Olen kohtuullisen nihkeä ostamaan koirien ruokintaa ja ravitsemusta koskevaa kirjallisuutta. Suurimman osan tiedän, uudet asiat tulevat netin kautta vastaan noin 10 vuotta nopeammassa aikataulussa, ja liian monessa kirjassa on selviä virheitä. Huonosta laadusta ei kannata maksaa, ja disinformaation tuottaminen kirjallisesti on niin huonoa käyttäytymistä, että siitä pitäisi jopa rankaista. Ihmisillä kun on tapana luottaa sokeasti kirjoitettuun sanaan. Foorumimaailmassa alettiin yhtä äkkiä suositella aivan uutta opusta, jonka nimi oli lakonisesti Koiran ruokinta, kirjoittajina Merja Hellemann ja Petri Marjeta.
Hieman päälle 300 sivua tekstiä, joka on tarkoitettu oppimateriaaksi. Suoraan sanottuna minua hiukan pelotti. Eläinlääkäri on ollut tekemässä oppikirjamateriaali ruokinnasta ja ravitsemuksesta – se ammattikunta nyt kuitenkaan ei varsinaisesti ole tunnettu korkeasta tietämyksestä tuolla aihealueella. Minulla on kuitenkin yksi rasite. Olen oppinut greyhoundien kautta tuntemaan Merjaa jonkun verran. Ja hän sanoi minulle ensimmäisenä, että koiriemme krampit saattaisivat johtua hiilihydraattitankkauksesta – siis valkoisesta leivästä ja makaronista. Kun lisäksi on hyvä olla edes auttavasti hajulla siitä, mitä tavallisemmille koirien kanssa työskenteleville opetetaan – tai yritetään opettaa – ruokinnasta, niin hittojakos siinä sitten, ostetaan moinen opas pois kiertelemästä. Hinta pyörii myyntipaikasta riippuen 30 euron päällä, ei siis halvin, mutta sivumäärä huomioiden ei pahakaan.
Koiran ruokinta oli pitkään aikaan ensimmäinen alan perusteos, jonka luin kohtuullisen hyppimättä ja vauhdilla läpi. Minulla oli jossain määrin rasitteena Hellemannin tunteminen, ja hänen äänensä kaikuu läpi koko teoksen – se on siis eräällä tavalla hyvinkin ”merjamainen” kirja. Tiedän, tuo ei anna ventovieraalle vielä minkäänlaista kuvaa mistään, mutta kertoo jo aika paljonkin sellaiselle greyhound- ja vinttikoiraharrastajalle, jolla on historiaa takana enemmän kuin pari vuotta. Henkilöä tuntemattomille voisi kuvailla vaikka niin, että hän tarinoi jonkin verrankin elävöittääkseen asiaa, tai tuodakseen sen lähemmäksi ruohonjuuritasoa. Lisäksi hän onnistuu suunnattoman hyvin meikkaamaan kohteliaisuuden taakse määrätyt vahvat, ehkä niitä voisi jopa kutsua ehdottomuuksiksi, mielipiteensä.
Kirja oli positiivinen yllätys. Toki se on erittäinkin perusteos, jossa – ilmeisesti harkitusti – jätetään määrättyjä asioita kertomatta ruuan sulatukseen ja hyödyntämiseen liittyen. Varmasti aivan oikea ratkaisu, sillä tuon tyyppiset asiat ovat enemmänkin jatko- tai syventävää kurssia. En tosin aivan ymmärtänyt, että miksi alun johdannossa käsiteltiin erilaisia koirien käyttötarkoituksia. Tuli olo, että tässä opetetaan tosiaan aivan alusta alkaen; tehdään koiran ruokkijaksi sellainen, joka ei ole edes koiraa nähnytkään.
Kirjassa käydään useampikin ruokintatapa läpi, mutta barf ohitetaan lähinnä huomautuksella ja muutamalla kriittisellä kommentilla. Ravintosisällöt opetetaan laskemaan esimerkkien avulla, ja taas kerran – barf ei ole mukana. Tosin kirjasta löytyy malli jostain, jota kirjoittajat (Hellemann?) kutsuu omituisesti citybarffiksi: barf ilman luuta. En ymmärrä tuota termiä, koska siinä esitellään raakaruokintaa. Olen tehnyt jonkin verrankin kyselyitä ympäriinsä, eikä kukaan ole koskaan kuullutkaan mistään citybarffista. On hieman arveluttavaa kytkeä barf-termiä johonkin, joka ei täytä barffin nykymääritelmiä oikeastaan millään muulla mittarilla, kuin että on käytetty ruokoja ja heiniä. Minulle tuli pieni kutina, että Hellemann yrittää moisella ohjata hienovaraisesti ihmisiä pois luumäärältään arveluttavasta barffista – mutta ei sano sitä suoraan, koska yrittää olla pyllistämättä kenellekään.
Koiran ruokinta-kirjasta paistaa läpi kaksi asiaa, jotka johtunevat siitä, että ruokintaosion lienee kirjoittanut (lähes yksinään?) eläinlääketieteen tohtori: painotus suosituksissa on ilmiselvästi kuivamuoniin, sekä Merjan jo kauan ollut vastahakoisuus raakaa lihaa kohtaan. EHEC ja kumppanit saattavat olla uhka, mutta käytännön kokemus on kylläkin osoittanut, että teoreettinen uhka. Ruokamyrkytys sinänsä on koko ajan riski, sillä kylmäsäilytysketju ei ole tasan tarkkaan katkeamaton.
Myöskään kuivamuonien (hiilihydraattien) mahdollisista ongelmista, ja tavoista kiertää, korvata tai parantaa se ei suuremmin ole kirjoitettu.
Se, että kirjassa eräällä tavalla kädestä pitäen neuvotaan ruokinta-analyysien ja -ohjeiden tekeminen, niin itse olisin toivonut taulukoita raaka-aineiden koostumuksista. Jopa barffin torppaaminen olisi onnistunut tehokkaammin, jos analyysejä olisi löytynyt. Valitettava tosiasia kuitenkin on, että luotettavia tietoja ei löydy – silti barffia mainostetaan milloin milläkin, varsinkin sillä, että tiedetään mitä syötetään. Tähän markkinarakoon olisin suonut Hellemannin ja Marjetan iskevän.
Mutta jos unohdetaan nuo, niin muutoin kirja on erittäin kattava tietoteos, joka kattaa koiran eri ikäkaudet ja harrastusten vaatimukset. Perustasolla toki, mutta se riittää varmasti suurimmalle osalle asiakaskuntaa. Ja kenelle ei riitä… hän osannee etsiä lisää tietoa.
Tästä lainauksesta, useampien muidenkin joukosta, pidin:
Omakohtaisten kokemustemme mukaan jotkut pennut voivat vielä yhdeksänviikkoisina kasvattajan luona aterioida neljäkin kertaa, mutta niiden joutuessa uuteen kotiin ainoaksi koiraksi annokset vähenevät kertaheitolla kahteen.
Minun on aivan pakko lainata toisestakin kohtaa:
Niukka valkuaisen saanti 1980-luvulla oli sekin harkittua ja ruokintaneuvojien aikaansaamaa. Suurten koirien nopeakasvuisuudesta syyllistettiin niiden omistajia: puhuttiin broilerikasvusta, jonka aiheuttivat liika ravinto ja liika valkuainen. Nyt ymmärretään, että olimme hakoteillä ja teimme isoja virheitä.
Valitan Hellemann ja Marjeta – tuo aika ei ole mihinkään kadonnut. Niin kasvattajat kuin koiranruokateollisuus säätelee edelleenkin kasvua leikkaamalla isoilta roduilta sekä energian, että valkuaisen. Mutta asiaa kirjoititte – toivottavasti valistus puree.
Kaiken kaikkiaan Hellemannin ja Marjetan Koiran ruokinta on ehkä paras perustason ruokintateos markkinoilla tällä hetkellä. Se kannattaa ostaa, vaikka ei olisikaan tulkinta-asioissa samaa mieltä, ja omaisi jo sen tarjoaman tietotason. Hyvää perusteosta kannattaa aina lukea, ja takaan, että jokainen löytää sieltä jotain uutta sekä muuta, joka antaa ajattelemisen aihetta. Minäkin löysin.
Muuten, ei greyhoundien ruokinta Irlannissa ole tapahtunut enää 40 vuoteen kuten Merja kuvailee – pielessä se on silti.
