Maailmassa on miljoona eri tapaa ruokkia koira. Useampikin, sillä periaatteessa yhtään koiraa ei ruokita aivan samalla tavalla. Laumankin sisällä ruokinta on erilaista, ainakin määrissä jos ei muuten. Käytännössä ruokintatapojen kirjo on huomattavasti vähäisempi. On kuivamuonaan luottavat, ja sitten muu; puuroja kokkaavat, luita nakkelevat, hampurilaisbaarit jauhelihoineen ja teollisiin märkäruokiin luottavat. Noista ryhmistä sitten löytyvät omat lahkonsa. Painotukset vaihtelevat omien uskomusten mukaan, mutta runko on aina lähellä samaa.
Jokaisella tavalla saadaan koira pidettyä terveenä ja kehittymään terveeksi yksilöksi. Vaikka tekisi virheitäkin. Elimistö korjaa puutteita ja antaa anteeksi omistajan töpeille. Tuota elämän kykyä itsekorjaukseen ei saisi kuitenkaan pitää sellaisena itsestäänselvyytenä, että sen ympärille voitaisiin rakentaa ruokintamalleja. Se ei vastuuntuntoa, se on laiskuutta. Lasten suhteen vanhemmat eivät voi siirtää omaa vastuutaan lapsille todeten, että kyllä lapsi tietää (näin tosin tehdään, valitettavasti). Sama pätee koirienkin kohdalla. Vastuu on ihmisellä, ei tällä kymmeniä tuhansia vuosia sitten luonnosta vieroitetulla suden poikasella.
Vaihteeksi taas foorumimaailmasta bongattua:
Itse en ole enää vuosiin tai vuosikymmeneen miettinyt mitään ravintoaineiden suhteita. Pyrin vain tarjoamaan koirille erilaisia vaihtoehtoja ja luotan että niiden vaistot sanovat mitä ne tarvitsevat. Pennuille hieman monipuolisemmin päivittäin kyllä. Mutta hyvin ovat nekin kasvaneet ja elelleet alusta asti pääasiallisena kalsiumlähteenään ne broilerin/kanansiivet.
Eläimet luonnossakin elävät ja kasvavat hyvin varsin erilaisilla ruokavalioilla, tokkopa se kotikoirakaan yleensä sellainen on että menee pilalle jos ei syötä jotain tarkkaan laskettua ruokaa. Ellei nyt sitten jotain rotuja ole jalostettu aivan täysin äärimmäisyyksiin siinä mielessä.
Vaistoihin ja vietteihin on hyvä tukeutua. Jos jokin ei toimi, niin aina voi syyttää luontoa tai eläintä itseään. Viimeisenä oljenkortena on kasvattaja, joka on tuhonnut koiran viettivoiman jalostuksellaan. Pääasia kuitenkin, että vastuuta ei tarvitse itse ottaa, eikä kantaa. Me kuitenkin puhumme koiraeläimestä, jonka kyky metsästää on heikentynyt suunnattomasti. Greyhound, ja muutama ajokoira saa kyllä rusakon napattua – jos vaan olosuhteet ovat sopivat. Nälkäkuolema olisi kuitenkin lähellä, jos ne hylättäisiin metsään tiettömien taipaleiden päähän, ilman ryöstettäviä roskiksia. Luuletteko tosiaan, että niiden vietit ja vaistot tuossa tilanteessa kertoisivat mikä on tasapainoista ruokaa? Ainoa joka kiinnostaisi, olisi kalorit ja nälän tukahduttaminen.
Harvempi on nähnyt sutta tositoimissa, tai edes villinä ja vapaana, mutta jopa urbaani-ihminen on törmännyt kettuun. Jos on malttanut edes hivenen analysoida näkemäänsä, niin kertokaapa millä vietti/vaisto-toiminnalla mikään koirarotu liikkuu yhtä vaivattomasti, energiaa säästäen, kuin kettu? Tai kaivaa myyrän esille taidolla, jolla saadun ruuan energia ylittää sen metsästykseen käytetyn?
Kyllä-koira-tietää -ajattelu on lisääntynyt samaan tahtiin kuin mitä gyprocia on käytetty sisustuslevynä. Sama koskee koirien laiduntamista. Koiran elimistö kertoo mitä se tarvitsee. Gyprocin järsiminen juoruaa kalkin puutteesta, ruohon pupeltaminen kuidun vähyydestä. Omistaja on tyytyväinen, nyökkää ja toteaa hivenen ylpeyttä äänessään: meidän koiralla on vietit kunnossa, se tietää mitä se haluaa. Jonka jälkeen hän menee sisälle, ja heittää koiralle sen vakioannoksen eteen. Ei tarvitse laskeskella, ei murehtia.
Missä kohtaa törmäämme koiran omaan valintaan? Ei sellaista ole. Ei koira valitse ja hanki ruokaansa. Ei se päätä proteiinin määrää, rasvojen suhteita tai kalsiumia. Omistaja sen tekee. Jos ollaan siinä pisteessä, että käytetään seinien reikiä mittarina kalkin annostuksessa, niin olisi parempi hakea Anttilan leluhyllyltä lemmikkinsä. Niille kelpaa duracelit, ja osaavat perhanat nykyään jopa kulkea hihnassa vetämättä, ja pissiä lattiallekin.
Tietenkään joka ruokinnalle ei tarvitse laskinta ja vaakaa käyttää. Kun ruokkii tarpeeksi monta vuotta riittävän montaa koiraa, niin tietää suunnilleen, selkäytimessään, mitä, milloin ja kuinka paljon antaa. Mutta ruokinnan täytyy elää sekä muuttua omistajan näkemyksen mukaan – ei uskotella koiran tietävän ja päättävän.
Tiedättekö mitä luonnossa tapahtuu? Siis oikeasti, ei Disney-yhtiön tuottamissa pseudo-dokumenteissa. Luonnossa kuollaan. Joku on joskus sanonut, että nuorena kuoleminen on hyvä, koska saadaan kauniita ruumiita – mutta luonnossa kuollaan joko saaliseläimen tapaan väkivaltaisesti, tai saalistajana vammaisena tai loukkaantuneena nälkään. Väkivaltainen kuolema sekin, eikä kaunis.
Koirapentueissa suurin osa pennuista jää henkiin. Jos joku on heikko ja veltto, niin sen hengissäpysymisen puolesta tehdään kaikki voitava. Ei luonnossa ole eläinlääkäriasemia, ei hätäsektioita, ei tippavehkeitä. Susi tekee suunnilleen saman kokoisia pentueita kuin koira, mutta henkiin – luovutusikään – jää yksi tai kaksi hyvänä vuonna. Jos susi loukkaa jalkansa louhikossa, niin ei sitä röntgenkuvata ja operoida – se kuolee nälkään, jos ei pysy lauman mukana ja kykene metsästämään. Koira elää pääsääntöisesti 10-vuotiaaksi ja yli. Kun vanhat nivelet vaivaavat, niin sille syötetään rimadyliä ja glukosamiinia. Susi on ollut ravitsemassa sieniä ja bakteereja jo pitkään siinä vaiheessa. Luonnossa ei kuolla vanhuuteen.
Jos kanansiipibarffia ja kuivamuonia perustellaan sillä, että ”eläimet luonnossakin elävät ja kasvavat hyvin varsin erilaisilla ruokavalioilla”, niin se ei ole edes huono vitsi. Se on elämästä vierottunutta pilkkaa.
