemiseksi ottaa. Nukkumatti voipi jäädä tulematta, kun jää pohtimaan, että miksi fiktiota kutsutaan tietokirjallisuudeksi.
Floppi. Paha sellainen.
