Koirat ovat nykymaailmanaikaan jo varsin suuri bisnes. Eikä ihme, elintason noustessa myös lemmikkiin on varaa tuhlata koko ajan enemmän. Uusia koirankoulutuksellisia tai ruokintaan liittyviä teorioita, kursseja, tuotteita, urheilulajeja ja apuvälineitä ilmestyy kuin sieniä sateella.

No, ei siinä mitään. Ilmestyköön. Yksikään näistä ei kuitenkaan ole mitenkään maailmaa mullistava keksintö. Tavallinen koira pärjää parilla kupilla, pedillä, pannalla ja hihnalla. Ja itse asiassa siihen olisi ihan järkevää pyrkiä. Kaikki muu on turhaa, eikä se koira välitä siitä, että sille sesongin vaihtumisen vuoksi vaihdetaan uuden muodin mukainen blingblingpanta. Se välittää siitä, että se pääsee ulos, saa olla koira ja tehdä yhdessä omistajan kanssa. Tai ainakin ihannetilanteessa asia on niin.

Tämän jatkuvan markkinoinnin haittapuolena on se, että ihmisiltä häviää kyky katsoa omaa toimintaansa koiran kanssa kriittisesti. Ei osata yhdistää omaa tekemistä siihen, mitä koira tekee. Halutaan tarjota rakkaalle perheenjäsenelle vain parasta – mutta unohdetaan se, että myös rajat kuuluvat rakkauteen. Rajojen asettaminen ja koiran kanssa toimiva kommunikointi ovat hallinnan perusteet.

Tommy Wirén vertaa kirjassaan Hienosti hihnassa koiran hallintaa auton hallintaan. Hallinta on koiran ja omistajan suhteessa ja viestinnässä, ne ovat kuin auton ratti. Mutta jopa hihna, lain vaatima perusväline, on kuin turvavyö – pelastaa kriisitilanteessa, mutta ei kuitenkaan vaikuta siihen, mihin auto on menossa. Vertaus on varsin osuva. Ja jos samalla linjalla jatketaan, niin vedonestovaljaat, kuonopannat ja muut vermeet ovat vain luistonesto ja ABS-jarrut. Niiden on tarkoitus helpottaa koiran hallintaa hankalissa tilanteissa, mutta ne eivät poista ohjaamisen ja autonkäsittelytaitojen tarvetta.

Näin ollen ilman samanaikaisesti tapahtuvaa koulutusta on turha toivoa, että mikään vedonestovehje toimisi toivotulla tavalla. Koira saadaan pian turrutettua apuvälineeseen, ja edessä on seuraavan version hankinta, koska ongelma palaa joko pikkuhiljaa hiipien. Tai aina, kun apuväline poistetaan, koska koiraa ei tajuta kouluttaa, opettaa sille, mitä siltä todella halutaan.

Jos vehje on tehokas, kuten kuonopanta yleensä, sen toimivuus voidaan pilata käyttämällä sitä väärin, esimerkiksi flexin kanssa. Kuonopannan idea kun on se, että koira kävelee nätisti ja vetämättä, siis kontrolloidusti. Flexin idea taas on antaa liikkumavapautta – se on suunniteltu toimimaan juuri päinvastoin kuin kuonopanta. Lisäksi flexi antaa liikkumavapautta vain, jos koira hiukan vetää kelaa ulos. Soppa on taas valmis.

Itse vierastan myös valjaiden käyttöä arjessa. Valjaat kun on suunniteltu vetämiseen, ja koira saa nojattua niihin koko painollaan – eli helpottaa vetämistä. Mutulla sanon, että monissa tapauksissa valjaat hankitaan juuri siksi, että koira vetää, ja korisee vetäessään. Valjaiden lisääminen tähän yhtälöön toki hävittää korinan, koska ei paina kurkkua, mutta vetämisongelmaan niistä on harvoin apua. Oikea ratkaisu on kouluttaa koira kulkemaan vetämättä. Useimmissa perusvaljaissa kiinnityspiste on koiran selän päällä, jolloin myös hallinta koiran suunnasta menetetään. Ihan tavallisenkin pannan avulla koiran saa yleensä käännettyä sivulle hihnan avulla – valjailla tämä ei enää onnistu. Toki valjaiden kädensijasta saa näppärästi hyvän otteen – mutta hyvin koulutettua koiraa ei tarvitse repiä mihinkään suuntaan.

Itseasiassa hyvin koulutetun koiran perusvarusteista jopa hihnan voisi jättää pois. Koira ei tarvitse hihnaa, se on vastaantulevia ihmisiä ja varsinkin suomalaisia pelonlietsojia varten. Ehkäpä hihnattomuutta kannattaisi pitää ainakin ideaalina tavoitteena. On hyvä pyrkiä siihen, että hihnan olemassaolon voi unohtaa, vaikka se oikeasti onkin olemassa. Opettele käyttämään koiran kaasua, jarrua, kytkintä ja rattia niin, että matkanteko on jouhevaa, mielekästä ja taloudellista (varsinkin omille ja kanssakulkijoiden hermoille). Kengurubensasta ei ole pakko kärsiä – eikä jatkuvista ikävistä nykäyksistä turvavöissä. Se on paitsi kaikille mukavaa, niin myös rutkasti halvempaa.