Suorituskyky romahtaa, tulee loukkaantumisia, tapaturmia, sairaus… Paitsi että nuo pitää hoitaa, niin ne tuovat aina itsetutkiskelun kuvioihin. Ensiavun ja -hoidon oppiminen on treenarin kehityksessä erittäin tärkeässä asemassa, mutta jossain vaiheessa päästään oppimäärässä niin pitkälle, että pelkkä akuuttien ongelmien akuutin hoidon osaaminen ei riitä. On siirryttävä jatkokurssin puolelle, ja opeteltava ennakoimaan ja estämään. Minimoimaan riskit, ja tekemään eräänlaisen hyötyanalyysin – mitä kaikkea kannattaa tehdä riskien estämiseksi, mitä kaikkea pystyy tekemään riskien estämiseksi ja koska riskien vähentäminen tuottaa enemmän ongelmia kuin riskin hyväksyminen. On myös syytä ymmärtää mitä riski tarkoittaa ylipäätään.
Aina ja poikkeuksetta kun tapahtuu jotain poikkeuksellista, niin mietitään syy/seuraus-suhteita ja onko aihetta muuttaa toimintatapoja. Yleensä tilanteeseen joudutaan pakosta: koira loukkaantuu tai sen suorituskyky romahtaa. Mutta pohdinta on syytä tehdä myös silloin, kun tapahtuu huimaavaa kehitystä – yhtä-äkkiä, ennakoimattomasti.
Joskus toimitatapojen muutokset ovat ilmiselviä. Koira repii palkeenkielen turkkiinsa, koska aitaverkkorulla on jätetty makaamaan maahan. Helppo ratkaisu. Ryhdistäytytään, eikä jätetä tavaroita lojumaan ympäriinsä. Koira repii tassunsa sänkipellolla. Helppo tuokin. Ei juoksuteta sänkipellolla, vaan aletaan kiinnittämään huomiota juoksualustaan. Omin paljain jaloin juoksentelu on helppo mittari.
Välillä on vaikeampaa. Koiralla on kehno suorituskyky ja vino asento vatsalihasten lievän krampin takia. Onko se ruokintapohjaista, jolloin sillä rintamalla on tehtävä muutos. Vai johtuuko se rakenteesta, jolloin on pohdittava ylipäätään kilpailuttamisen mielekkyyttä – tai olisi syytä lopettaa puhuminen lihashuollosta ja alkaa tekemään sitä. Ehkä koirasta on tullut tolkuttoman hidas. Jos se johtuu treenaamattomuudesta tai ylitreenauksesta, niin toimintatapojen muutokset löytyvät akselilta lopetetaan-puhuminen-ja-aletaan-tekemään tai ollaan sorruttu ajatteluun enemmän-on-parempi-ja-haudassa-ehtii-lepäämään.
Sitten ovat ne kinkkisimmät tapaukset. Johtuiko lihasrevähtymä liiasta työstä (on muutettava työn/levon suhdetta), johtuiko se liian löysästä radasta (on alettava tekemään yhteisiä töitä; kastelua ja lanausta, ja jättää huonolla radalla treenaus väliin), krampista (ruokinnan muutos, juottaminen, lisäravinteet, lihashuolto) vai ehkä kontaktista (shit happends, väärä lähtökoppi).
Pari asiaa on muistettava. Ensinnäkään koiran syyttäminen ei johda mihinkään. Ei se harkitusti juossut aitaverkkorullaan. Syy on vain ja pelkästään laiskan treenarin. Ei koira harkitusti diskiä ota. Syy on treenarin, joka on laittanut liian heikolla ajovietillä olevan koiran sen päivänkuntoon nähden liian pitkälle matkalle. Toiselle koiralle raja saattaa mennä jumissa olevan etupään kanssa 600 metrissä, toisella taasen hermotumisen takia 50 metrissä. Mutta on treenarin työ arvioida ja päättää asia – ja ymmärtää, että diski on aina ja poikkeuksetta merkki heikosta ajovietistä. Hän myös kantaa vastuun vääristä valinnoista – ei koira, kilpakumppanit tai kisan järjestäjä. Toiseksi, rehellisyys palkitsee. Jos kerta toisensa jälkeen jokainen käsissä oleva koira hajoaa lihaksistoltaan, niin ei syy ole jalostuksessa tai muiden koirien juoksulinjoissa. Syy on treenarin metodeissa. Jos ei kykene olemaan edes itselleen rehellinen, niin kaikille paras ratkaisu olisi laittaa pillit pussiin ja siirtyä niihin greypiireissä niin kuuluisiin kultahamstereihin.
Vaikka ei uskoisi, niin omien toimintatapojen arviointi on taitolaji. On kyettävä näkemään asioiden syy/seuraus-suhteet. Mielellään oikein, ja lisäksi tekemään vielä oikeat muutokset – jos ne ovat mahdollisia. Jos koiran pää pyörii kilpailutilanteessa kuin emohuuhkajalla, niin oikea ratkaisu ei ole lähtökoppimuutos – vaan miettiä mitä on tullut tehtyä pentuaikana väärin, alkaen jo yhdistelmän ja pennun valitsemisesta, ja tehdä seuraavalla kerralla toisin.
On uskallettava muuttaa asioita. Jos koira ei toimi kuivamuonalla, niin se vaihdetaan lihalle. Jos luut eivät sovi, niin niitä ei anneta vaikka se barffiin hurahtanut paimenia harrastava paras kaveri niiden nimeen vannookin. Hampaiden huolto ja kalsium hoidetaan muilla tavoin. Jos polkupyörällä ja kävelylenkeillä treenattu kilpuri on säännönmukaisesti sekunnin hitaampi kuin pentueen muut muilla tavoin treenatut, niin sitten unohdetaan sprintteriltä aerobiset harjoitukset ja siirrytään täysivauhtiseen juoksuttamiseen. Oikeista syistä tehty muutos johtaa auttamatta kehittymiseen ja oppimiseen.
On myös osattava myöntää, että kaikkeen ei voi vaikuttaa ja asioita vain tapahtuu. Maailma ei ole mukava, tasa-arvoinen paikka, jossa kaikki on hallittavissa. Maailma on pääsääntöisesti paskamainen kaaos, jossa asiat vain poukkoilevat ja me ajelehdimme mukana parhaan taitomme mukaan. Jos tulee siihen tulokseen, että ei olisi kyennyt vaikuttamaan tapahtuneeseen ja minkään toiminnon muuttaminen ei olisi pelastanut tilannetta, niin silloin ei muuteta mitään. Asian kanssa vain opitaan elämään. Jos vaikkapa narttu on kantavana ja tekee yhden pennun, joka on leikattava, ja emä kuolee komplikaatioihin, niin punnitaan muutama asia. Jos astutus tehtiin oikeaan aikaan hedelmällisellä uroksella, niin mitään ei ole muutettavissa. Jos kannon loppupuolella pentumäärästä varmistuttiin röntgenillä, niin mitään muutakaan ei voinut tehdä. Jos keisarinleikkauksen teki osaava lääkäri, ja jatkohoito tehtiin asianmukaisesti, niin se on sitten siinä – toimintatavoissa ei ole parantamisen varaa. Menehtyminen ei johtunut tekemisistä tai tekemättäjättämisistä, eikä mitään ole muutettavissa. Hieman vähemmän radikaali esimerkki voisi vaikka olla rusakon perään lähteminen talven treeneissä ja tassun aukeaminen. Koiria on juoksutettava vapaana maastossa, ja silloin se törmäävät aika ajoin riistaan. Jos ei vartavasten hakeuduta jänisten valtaamalle pellolle, niin mitään ei ole muutettavissa. Koska kyseessä on kilpakoira, ja koska kilpakoiran on treenattava vapaana, niin riski on otettava, sen kanssa on opittava elämään. Sillä toimintatavan muuttaminen tuolta osin esim. hihnalenkkeihin veisi pohjan koko touhulta – mentäisiin ojasta allikkoon.
Jos jollain asialla on korkea riski, niin se ei tarkoita, että jotain sattuisi ehdottomasti. 90 % mahdollisuus tarkoittaa, että samassa tilanteessa 90 koiraa sadasta olisi esim. loukkaantunut. Kymmenen ei. Mutta se, että vaikka sattuisikin kuulumaan niiden kymmenen onnekkaan joukkoon, ei ole peruste ottaa riskibisnestä arkipäiväksi. Paitsi jos kykenee ottamaan vastuun epäonnistumisesta. Kehnompaa tässä on vain se, että vastuu yleensä tarkoittaa treenarille mielipahaa ja koiralle vähintään kipua. Tai hengenlähtöä. Samalla tavalla 10 prosentin riski tarkoittaa, että samoissa olosuhteissa 90 koiraa menee hienosti, mutta 10:lle käy hassummin. Matalaa riskiä kuvataan usein hallituksi, mutta ei se sitä useinkaan ole. Jos ei kykene vaikuttamaan, niin ei myöskään hallitse mitään. Oli riskin aste mikä tahansa, niin täytyy vain päättää, että kykeneekö kantamaan seuraukset, jos homma menee puihin. Jos kaikki menee hyvin, niin on myös hyvä ymmärtää, että oliko kyse pelkästä puhtaasta onnesta – vai taidosta. Kun rata kynnetään auki ja jätetään pehmeäksi, niin se että yksikään kinner ei murru, ei johdu kilpailunjärjestäjän taidoista ja kyvystä hallita riskiä – vaan puhtaasta tuurista. Jos matala riski on järkevillä panostuksilla (hyötyyn nähden) mininoitavissa tai poistettavissa kokonaan, niin se on tehtävä – eikä tuudittautua todennäköisyyksiin.
Mutta on huonoa tuuriakin olemassa.
