Allaoleva lainaus kommentti, jonka nimimerkki juho26v tipautti merkintään Sädekehää ja välittämistä eräässä blogin historian vaiheessa. Tuo on niin vahvasti asennoitunut väite, että se on syytä ottaa omaksi merkinnäkseen. Ainakin pintapuoliseen tarkasteluun.

Yhdenkin koiran tai minkä tahansa ötökän “pelastaminen” on jo eläinsuojeluteko ja siten muuttanut koko yhteiskuntaa. Tällainen voi herättää närää ainoastaan sellaisessa ihmisessä, joka pelkää, että itse joutuu huonoon valoon, kun ei kykene samaan.

Tuo lähes ylimielinen, erittäin itsekeskeinen kuitenkin, asenne on tyypillinen kaikissa yhdenasianliikkeissä. Nyt se tuli näkyviin koirien rescue-toiminnan, pelastamisen, puitteissa, mutta sopii mihin tahansa. Vuotoksen pelastamisesta kaasuputken vetoon, nautojen vapauttamiseen ja ikuiseen elämään.

“Jos et tee ja elä kuten me, niin olet joko vastaan, kyvytön tai pelkäät – maailmassa ei ole muita vaihtoehtoja“.

Ymmärrän sen, että on pakko asettaa itsensä muiden yläpuolelle, jos kokee – vaikka vain alitajunnassaan – että taistelee tuulimyllyjä vastaan. Jostain se viitsiminen ja into on otettava. Fanaattisuus on aina vastakkainasettelua. Me vastaan muut. Jos et ole meidän puolella, olet meitä vastaan. Asiat ovat täysin musta-valkoisia. On turha puhua kaikkien kukkien kukkimisesta, jos harmaankin sävyt ovat kadoksissa.

Jotta pystyisi asettumaan “niitä muita” vastaan, ohittamaan kritiikin ja unohtamaan kysymykset, niin on pakko asettaa itsensä muiden yläpuolelle. Jokainen on varmasti tavannut Jehovan todistajia, tai mormoneja. Toki he ovat ystävällisiä – on heille edes alkeet myymisestä opetettu – mutta se alentuva syyttävä ylemmyys on lähes käsinkosketeltavaa.

Voisin kuvitella, että nimenomaan tuo suhtautuminen on suurimpana hidasteena minkä tahansa aatteen myymiselle. Sillä myymisestähän loppujen lopuksi on kysymys, vaikka sieluista taistellaankin. Ihmiset eivät pidä siitä, että heille sanotaan heidän olevan huonompia. Että ainoa syy siihen, miksi he eivät osallistu taisteluun, on kykenemättömyys.

Telttasaarnaajat käyttävät tuota metodia – syyllistämistä urakalla – eikä heitäkään ihan best sellereiksi voi kutsua. Toki jenkkien TV-saarnaajat tahkoavat tuolla metodilla miljoonia, mutta loppujen lopuksi kuitenkin kohtuullisen pieneltä kansanosalta. Ja ne jotka sitten hurahtavat, aukovatkin kukkaronnyörejään urakalla. Muutenhan he voisivat joutua huonoon valoon. Kun eivät kykene samaan kuin sanantuoja. Tuon asenteen he sitten välittävät eteenpäin, kun käsky ylhäältä käy käydä myymään. Tai valistamaan. Riippuen mitä liturgiaa käytetään.

Tuttu nokkimisjärjestys hieman toisenlaisesta yhteydestä. Tuttu niille, jotka ovat joskus aloittaneet seitsemännen luokan. Tai käyneet armeijan. Tottelemista ja hyväksyntää ennen saadaan halveksuntaa ylemmiltä.

Mutta palataan takaisin koiriin. Ja rescue-tunnelmiin.

Eräs greyhound tuli meille Irlannissa noin kaksivuotiaana.Oli myynnissä. Liian vanha varsinaista rahan tahkoamista varten, koska parannusta suorituksiin ei olisi odotettavissa – ainakaan iän puolesta. Narttukin vielä kaiken muun lisäksi. Ei mitään häikäiseviä suorituksia radoilta. Pelkkää odotusarvoa oletuksella että edeltävä treenaus ei ollut niin huippulaatua. Kiva suku, mutta ei suuremmin kaupallinen. Joku maalainen sillä voisi pennut tehdäkin, ja sen jälkeen säilöä sen johonkin vanhan tallin perukoille odottamaan josko pennut kulkisivat. Jos vauhtia löytyisi, niin pentuja tehtäisiin loppuikä urakalla. Jos ei, niin monttuun. Tai ojanpientareelle.

Sille löytyi suomalainen ostaja. Saivat sen halvalla. Kilpaili meillä jonkun aikaa ja paransikin. Sitten meille tuli muutto takaisin Suomeen. Narttu ei ollut niin hyvä, että sitä olisi kannattanut jättää Irlantiin kilpailemaan. Siispä otimme sen sijoitukseen, eräällä tavalla. Käytännössä se elää meillä meidän rahoillamme. Tuskinpa sillä koskaan pentuja tehdään. Nukkuu säkkituolissa, jos ei änkeä sänkyyn. Tyypillinen tarhassa minimaalisilla ihmissuhteilla varttunut kennel-greyhound. Kaksi viikkoa, ja se on enemmän kotikoira kuin kotona kasvaneet.

Meillä oli toinenkin irlantiláinen narttu. Hidas kuin mikä. Saimme sen sillä kaupalla, ettei omistajan tarvinnut uhrata luotia. Ei siitä kilpakoiraa tullut. Nyt sekin nukkuu huomattavasti kenneliä paremmassa sängyssä.

Itseasiassa jo aikoinaan neljäs greyhoundimme oli jotain mitä olisi voinut kutsua rescueksi. Täysin kotimainen tapaus. Kolmashan oli vain tavallinen kotimainen kodinvaihtaja.

Mutta mietin tuota kuvan narttua. Nyt sillä on varvasmurtuma. Ensi kauden kiimoista riippuen sen kilpailu-ura saattaa hyvinkin olla tässä. Mikä se siis on. Onko se normaali osto? Se ostettiin aikuisena pikkurahalla, muuten se olisi lopetettu. Adoptio ja rescue-koiristakin joutuu maksamaan, vaikka ei muuta kuin rahdin. Tuo tuotiin meille kotiin. Olisiko se siis adoptiokoira? Mutta se makaa sängyllä ankean irlantilaisen elämän jälkeen, vaikka siitä ei olekaan siitosnartuksi. Se tuotiin Suomeen, vaikka siitä ei olekaan hyötyä. Ehkä se onkin rescue.

On olemassa vielä yksi vaihtoehto. Se on koira, joka röhnöttää säkkituolissa kun katsotaan telkkaria. Se on koira, joka makaa sängyssä ihmisten välissä. Se on koira, joka vetää tuhat lasissa kun ollaan metsässä. Se ei ole adoptio, eikä se ole rescue. Ihan vain siitä syystä, että meillä ei ollut poliittisia päämääriä lyödä sille leimaa päähän. Leimaa, jolla olisi voinut tuntea ylemmyyttä tavallisia kotimaisia pentuja ostavia ihmisiä kohtaan. Sillä hehän vain tiukevat pentunsa kanssa kotimaista pentutehtailua. Rescue on ekologinen vaihtoehto.

Aikuisen koiran pelastamisellahan ulkomaalaiset panoksensa rescueen antavat.

Vai olinkohan minä sittenkin rescue-aktivisti Irlannissa? Vähintään puolet meille tulleista aikuisista koirista oli huonosti ajavia. Niin sanottuja re-schoolingeja. Ne oli saatava oppimaan asiat, jotka olisi pitänyt oppia jo pentuna tai nuorena. Jos eivät oppisi, niin joko ne säilöttäisiin huonolla ruualla pellon pieleen tai nuijittaisiin hengiltä – sukupuolesta ja suvusta riippuen. Hyvällä tuurilla löytyisi luotikin.

Aika monet saatiin toimimaan, koska asiat tehtiin hieman toisella tavalla kuin luulolla ja taikauskolla. Joskus taito ja koirien osaaminen on käypää valuuttaa. Jos emme onnistuneet, niin omistaja puhuttiin ympäri ja koira lopetettiin. Asianmukaisesti, meillä. Olen lopettanut enemmän koiria kuin mitä keskivertoharrastaja tulee Suomessa ikinä elävänä näkemään. Koiran on parempi kuolla, kuin joutua paskaan elämään. Koira ei pelkää kuolemaa, ainoastaan ihmisillä on vaikeuksia elää ajatuksen kanssa.

Huomaatteko muuten, sanaa kuolema voi käyttää ihan rohkeasti – ei tarvita huijaavia, ylimakeita kiertoilmaisuja kuten sateenkaarisillalle lähteminen.

Paikallisten kanssa käytiin montakin keskustelua aiheesta onko järkeä astuttaa täysin epäkaupallinen pentue. Korvaako laatu määrän. Noiden keskustelujen perusteella ainakin tusina pentuetta jäi tekemättä,

Ai helkkari. Minähän olen täysin pesunkestävä rescue. Tai sitten en.

Mutta yksi asia on kuitenkin varma. Minä en pelkää omaa kykenemättömyyttäni. Vielä vähemmän sen takia huonoon valoon joutumista. Minä kun olen oikeasti tehnyt niitä hommia. En vain kirjoitellut suuta suuremmalla ja haaveillut muiden taivaanrannan maalareiden kanssa paremmasta huomisesta.

Eivätkä minun eläinsuojelulliset tekoni vaadi sokeaa uskoa joidenkin järjestöjen toimintaan.