Olen esitellyt jo kaksi foorumeilla ja turuilla useammin siteerattua ruokintaopusta, mutta ei kahta ilman kolmatta. Koiran ruokinta ja hoito komeilee melkoisella tekijäluettelolla: MMM Riitta Kempe, ELT Minna Leppänen, MMT Katariina Mäki, MMT Markku Saastamoinen, MMM Susanna Särkijärvi ja FT Katriina Tiira. Melkoinen liuta tutkijoita, joten sisällön suhteen lukijalla on oikeus vaatia aika paljon. Jos nimien perään tai eteen vielä merkittäisiin tittelit, ammatit ja työpaikat, niin lista alkaisi näyttää jo Messarin maailanvoittajanäyttelyn menestyneimpien koirien nimiripsuilta – jos ymmärrätte mitä tarkoitan. Kirja perustuu ProAgria Maaseutukeskusten liiton 2005 tuottamaan teokseen nro 111 Koiran ruokinta ja hoito.
Myynnissä on vanhempaa opusta sekä tätä 2010 julkaistua uudempaa opusta. Jos ostaa aikoo, niin kannattanee uhrata hieman enemmän euroja ja jättää vanhempi painos hyllyyn. Kirja ei elvistele sivumäärillä, hieman alle 150, mutta tieto on kohtuullisen kompaktissa muodossa. Jossain määrin ehkä hivenenkin tiivistettynä, koska ollaan onnistuttu tekemään joltisen verrankin mutkia oikovia yleistyksiä. Tuo on tietysti käytännön sanelema pakko jossain määrin, mutta antaa epäselvissä ja tulkinnanvaraisissa tapauksissa turhan faktanomaisen kuvan. Tai mistä minä tiedän, ehkä tekijät ovatkin vakuuttuneita siitä, että asiat ovat juuri nimenomaan heidän tulkintansa mukaisia. Kirjan layout on selvä ja helppolukuinen, mutta kattavampi hakemisto puuttuu ja sisällysluettelo ei pomppivaan tiedonhakuun sovellu. Sisällysluetteloon on merkitty kenen käsialaa on mikäkin luku, jolloin huomaa, että kirja on hyvin pitkälle Kempen käsialaa. Ja ilmeisesti kustannus- ja markkinoinnillisista syistä johtuen tämäkin kirja on raiskattu mainoksilla. Niiden takia tai niistä johtuen kirjan hinta on kolmenkympin tietämissä.
Koiran ruokinta ja hoito on vahviten koiran ruokintakirja, olkoonkin että käyttäytymistä, jalostusta, yleistä hoitoa ja tutuimpia terveysongelmia käsitellään myös. Niiden anti on lähinnä kevyen informatiivinen, eikä aina ihan sitäkään. Itse olisin suonut noiden ns. sivujuonteiden jäävän kokonaan unholaan, koska niissä asia jää hyvin ohueksi. Jostain syystä on yritetty tehdä koirista kattavaa opusta siinä kuitenkaan onnistumatta. Sisältö onkin lähes kokonaan koirien ravitsemusta ja siihen liittyvää, ja siltä osin kirja kylläkin täyttää odotukset. Ainakin melkein.
En voi suositella Koiran ruokintaa ja hoitoa aivan vasta-alkajille. Kuten kirjat yleensäkin, niin tämäkin vaatii määrättyä lähdekriittisyyttä, ja se taasen edellyttää perusasioiden osaamista ja mielellään ymmärtämistäkin. Jos Hellemannin kirja Koiran ruokinta on leimallisemmin oppikirjatyyppinen, niin Kempen Koiran ruokinta ja hoito on lähinnä muistikirja jo asioita osaaville. Kirja, josta voi tarkistaa ja kerrata määrättyjä detaljeita. Ja tässä onkin Kempen kirjan vahvuus. Siinä kun Hellemann neuvoo kädestä pitäen miten ruokien ravintosisältöjä ynnäillään, niin Kempe antaa taulukoita eri raaka-aineiden ravintosisällöistä. Jos jotenkin kärryillä olevan raakaruokkijan on valittava kumpi ostaa, Hellemann vai Kempe, niin nimenomaan tiivistetyn sisällön ja taulukoiden takia valinta kallistuu Kempen suuntaan. Oma kysymyksensä on, että pitävätkö annetut tiedot aivan kutinsa, mutta varmasti ne ovat huomattavasti lähempänä totuutta kuin barffaajien luulot, jotka taasen perustuvat Billinghurstin epämääräisiin veikkailuihin.
Kuten aina auktoriteetin kirjoittaessa – ja tutkimustyönsä ja oman aktiivisuutensa takia sitä Kempe eittämättä on – niin faktasisältö värjäytyy omien mielipiteiden mukaisesti. Tiedän, että harvempi kirjoittaja merkitsee lähteitä ja suurin osa lukijoista ei nooteista edes piittaa, mutta silti kun annetaan ns. yleiseen tietoon verrattuna poikkeavaa faktatietoa, niin lähde olisi syytä merkitä. Ymmärrän, että on eri asia kirjoittaa tieteellistä tekstiä kuin maallikoille suunnattua perusopasta, mutta käytetyt lähteet olisi silti parempi merkitä edes luvun jälkeen – muutama kirjallisuusviite kirjan lopussa ei ole riittävää. Maailmassa on jo riittävästi toisistaan poikkeavaa tutkittua tietoa, ja lukijalle olisi annettava mahdollisuus arvioida itse mihin uskoa – vaikka kyse ei olisikaan sen arkipäiväisemmästä asiasta kuin kanamunan hyödynnettävyydestä ja ikuisesta väännöstä raaka vastaan kypsä.
Minulle tuli paikka paikoin olo, että taas kerran tutkijat ovat unohtaneet, että reaalielämä ei ole sama kuin labra, ja teoria ei aina kulje käsi kädessä käytännön kanssa, koska käytännössä on enemmän muuttujia – koiran vatsalaukun happamuudessa, lämpötilassa, mekaanisessa toiminnassa ja muussa entsyymitoiminnassa niitä muuttujia vasta piisaakin. Tai että mitä ihmeen väliä on muutamien prosenttiyksiköiden eroissa valkuaisen sulavuudessa, kun annetaan kuitenkin kokonaisuutena reippaasti yli oletetun tarpeen – jos syy löytyy, niin nuo ovat niitä kosketuspintoja olevaan elämään, jotka valitettavasti tästäkin kirjasta puuttuivat.
On mukavaa, että urheilukoirat on muistettu ja laajalla rintamalla. Ei mikään ihme muistettaessa Kempen valjakkotaustat sekä tutkimustyöt. Treenareille kirja antaa varmasti paljonkin ajateltavaa ja heille, koska vastaavaa tietoa ei suuremmin ole olemassa kirjallisessa muodossa (suomeksi, greyhoundeille on tietysti aina heidän raamattunsa, The Care of racing greyhound).
Kempen kirja ei ollut pettymys, ja sillä on varmasti tilauksensa ja tarpeensa. Sanoisin, että Kempe täydentää Hellemannia, ja siltä osin noita kahta taustoiltaan samantyyppistä kirjaa ei kuuluisi edes verrata toisiinsa, vaan käyttää päällekkäin. Ja sitten kun törmää tiedoissa noiden kahden välillä konflikteihin, niin… No, sellaista elämä on.
Mutta niitä taulukoita olisi saanut olla enemmän. Seuraavaa – toivottavasti taas täydennettyä – painosta odotellessa sanoisin, että koiraharrastaja voi muutaman kympin tuhlata paljon turhempaankin; ostos kannattaa.
