Lopputalvesta alkutalveen koiranomistaja huolestuttavat punkit. Niitä yritetään häätää mitä useimmilla eri tavoilla ja punkkien välittämiä sairauksia pelätään. Toki punkkiväleitteiset sairaudet ovat uhka koirallekin, mutta omistaja suuremmassa vaaravyöhykkeessä on.

Punkkien sijaan pitäisi puhua puutiaisesta tai taigapunkista. Noin 1500 punkkilajista nuo kaksi ovat ongelmallisia. Ne ovat Suomessa ainoita, jotka voivat levittää punkkivälitteisiä sairauksia. Ne loput, ainakin 1498 punkkilajia, ovat joko harmittomia tai erittäinkin hyödyllisiä — ylipäätään molemmat luokittelut ovat hyvin ihmiskeskeisiä ja ihmisitsekkäitä.

Mutta yksinkertaisuuden nimissä, niin punkki tarkoittaa tässä asiayhteydessä aina

• puutiaista (Ixodes ricinus)
• taigapunkkia joka tunnetaan myös nimellä siperianpuutiainen (Ixodes persulcatus)
• yhdysvaltalaisissa lähteissä meiltä löytymätöntä black legged tick, jonka toinen paikallinen nimi on deer tick

Kun näet kuvan kimalaisesta, joka on täynnä punkkeja, niin ne eivät ole niitä punkkeja, joita haluat välttää. Ne eivät ole myöskään kuppaamassa kimalaista tyhjäksi verestä (kimalaisessa ei edes ole verta kuten meillä). Ne ovat liftareita, pummineet kyydin, ja ovat suuntaamassa pesälle siivoustöihin. Yksi monista luonnon tavoista hoitaa kodin ulkopuolinen siivoustyövoima.

Alleviivaan edelleen, että kaikki tästä eteenpäin koskee vain noita kolmea punkkilajia, ei niitä vähintään 1500 muuta lajia.

Punkki on verta imevä loinen

Ihminen, koira ja ylipäätään jokainen lämminverinen on punkeille ruokalähde. Ei mitään muuta. Siltä osin me emme ole kukkasta kummallisempaa ja ravintoketjun yläpäässä oleminen on suhteellista — lisäksi miekkavalailla ja leijonilla on oma näkemyksensä sijainnistamme ravintoketjussa.

Oli kyseessä sitten hyttynen, paarma tai punkki, niin veriaterialla on yksi ja vain yksi oleellinen tarve: sitä tarvitaan suvun jatkamiseen. Mutta punkki on vetänyt ateriatarpeensa tuostakin pidemmälle, eräällä tavalla erikoistunut evoluutiossaan vaikka hyttystä pidemmälle. Se tarvitsee veriaterian myös viimeiseen muodonmuutokseen ennen munimista.

Veriateria ei sinällään ole ongelma. Eivät punkit pysty aiheuttamaan minkäänlaista anemiaa tai puutosta. Jos punkki saa ruokailla loppuun saakka, ja tipauttaa itse itsensä, niin puremakohtaa ei useinkaan edes huomaa. Lentävillä vampyyreilla tilannehan on täysin toinen ja suurin osa huomaa tuskallisen hyvin hyttysen piston, mäkärän viillon tai paarman pureman irroittaneen lihakimpaleen.

Loiset pyrkivät harvoin jos koskaan sairastuttamaan isännän, tappamisesta puhumattakaan. Se tehdään vain silloin kun isäntä on uhrattavissa vaikka jälkeläisten ruuaksi, kuten loispistiäiset tekevät. Mutta tuo ei päde punkkien kohdalla. Ongelma on bakteereissa, ja yhdessä tapauksessa viruksista, jotka ovat ”oppineet” käyttämään punkkeja kulkuneuvonaan. Puhutaan punkkivälitteisistä sairauksista, kuten vaikka borrelioosista.

Sokea ja kuuro ilman hajuaistia

Punkki ei ole oikein tehokas missään. Se ei ole nopea, sillä on hyvin rajoittunut aistijärjestelmä, se ei kestä hyvin pakkasta ja kuolee nopeasti kuivassa ja kuumassa.

Punkki on kuitenkin kohtuullisen hyvä kiipeämään ylöspäin — oikeammin, ei se muuhun suuntaan oikein osaa kulkeakaan — mutta sen tarttumiskyky on enintään siedettävä. Se osaa hypätä kokoonsa nähden mukavan matkan, mutta jos sitä verrataan muihin hyönteisiin tai hämähäkkieläimiin, niin se on enintään piirimestaruustasoa, jos edes sitäkään.

Punkki ei haista mitään, eikä sillä ole silmiä. Se pystyy kuitenkin aistimaan liikkeen sekä lähestyvän eläimen. Sen saalistustapa on täysin passiivinen. Kiivetään heinään tai muuhun hieman kosteammalla alueella olevaan kasviin ja sitten odotetaan. Kun sopiva liike tapahtuu, niin punkki joko siirtyy askeleella suoraan kohteeseen tai tekee lyhyen uskonloikan.

Jos on tuuria, niin kyseessä on ateriointiin sopiva eläin. Jos ei, niin hypätään kyydistä ja yritetään uudestaan.

Vaaniminen on punkille riskialtista aikaa. Punkilla ei ole varsinaista suuta, eikä se osaa juoda. Se kuitenkin tarvitsee vettä, kuten kaikki muutkin, eivätkä jokaisen muodon yksi tai kaksi veriateriaa nesteytä. Joten kun se kököttää heinän korressa, niin se on vaarassa kuivua ja kuolla. Joten tipahdettuaan se käy maanrajassa hörppäämässä suullisen vettä ja yrittää uudestaan.

Mutta punkilla ei ole suuta. Se saa nesteensä ihon kautta ilmankosteudesta, Siksi ympäristön suhteellinen kosteusprosentti täytyy olla 80 % luokkaa. Jos on kuivemppaa, niin punkki kuolee. Joten jos haluaa varmistaa, että kotipihalla ei ole punkkeja, niin pidetään nurmikko lyhyenä eikä missään nimessä kastella sitä.

Liike on se ärsyke, joka laittaa punkin liikkeelle. Sen kyky aistia mm. lämpöä ja hiilidoksidia toimii eräällä tavalla kaukovaroitusjärjestelmänä. Siksi punkkeja voidaan pyydystää vaikka vetämällä kangasta heinikosta.

Myöskään värillä ei ole väliä. Punkilla ei ole silmiä, ei näkökykyä, ei mitään työkalua ymmärtää värejä. Siksi vaalea vastaan tumma vaatetus tai koiran turkki ei merkitse yhtään mitään. Mutta vaaleasta pohjasta tumma punkki on helpompi havaita.

Ihmiset yrittävät karkottaa punkkeja niin hajusteilla kuin mausteilla. Punkeilla ei ole minkäänlaista hajuaistia. Ei se kykene haistamaan hajumolekyylejä, minkäänlaisia. Joten laventelit ja muut wunderbaum-akselilta ovat punkkihäätönä turhia.

Punkilla on Hallerin elin hoitamassa koko ulkomaailman seurantaa. Sillä punkki aistii lämmön, liikkeen, hiilidioksidin ja kumppanien feromonit. Ja edelleenkään hiilidioksidin aistimisella ei ole mitään tekemistä hajujen kanssa. Ei edes etäisesti, tai teoreettisesti.

Valkosipulin nimeen vannotaan. Vannojat sitten arpovat, että johtuuko teho siitä, että punkki ei pidä valkosipulilla maustetun ruuan hajusta vai mausta. Tutkitustihan valkosipuli ei karkota punkkeja, mutta se ei saa haitata ja häiritä vakaata uskoa. Puhutaan kokemusasiantuntijuudesta sillä perusteella, että ei ole ollut punkkeja.

Sitä ei sitten mietitä, että vaikuttaako peurapopulaation vaellukset mitenkään, myyrien kannanvaihtelu, kasvuston pituus, paikallinen kuivuus, kovempi liikennemäärä, koiran turkki tai melkoinen liuta muita realistisesti selittäviä tekijöitä. Ei, sen täytyy olla valkosipuli, koska joku on joskus niin sanonut, ja eihän kukaan moista omasta päästään keksisi niin, että punkkeja tuntemattomat sen uskoisivat?

Punkki ei ole orava

Kun punkki pääsee koiran kyytiin, niin se aloittaa matkan ylöspäin. Se pystyy liikkumaan myös sivusuuntaan, jos on tarvis. Mutta aniharvoin punkki suuntaa alaspäin.

Se etsii paikkaa, jossa iho on ohutta ja verisuonet lähellä. Ja jos siellä on vielä suojaisaa, niin aina parempi. Siitä syystä punkkeja löytyy kainaloista, korvien takaa, nivusista, varpaiden välistä…

Punkki ei ole kovinkaan nopea etenemään. Se tarvitsee aikaa tunneista vuorokauteen. Mutta mitä nopeammin se pääsee pureutumaan, niin sitä parempi. Osaksi tietysti koska punkilla on nälkä, mutta suurin syy on se, että se pääsee ylipäätään syömään. Mitä pidempään se taivaltaa, niin sitä suuremmaksi kasvaa riski, että se putoaa kyydistä.

Ne ovat niitä kavereita, joita omistaja sitten löytää sängystään. Koiria pidetään ehkä suurimpana uhkana ihmisille punkkivälitteisissä sairauksissa. Ei siksi, että koira muuttuisi tautipesäksi ja tartuntavektoriksi, vaan että koira voi kuljettaa mukanaan isonkin määrän punkkeja, jotka siirtyvätkin ihmiseen.

Turkin ja karvan laatu on vahvasti selittävä tekijä sille miksi osa koirista on punkkimagneetteja, ja osaan ei tartu koskaan.

Neljä elinmuotoa

Punkit parittelevat ruuassaan. Joten jos koiras ja naaras tapaavat, feromonien johdattamana, koiran kainalokuopassa, niin ensin paritellaan noin viikon ajan ja sitten suunnataan kukin suunnalleen ruokailemaan. 

Naaras tarvitsee yhden veriaterian munimista varten. Syötyään se irtautuu, pudottautuu maahan, munii ja kuolee pois. Jos parittelu kesti einen kauan, niin ei muniminenkaan ole mitään pikatoimitus. Siihen uhrataan aikaa kuukaudesta kahteen.

Munat kuoriutuvat aikanaan ja syntyy toukka. Toukka vaatii veriaterian kehittyäkseen ja kuten aina punkkien kanssa, niin sekään ei ole kranttu. Mikä tahansa lämminverinen maaeläin kelpaa.

Toukalla on kuitenkin mittaa vain alle millimetrin, joten se käyttää ravinnokseen yleensä hiiriä, myyriä tai maassa oleskelevia lintuja.

Saatuaan ravintonsa, toukka muuttuu nymfiksi. Se on jo punkin näköinen, mutta vielä vaatimaton kooltaan, mutta silminnähtävissä — noin 1 – 2 mm. Nymfi aterioikin jo kuin aikuinen, joten kaikki kelpaa ketusta hirveen, ja ihmiseen sekä koiraan.

Ihmisten ja koirien kohdalla nymfien puremaa pidetään yleisimpänä. Syy on sen pieni koko, jolloin sitä on vaikeampi havaita. Mutta aina kun kohdalle osuu pienen pieni punkki, niin se on nymfi.

Nymfien löytömäärien suhteen kannattaa olla hieman hereillä. Ihan siksi, että missä on yksi nymfi, niin on monta. Toukat kun eivät suuremmin vaella syntymäalueeltaan, niin iso määrä nymfejä kertoo, että sillä ulkoilureitillä on paljon punkkeja. Sekä liikkeellä on reippaammin jyrsijäkantaa.

Nymfi on se varsinainen kantaa levittävä muoto. Toki aikuinenkin leviää maantieteellisesti, mutta naaras jää paikoilleen sen viimeisen aterian jälkeen. Nymfi taasen matkustaa nyt ja pykälää vanhempana.

Kun nymfi on saanut veriateriansa, niin tipauttaa itsensä ja kehittyy koiraaksi tai naaraaksi. Aikuinen punkki on sellainen selvästi silmin havaittava 2 – 4 millinen, ja joskus kävelyn jopa tuntee.

Aletaan olla elinkierrossa takaisin alkupisteessä. Koiras käy parittelemassa, mutta naaras tarvitsi parittelun jälkeen vielä sen yhden veriaterian munimista varten. Koko kierto kestää muutaman vuoden, hieman ottaen ja antaen sekä riippuen aterioinnin tiheydestä sekä ympäristöstä.

Ruskea koirapunkki

Ruskea koirapunkki (Rhipicephalus sanguineus) kuuluisi periaatteessa samaan kastiin muiden vertaimevien punkkin, puutiasten, joukkoon. Mutta se on hieman poikkeus, ainakin vielä.

Ruskea koirapunkki on alunperin Afrikasta kotoisin, mutta levinnyt ihmisten mukana joka puolelle. Keski-Euroopassa se on jo tavanomainen, mutta Suomessa vielä harvinainen. Ruskea koirapunkki on kuitenkin muuttanut tänne pysyvästi.

Ruskea koirapunkki näyttää silmin ihan tavalliselta punkilta. Se saattaa olla hieman suurempi ja vikkelämpi koivistaan, mutta ei moisilla vertailuilla kukaan pysty lajimääritystä tekemään. Mikroskoopilla lajierot ovat kuitenkin selvemmät.

Ruskea koirapunkki on hankala vieras parista syystä. Ensinnäkin se sietää kuivaa ja haluaa asua taloissa. Toiseksi sen elinkierto on kotimaista punkkiamme nopeampi. Se ei tarvitse kuin muutaman kuukauden elinkiertoonsa. 

Tarkoittaa sitä, että jos on onnistunut jostain, vaikka ulkomaanreissulta, kaappaamaan mukaansa paritelleen punkkinaaraan, niin hetken kuluttua jalkalistojen ja muiden rakosten suojassa vipeltää melkoinenkin liuta punkkeja. Ja kaikki suuntaavat koiraa kohden.

Ruskea koirapunkki tulee toimeen muiden punkkien tapaa millä tahansa verellä, mutta se on erikoistunut koiriin.

Kesällä on oikeastaan aivan mahdotonta arvuutella onko punkki meikäläinen puutiainen vai turistimuistona tullut ruskea koirapunkki. Sen sijaan jos talvella löytää koirastaan punkin, niin se kannattaa ottaa talteen ja piipahtaa hakemassa eläinlääkäriltä lajitunnistus — ja vasta sitten päivittää Facebookiin miten punkit perkeleet ovat oppineet elämään lumessa. Kun eivät ne olekaan oppineet, ja se talvella löytynyt on huomattavan suurella todennäköisyydellä juurikin ruskea koirapunkki.

Ruskea koirapunkki ei ole kovinkaan vaarallinen. Se ei levitä aivokuumetta eikä borrelioosia. Parille muulle sairaudelle on riski, mutta ei kovinkaan korkea. Ruskean koirapunkin ongelma on sen vaikea häätäminen. Onnistuu, mutta permetriiniä ja paria muutakin häätöä kuluu.