Virtsakiteisiin törmää erilailla asetelluissa keskustelunaloituksissa todella usein. Lääkäreillä ei ole useinkaan tarjota virtsakidepotilaan omistajalle oikeastaan muuta neuvoa, kuin Hill’s tai RC, ja raakaa syövien koirien omistajat eivät yleensä haluaisi millään siirtyä takaisin nappulaan. Eikä tarvitsekaan – liha käy myös koiran virtsakideruokinnan pohjaksi.
Struviitit ovat virtsakivistä helpoimpia, ja ihan ensimmäinen asia, josta pitää ottaa selvää, kun kivistä tai kiteistä puhutaan, on ottaa selvää niiden tyypistä, jotta ei kusta omaan kahvimukiin.
Virtsakivivaivaisen koiran omistajan on syytä ryhtyä kotilaborantiksi. Virtsasta on hyvä mitata pH säännöllisesti, ja tarkkailla näytteen ulkonäköä. pH-liuskoja ja -paperia löytyy esimerkiksi ebaysta ja hyvin varustelluista apteekeista.
Virtsanäyte on hyvä ottaa kirkkaaseen purkkiin ja antaa sen seistä. Värin kuuluisi olla laimean keltainen, eikä näkyvä sakka tai hippuset purkin pohjalla ole toivottavaa. Mitä kauemmin virtsa seisoo, sitä suuremmaksi sakkaamisen riski kasvaa – sama tapahtuu myös rakossa. Jos sakkaa on aivan tuoreessa näytteessä tai se muodostuu esimerkiksi tunnissa, on melko todennäköistä, että rakossa seisova virtsa muodostaa oikein kunnon kiviä. Tällaisissa tapauksissa virtsa on myös usein voimakkaan keltaista, jopa oranssihtavaa, appelsiinimehumaista, eli aivan liian väkevää.
Tästä pääsemme siihen, että aina ja joka kerta kaikkein tärkein hoitomuoto virtsakivien hoidossa on riittävä juominen. Laihassa virtsassa kide ei löydä kaveria yhtä helposti, kuin väkevässä, jolloin kiteytymisen riski on pienempi. Runsas juominen lisää myös eritetyn virtsan määrää, mikä huuhtoo virtsateitä – virtsa vaihtuu useammin, eikä seiso rakossa pitkiä aikoja. Juomisen lisäämiseen voi käyttää ruoka-annokseen lisättyä suolaa, tai koiralle voi tarjota ruuan nestemäisenä. Myös erilaiset maustevedet kannattaa kokeilla.
Struviitit ovat virtsakivistä yleisimpiä, ja niihin liittyy todella usein virtsatietulehdus ja virtsan korkea pH. Kun tulehdus saadaan hoidettua, kiteetkin häviävät. Joskus struviititkin ilmaantuvat kuitenkin ”itsestään”. Struviittikiteille otollinen pH on emäksinen – minkä vuoksi niiden ruokavaliohoitokin on yleensä helpompaa, kuin muiden tyyppien. Veden lisäksi ruokaan lisätään happoja, joiden voidaan olettaa erittyvän virtsaan. C-vitamiini on varsin tyypillisesti käytetty.
Lihapohjainen ruokinta on suotavaa, sillä käyttämättä jääneet aminohapotkin poistetaan virtsateiden kautta. Myös DL-metioniinia käytetään jonkin verran – metioniini on aminohappo, mutta ainoastaan L-muoto on biologisesti aktiivinen, eli D-muotoiset molekyylit poistetaan aina. Lisäksi myös karpalossa on todettu olevan virtsateiden hyvinvointia tukevia aineita, ja struviittikivien kohdalla karpaloa ei ole ainakaan syytä vältellä. Magnesiumia sen sijaan ei kannata antaa runsaita määriä. Struviittikiteet myös liukenevat kohtuullisesti, kun olosuhteet ovat niille epäotolliset.
Toinen, onneksi hiukan harvinaisempi, mutta hankalammin hoidettava kidetyyppi on kalsiumoksalaattikiteet. Kalsiumoksalaatteja muodostuu happamassa virtsassa, ja niiden muodostumiseen tarvitaan kalsiumia ja magnesiumia. Toisin kuin struviittikiteet, jo kiteytyneet kalsiumoksalaatit eivät vastaa liuotushoitoon, joten niiden poistaminen vaatii rakon huuhtelun tai jopa leikkauksen, mikäli kiteet eivät luonnollisesti mahdu poistumaan. Kalsiumoksalaattien hoidossa ruokavaliosta karsitaan ylimääräiset hapot, jotta niitä ei olisi laskemassa virtsan pH:ta. Happoja on suhteellisen helppo lisätä, mutta emäksiä ei, sillä elimistöllä on tehokas palautusjärjestelmä emäksille – niistä on usein puutetta, eikä niitä hukata yhtä heppoisin perustein, kuin happoja, joista on ylitarjontaa.
Tämä tarkoittaa proteiinin määrän rajoittamista – ei poistamista – esimerkiksi siirtymällä laadukkaampaan lihaan, jolloin samassa proteiinimäärässä on enemmän hyödynnettävää, sekä usein lihan muuttamista rasvaisempaan laatuun. Kasviperäiset proteiinit voi unohtaa kokonaan, ja mahdollista lisäenergiaa haetaan rasvoista tai matalan proteiinin hiilareista, kuten perunasta ja bataatista. Kalsiumin saantia rajoitetaan tarkasti tarpeeseen – jos päivittäinen tarve on 1 g, annetaan juuri sen verran tai jopa hieman alle huomioimatta imeytymisvaraa tai muita ylimääriä. Myös muiden kivennäisaineiden ja D-vitamiinin kanssa täytyy olla tarkkana.
Struviittikiteiden hoidon jälkeen voidaan usein palata takaisin täysin normaaliin ruokintaan, mutta kalsiumoksalaattikivet sekä geneettistä tai sairaudellista perua olevat kystiini- ja uraattikivet vaativat useimmiten sopivan ruokinnan sekä virtsan kontrolloinnin jollakin tasolla lopuksi elämää. Elämä virtsakivikoiran kanssa ei kuitenkaan ole mahdotonta, eikä edes ruokavaliosta tarvitse useinkaan karsia kuin muutamia tekijöitä. Lihapohjainen tai ainakin lihapitoinen ruokinta onnistuu useimmissa tapauksissa – ja lihassahan on aina se vähintään 60% nestettä.
