Artikkelissa Survival of the fittest käsittelin periaatteellisemmalla tasolla huippukuntoa ja ylipäätään kunnon arviointia. Periaatteet on osattava, ennen kuin alkaa tarkemmin miettimään onko koira kunnossa. Valitettavasti suurin osa ei sitä edes tee. He miettivät asiaa – jos miettivät – vasta tappion jälkeen. Tietenkään pelkkä pohtiminen, teorian osaaminen ja koiran silmämääräinen arviointi ei riitä, jos varsinainen fyysinen tekeminen on jäänyt pelkälle puheen asteelle. Mutta virtuaalitreenareiden koirat eivät koskaan kulje ja heille riittää selittäminen. Totisempi harrastaja vaatii muuta. Hän kilpailee, haluaa voittaa ja kaipaa ajatuksia, jotka tukevat omia ajatuksia ja näkemyksiä. Kunto pitää sisällään useita eri asioita, kuten terveys, lihasvoima, lihasliikkuvuus, sydän-keuhko kapasiteetti (aerobinen) kuin myös rasvapitoisuus. Puhumattakaan puhtaasta, absoluuttisesta nopeudesta kuorrutettuna hirvittävällä ajovietillä.
Useasti on jo todettu, että ei ole olemassa teknisiä työkaluja greyhoundin kunnon mittaamiseen. Ravihevosilla käytetään sykemittaria kärryissä, joilla varmistetaan, että hevonen pysyisi aerobisen vauhdin ylärajalla. Tuo ei toimi greyhoundilla. Kävelyttäminen ei toimi greyhoundilla, koska se ei nosta sydämen sykettä vastaamaan ratarasitusta eikä siten kelpaa mittariksi. Eipä tuolla ole suurtäkääna merkitystä, koska kävelyttäminen ylipäätään ei ole treenausta. Enintään palauttamista, paikasta toiseen siirtämistä ja erinomaista korvienvälin huoltamista. Juoksumattoa ja suorituksen jälkeistä sykkeen mittausta on yritetty käyttää kunnon ja palautumisen mittarina. Turhaan. Tämä johtuu siitä, että greyhoundin – ja ylipäätään koirien – syke seuraa enemmän mielialaa kuin rasitusta. On mahdotonta erottaa ärsykkeen aiheuttama ”henkinen” sykkeennousu rasituksesta.
Greyhoundilla ongelman tuottaa myös sen korkea sykealue. Pelkästään radan vieressä seisominen tai ennakointi nostaa sykkeen välittömästi vähintään tasolle 100 – 170. Sitäkin on jo vaikea mitata reisivaltimostakaan, varsikin yläalueella. Stetoskoopilla sykkeen laskeminen on mahdotonta. Suorituksen jälkeen, jopa vielä jäähdyttelyssäkin, syke on vähintään 200 ja reippaasti yli, 250 ja yli 300 eivät ole poikkeuksellisia. Treenareille ole käytössä laitteita, joilla noin korkeita sykkeitä voitaisiin edes mitata. Jos joku kuvittelee käyttävänsä sykettä ja ihmisten mittareita rasituksen mittaamiseen, ja sitä kautta kunnon arviointiin, niin hän on täysin niin sanotusti metsässä. Oikeammin totaalisen eksyksissä keskellä tietöntä korpea. Sykettä ei voida käyttää greyhoundilla mittarina mistään.
Osa treenareista aloittaa rasittavammat harjoitukset – peruskuntokauden – jo vuodenvaihteesta tai tammikuussa. Toki on aina positiivista, että töitä tehdään, mutta kun arvokilpailujakso alkaa vasta heinäkuusta, niin puolen vuoden harjoittelu on turhaa. Greyhound saadaan laskukuntoon tai pahimmillaan ylikuntoon siihen mennessä, kun SM:t tai Derby alkaa. Helmikuun aikana aloitetulla maltisella peruskunnon nostolla päästään hyvään alkuun, jonka jatkon pitäisi osua keskikesän jälkeiseen aikaan. Kiireellä saadaan nopeammin tuloksia – greyhound saadaan huippukuntoon kuukaudessa – mutta kunto romahtaa yhtä kiireellä. Kun kevät koittaa, koiraa on liikutettu riittävästi maastossa, eikä se enää silminnähden paranna jaksamistaan ja nopeuttaan metsälenkeillä, niin ollaan valmiita ratavetoihin. Lienee turha painottaa, että lisäravinteiden, kuten raudan, antaminen on aloitettu jo peruskuntokaudella. Jos kuuluu siihen oppikuntaan, joka uskoo lisäraudan olevan tarpeetonta ja koiran olevan kykenemätön ylipäätään hyväksikäyttämään rautalisää, niin takuuvarmasti käsissä on anemian partaalla oleva kisakoira.
Kun ratakausi aloitetaan, niin siirrytään ottamaan vetoja. Matkat ja tavat vaihtelevat (käsi- tai rataviehe), mutta on aika vaihtaa ”ylivauhtiseen” treenaukseen. Aerobisemmat metsälenkit tai ylipäätään lenkittäminen ovat tässä vaiheessa turhia, koska koiran kunnon huippu tämäntyyppisessä harjoittelussa on jo saavutettu. Jos greyhoundilla on vielä pidemmässä, vapaammassa, lenkityksessä parantamista, niin tavitreenissä ollaan jäljessä. Suomeksi: koira ei ole siinä kunnossa kuin sen pitäisi olla ratakauden alkaessa. Aloitetaan sprintillä tai sprinttikoiralla jopa hivenen lyhyemmällä matkalla – ratakoulutettavat ovat eri asia. Joka kerralla koiran on parannettava. Jos se ei paranna, niin jotain on pielessä; koira ei ole juuri siihen treeniin kunnossa.
Kun tämä nopean työskentelyn perusta on tehty, niin koiran mukautumista treeniin sekä yleistä kuntoa voidaan arvioida palautumisella. Jos greyhound ratavedon jälkeen läähättää ja on uupunut, kramppaa tai haluaa maata, niin selvästikään se ei ole kunnossa. Siinä tapauksessa, että greyhound romahtaa tai on selvästi erittäin stressaantunut, täytyy se viedä eläinlääkärin tutkittavaksi. Jossain tapauksissa greyhound voi olla aneeminen tai kärsiä hengitystieongelmista. Yksi syy pahimmassa tapauksessa saattaa olla talvikaudella sairastettu kennelyskä ja siitä saadut keuhkoarpeutumat. Joka tapauksessa on treenarin on selvitettävä itselleen johtuuko tila virheistä lisäravinteiden kanssa, kehnosta peruskunnosta, koiran kykyjen yliarvioimisesta vai vain vajaasta pohjakunnosta.
Läähättämistä käytetään yleisesti palautumisen mittarina. Kun raju läähättämine4n loppuu, niin palautuminen on täydessä vauhdissa. Jos koira ei läähätä kunnolla pysäytyksessä, niin se kertoo koiran himmaneen suorituksessa. Läähätysvaiheen kesto riippuu tietysti lämpötilasta, greyhound huohottaa helteellä pidempään jäähdyttääkseen elimistöään. Kuitenkin, jos greyhound on terve ja kunnossa, niin suun limakalvojen tulee olla vaaleanpunaiset. Silloin koira läähättää jäähdyttääkseen itseään ”vain” rasituksesta. Jos greyhound ei ole kunnossa ja on uupunut tai kuiva, niin ikenet ovat monesti tummemmat. Jos greyhound on aneeminen, niin limakalvot ovat kalpean näköiset.
Ulkoisia mittoja käytetään eniten kunnon mittarina. Miltä koira näyttää ja mitä se painaa. Paino ja rasvaprosentti ovat toki yksi mittari, mutta ne eivät saa olla se ainoa tai tärkein mittari. Kun koiraa liikutetaan talven lievän ylipainon jälkeen, niin greyhoundin alkaessa tulla kuntoon, se yleensä menettää rasvaa ja tulee kyljistä ja vatsasta tiukemmaksi. Treenarit sanovat koiran tulevan kuivemmaksi, ratakireäksi. Kun greyhound on fyysisesti kunnossa, niin sen ulkomuoto on sulavan näköinen, sen lihakset tulevat selvemmin esille, ja ”kylkiviivat” kehittyvät sivuille. Kylkiviivat, vatsalihasten piirtyminen, muodostavat lihaslinjan, joka liittyy kylkiluiden alempaan osaan. Kun katsotaan sivulta, niin nämä linjat näkyvät melko selvästi. Kunnossa oleva greyhound kehittää lihakset, jotka näyttävät suurilta ja kiinteiltä. Koirasta ei löydy myöskään ylimääräistä rasvaa. Vaikka monet treenarit haluavat vatsalinjan nousevan jyrkästi, niin se riippuu hyvin paljon koiran ruokinnasta ja yleensäkin vatsalaukusta suhteessa ruumiinpainoon ja kokoon. Jyrkästi nouseva vatsalinja yleensä kertoo siitä, että vatsassa on vähemmän tilaa nesteelle kuivumista vastaan.
Jos käytetään painoa yhtenä kunnon ulkoisena mittarina, niin
- Kolmen viimeisen kylkiluun on erotuttava.
- Kun vatsan alapuolista ihoa venytetään, pitäisi kyetä näkemään ihon verisuonet selvästi, eikä löytää vaaleanpunaista väriä (rasvaa).
- Pitäisi nähdä viisi selkänikamaa sään jälkeen häntään päin.
Pitkä juttu lyhyesti. Jos koira ei kykene sellaiseen suoritukseen kuin sen realistisesti odottaen pitäisi, ja jos se palautuu huomattavan hitaasti, ja jos se ei ulkomuodoltaan näytä hyvältä, niin greyhound ei ole kunnossa. Silloin treenarin on pysähdyttävä, niin treenissä kuin kilpailuissakin, ja selvitettävä mistä moinen johtuu. Ja se vaatii määrättyä luonteenpiirrettä, jota löytyy vain aidoilta, vuodesta toiseen menestyviltä treenareilta: itsekriittisyyttä.
