Kävimme koirien kanssa Irlannissa ollessa Banteeran schooling-radalla, koulutusradalla. Ainahan me kävimme, vähintään viikonloppuisin. Jos jotakuta kiinnostaa tietää, niin siellä radan kastelu ja lanaus vaikuttaa 480 metrillä noin neljä kymmenystä. Puhutaan siis useammasta koiranmitasta. Tämän ei pitäisi olla uutinen yhdellekään greyhound-treenarille. Kunhan muistutin asiasta. Asioilla on tietysti kaksi puolta. Vähintään. Jos välillä kastellaan kunnolla, välillä ei, niin siitä on se hyöty, että rata ei ”suosi” aina samaa koiratyyppiä. Kastellulla, nopealla radalla pärjäävät maksiminopeuskoirat, kun taas kuivalla, raskaalla, radalla taasen nopeuskestävät. Ei puhuta turvallisuudesta. Jokaisen pitäisi muistaa se asia ulkoa. Me opimme sen asian silloin kun Nereidi rikkoi ranteensa Turun Vätin radalla. Se ei mennyt rikki tiukkojen kaarteiden takia. Se meni rikki siksi, että rata oli rutikuiva ja siinä oli kerros irtonaista, liikkuvaa hiekkaa sementinkovalla alustalla. Siperia opettaa. Kuulemma.
Erilaiset koiratyypit greyhoundeissa on hassun hauska juttu. Sen lisäksi, että se ohjaa jalostusta, niin se on todellakin hassun hauska juttu kilpailullisesti. Tämä saattaa kuulostaa itsestään selvyydeltä, mutta ei ole sitä, ei edes greyhound-piireissä: se määrää millä matkalla koira pärjää. Perinteisesti ollaan puhuttu sprinttereistä, keskimatkan koirista ja stayreistä – pitkän matkan painajista.
Fysiologisesti kaikki greyhoundit ovat sprinttereitä, jos ne eivät ole stayereitä. Mutta ei puututa siihen, nyt on kyse lajin omasta terminologiasta, fakkislangista. Sprintterit ovat 280 metrin koiria. Keskimatkan koirat jaksavat 480 metriä. Stayerit tappavat metri metrin jälkeen kestäen 680 metriä. Irlannissa ja Englannissa jako tapahtuu kaarteiden mukaan, joka on itseasiassa hieman selvemmin kuvaava jako – mutta ei ole käytössä Suomessa. On kahden, neljän ja kuuden kaarteen koiria. Sekä lisäksi kahdeksan kaarteen maratoonarit. 280/480/680 on vanha eurooppalainen jako. Sen kanssa elettiin täälläkin. Mutta maailma muuttuu. A
ustraliaiset aloittivat uudemman villityksen, 500 metriä ja yli, yleensä aina 520 metrille asti, noin. Siksi on alettu puhua keskimatkan koirien sisällä tyypeistä matkaan sidottuna. 400 metrin koira. 480 metrin koira. 500 metrin koira. Nuo eivät ole mitenkään kiveen hakattuja, vaan niitä käytetään iloisesti sotkien. Joku puhuu kilpaillun matkan suhteen. Toinen sen matkan suhteen, jossa koira ”katkesi”. Kolmas taasen pisteestä, jossa koiralla on paras vauhti. Lauseyhteydestä ja kontekstistä sitten olisi selvitettävä mistä oikein puhutaan. Eikä se ole sinällään tärkeääkään. Tärkeää on oivaltaa se, että näennäisesti lyhyilläkin eroilla matkoissa on merkitystä. Ja suurta sellaista. Ja että aina pelkästään mitatut metrit eivät vaikuta, vaan metrien kunto, radan kunto.
Irlannissa ja Englannissa on koiria paljon. Sekä vielä enemmän. Yhdessä isommassa kilpailukennelissä on enemmän koiria kuin kilpailuikäisiä koko Suomessa. Ruotsissa on kymmenen kertaa enemmän koiria kuin Suomessa. Irlannissa yhden radan vaikutuspiirissä on enemmän koiria kuin Ruotsissa. Isoja määriä. Niin isoja, että mittakaavan hahmottaminen on suurimmalle osalle suomalaisia mahdotonta.
Numerot ovat vain numeroita, niille ei ole mitään suhdetta. Mutta annetaan yksi. Kun seuraavan kerran menette Tampereen treeneihin, niin Rämön Toni ja minä teimme vähintään saman määrän koiria. Joka päivä. Kahdestaan. Yhdestä kennelistä. Kyllä, minä olin kohtuullisen hyvässä kunnossa silloin. Kävele kahden koiran kanssa suoraa 300 metriä. Sama matka takaisin ylös. Uudestaan. Ja uudestaan.
Tuossa koiramäärässä erot näkyvät selvemmin. Jokaiseen luokkaan kuuluu useampi koira. Irlannissa suurin osa keskimatkan koirista kilpailevat 480 metrillä, 525 jaardilla. Pienempi osa 503 metrillä, 550 jaardilla. Maassa on rutkasti todella nopeita 480 metrin koiria, jotka eivät koskaan voita Irlannin Derbyä. Ne eivät pääse edes välieriin asti. Syynä on se ”ylimääräinen” 23 metriä. Ne eivät jaksa, toiset tulevat takaa ohi.
Jalostuksella perustellaan sitä, että joku on 500 metrin koira. Ehkä asia on noin. Ehkä ei. Nimittäin edes treenarit eivät Irlannissa suuremmin treenaa, paria poikkeusta lukuunottamatta. Kuinka suuri merkitys ainaisella sprintin tahkoamisella treeneissä ja harvakseltaan kilpailemisella on kestävyyteen? Sanoiko joku, ettei parilla kymmenellä metrillä ole merkitystä?
Kuusiston paroni Jouni Toivoniemi sanoi aikoinaan Turun 785 metrin matkaa promotessaan, että se ei ole 680 metriä kummallisempi, koska koirat juoksevat saman matkan pysäytykseen asti laskettuna. Entä sitten, ainoastaan matka lähtökopeilta maaliin ratkaisee kilpailussa, ja siinä on eroa 105 metriä! Tosin tuolla ei Suomessa ole suurtakaan merkitystä, koska stayereitä ei ole kuin yksi tai kaksi – mutta minua mietityttää niiden pidempien keskimatkojen koirien rasitus.
Olemme mekin pistäneet koiria Turku Classiciin tuolle matkalle, eivätkä ne olleet stayreitä. Laitoin kerran jopa sprintterin tuolle matkalle. Ensimmäinen koirani. Paljon on opittu niistä ajoista. Tänään saattaisin vaatia jopa kilpailukieltoa moista yrittävälle treenarille. Meitä ei varoitettu, eikä yritetty puhua ympäri ajatuksesta. Sanoiko joku, että uutta neuvotaan ja autetaan?
Matkavalinnoilla on merkitystä. Niin kilpailuttajan kuin kilpailun järjestäjän kannalta. Vaikka Turun 495 metrin starttia kaarteeseen kritisoidaan – minusta aika turhaan, opettakaa koirillenne kaarrejuoksun alkeet – niin 560 metriä ei ole vaihtoehto. Muu maailma laskee sen jo stayer-matkaksi. Oikeammin matkaksi, joka on liian pitkä keskimatkan koiralle, ja liian lyhyt stayerille. Se on kuitenkin 80 metriä pidempi kuin tyypillinen 480, eikä suurin osa jaksa sitäkään. ihmiset kestävät tappion, kun 1-kaarteessa tapahtuu jotain, tai kun koira ohitetaan takasuoralla. Mutta ihmiset eivät kestä tappiota, kun puutunut koira ohitetaan molemmilta puolilta parikymmentä metriä ennen maalia johdettuaan siihen asti. Matkalla on merkitystä.
Sinällään erilaiset matkavariaatiot ovat rikkaus, ja siihen täytyykin pyrkiä. Kunhan muistetaan se, että SM Tampereella 480 metrillä etsii toisen tyyppistä voittajaa kuin vaikkapa SM-taisto Oulun 520 metrillä. Legendan mukaan ruotsalaiset kävivät opintomatkalla Irlannissa kun olivat aloittelemassa maailmankuulua peli- ja kilpailutoimintaansa (Ruotsalaisen greyhound racingin nousu, uho ja tuho, oma tarinansa, joka odottaa kirjoittamista). He kysyivät irlantilaisilta, että mikä olisi paras mahdollinen matka. Vastaus oli: fivehundred and fifty. Hurrit eivät oivaltaneet, että paddyt puhuivat jaardeista, 503 metriä. Siksi Ruotsin kolme päärataa rakennettiin 550 metrille.
Päätös joka ohjasi ruotsalaista jalostusta vahvasti. 400-500 metrin koirat eivät enää pärjänneet keskimatkalla. Niiden oli pakko siirtyä sprintille, jos niillä oli tarpeeksi early pacea. Jos ei… eivät pärjänneet enää missään. Joutuivat siirtymään vanhoille radoille, missä ei ollut palkintorahoja, ei mainetta, ei kunniaa.
Sprintti sai siksi liikaa suosiota. Paha juttu vedonlyönnille, koska se on de facto pelkkä kiihdytyskilpailu. Erään määritelmän mukaan sprintti on 480 metrin kilpailu, jossa kello pysäytetään 17 sekunnin tietämissä. Sprintin osuutta vähennettiin – seurattiin Irlannin mallia – ja painotus siirrettiin 550 metrille. Melkoinen osa hyviä 400-480 metrin koiria tipahti totaalisesti kilpailutoiminnasta. Ruotsin kilpailutoiminta siis painotti jalostusta nopeuskestäviin maksiminopeuskoiriin. Niihin, jotka nousevat takaa. Ja lujaa.
Nuo koirat olivat tyypillisesti itseasiassa 600 metrin koiria. Lähes stayereitä, eräällä tavalla. Suomessa ne olisivat voittaneet kaikki stayer-kilpailut. Luultavammin vielä tahkoneet siinä samalla liudan rataennätyksiä. Maan paras keskimatkan koira Cinnamon laitettiin 780 metrille. Johti valovuodella kuutoskaarteeseen asti, jonka jälkeen tuli noutaja. Turpiin tuli. Serkkupoika ja Ruotsin Derby-voittaja Hugo Houdini yritti myös samaa. Kuutoskaarteeseen saakka RE-vauhtia, ja sitten tuli myös noutaja. Aidot stayerit pyyhkivät molemmilta puolin ohi. Turpiin tuli. 680 metriin saakka molemmat olisivat olleet voittamattomia. Se koiratyypin ero.
Suomessa tämä ero on heikommin nähtävissä ja johtuu suoraan koiramäärän vähyydestä. Hyviä koiria ei ole kuin kourallinen, ehkä lähdöllinen. Siksi ne menestyvät matkasta riippumatta. Stayereitä syntyy huomattavan harvoin, joten Suomen koirakannassa niitä on vieläkin harvemmin. Siispä hyvää 500 metrin koiraa ei voiteta edes Turun 785 metrillä.
Sprintillä jako on nähtävissä selvemmin, ja koko ajan onkin löydettävissä puhtaita sprinttereitä, jotka menestyvät nimenomaan lyhyellä. Pakkaa sekoittaa se, että 400-480 metrin koirilla on usein hyvä early, ja sekin riittää sprintin tapaiseen kiihdytyskilpailuun. Sprintterin erottaa earlystä keskimatkan koirasta helposti. Samalla tavalla kuin kestävän 500 metrin koiran stayerista. Laitetaan koirat kuivalle radalle. Hoidetaan kastelu vähän niin ja näin. Jos koira menee lujaa 480 metriä, niin se on keskimatkan koira, ei sprintteri. Jos se jaksaa 680 ja yli, niin se on stayer-tyyppinen. Metrit ovat silloin niin raskaat, että mitattu matka pitenee. Siksi Suomeen kannattaa harkita irlantilaista stayeriä. Radan hoidosta johtuen Suomen 500 metriä vastaa helposti 600 metriä Irlannissa.
Suomessa juostiin samalla hetkellä tätä kirjoitettaessa 2008 Sprintti Derbyn finaali. Onnea vaan kaikille finalisteille, sekä voittajalle. En tiedä vielä kuka voitti, mutta Batseebone lienee paras ehdokas. Koska se on noista paras keskimatkan koira. Sekä taso oli taas kerran hieman kirjava. Asia, joka on aina ollut Sprintti Derbyn kirous. Syykin on selvä, liian aikainen ajankohta. Hyvä treenari osaa ajoittaa koiransa kuntopiikin. Kaunis teoria, mutta pelkkä teoria. Vaatii kahden kuukauden intensiivisen nopeusharjoittelun. Miten se onnistuu toukokuun puoleen väliin mennessä maassa, jossa Vappuna vielä hiidetään pohjoisessa? Maassa, jossa etelässäkin on yleensä vielä huhtikuun alussa maa jään peitossa, ei lumen? Luulin, että Suomessa pyritään maantieteelliseen tasa-arvoon.
Voivathan ne sprintterit, jotka eivät ole heti kilpailukauden alusta parhaimmassa kunnossaan (treenari ei siis osaa ajoittaa kuntopiikkiä), osallistua muihin sprinttikisoihin kauden aikana. Toki voivat, ja varmasti osallistuvatkin. Kysymys onkin siitä, että Sprintti Derby on matkan kuninkuusmatka, eräällä tavalla lyhyen matkan Suomen Mestaruus. Nyt se on ajoitettu siten, että pari syntymästään lahjakasta keskimatkan koiraa saavat kerätä Suomessa ah-niin-tärkeitä Vuoden Koira pisteitä sprintiltä – ennen kuin niiden kuntopiikki on saatu kohdalleen keskimatkaa ajatellen. Vielä päättömämpi on ajatus pitää Sprintti Derby kauden alussa siksi, että saataisiin pikkukilpailujen arvostusta kasvatettua. Kyllä niiden on ansaittava arvostuksensa jollain muulla tavalla kuin aliarvostamalla Sprintti Derby.
Treenareiden taito on myös mielenkiintoinen kysymys. Tekisi mieli luetella kaikki ne hyvät treenarit, jotka ovat luopuneet harrastuksesta sen jälkeen, kun nimeä treenarilleen kerännyt yksi tai kaksi huippukoiraa lakkasivat kulkemasta – oikeammin, kun ei enää tullutkaan huippuja. Miten se on mahdollista, jos kyse on treenareiden taidosta?
Irlantilaiset huiput Hennessy ja McKenna ovat hyviä treenareita, koska he menestyvät. Varmasti he osaavatkin. Ja suurin ero irlantilaiseen tavan treenariin tulee siinä, että tekevät. Mutta eivät he noiden takia ole huipulla. He ovat huipulla sen takia, että kenneliin ei tule huonoja koiria. Ne ovat jo syntymästään hyviä. Ja kun ne lakkaavat kehittymästä… ne siirretään jollekin muulle treenarille. Suomessa on kysymys samasta asiasta. Tuurista. Onnesta. Ja tekemisestä.
Kun hyvä koira osuu kohdalle, niin käsissä on huippu. Koska tehdään. Taviksella olisi vain hyvä, koska koiran koko potentiaalia ei kaiveta esille. Ja jokaisella suomalaisella huipputreenarille on ollut myös niitä suoraan sanottuna paskoja. Tai ainakin keskinkertaisuuksia. Vähintään yhtä paljon kuin huippujakin, ellei enemmän. Niistä ei vain puhuta. Niistä vaietaan. Tai ne vaihtavat osoitetta, kun selviää ettei niistä tulekaan seuraavaa Suomen Mestaria.
Jos suomalainen treenari ei ymmärrä tuota; jos hän luulee, että se huono johtuu hänen treenarin kyvyistään, niin hän menettää motivaationsa. Lopettaa. Vain legenda jää elämään. Pariksi vuodeksi, maine on katoavaa. Pahin mitä uudelle harrastajalle voi tapahtua, on että hän saa heti kättelyssä superhuipun. Sillä viiden vuoden kuluttua hän ei enää harrasta. Kun on ollut huipulla – omilla ansioillaan tai ei – niin on vaikea laskeutua tavallisten pulliaisten tasolle. Ainakin sen taidoillaan elvistelyn jälkeen.
Koiran menestys riippuu sen tyypistä. Koiran menestys riippuu radan hoidosta. Koiran menestys riippuu geneettisestä onnesta. Mutta mikään noista ei ole tekosyy olla tekemättä asioita oikein. Tai mikä pahinta, tehdä ne tarkoituksellisesti väärin. Mutta elämä helpottuu, kun ymmärtää noiden merkityksen siihen, jota kutsutaan kilpa-greyhoundiksi.
