Törmään usein kommentteihin, että ei osata lukea ruokinta – ja analyysitaulukkoja. Ei tajuta mitä analyyseissä on esitetty ja rivit, vieraat sanat ja luvut vain vilistävät silmissä. Jotain pitäisi laskea ja selvittää, mutta kun ei onnistu, niin on helpompi kysyä. Kun sen kiljuunannen kerran kysytään, että mitä merilevässä on, niin vastaajat alkavat tuskastumaan: katso analyysistä mitä siinä on, KVG ravintotaulukoita.

Riippuen ihmisten perusluonteesta, niin sota syttyy joko sillä hetkellä tai vasta hieman myöhemmin. Kysyjät ihmettelevät, että miksi ei muka saa kysyä ja vastaajat kummastelevat, että miksi ihmeessä pitää koko ajan kysyä samoja asioita. Molemmat ovat oikeassa, sekä väärässä. Minä tiedän, olen itse usein osapuolena noissa väännöissä.

Kysyjät voisivat oikeasti etsiä tietoa joskus itsekin. Vaikka ongelmat tuntuvat omalle itselle uusilta, niin takaan, että kysymykset ovat vanhoja. Ne ovat FAQ-tavaraa, joihin on vastattu tuhottoman monta kertaa aivan jokaisella koirien ruokintaa käsittelevällä foorumilla tai Facebook-ryhmässä. Mutta on yksi syy miksi moisia FAQ-kokoelmia ei tehdä: niitä ei lueta, aivan yhtä vähän kuin että käytettäisiin hakua. Jos tieto ei ole sillä sekunnilla silmien edessä, niin on helpompaa kysyä kuin etsiä. Tämä laiskuus (laiskuudesta on kyse, pidetään siitä tai ei) on se syy miksi vastaajat paikoin hermostuvat. Samaa on saatettu kysyä jo tusinan kertaa saman päivänä ja jossain vaiheessa viitsiminen loppuu. Miksi vaivautua, kun kysyjäkään ei vaivaudu.

Tämä oli yksi syy Katiskan ja sen edeltäjien synnylle – on helpompaa linkittää valmis vastaus kuin kerta toisensa jälkeen näpytellä samat asiat. Mutta – kaikki edellä olevakin on yleistämistä. Katiskan suurin liikenteen lähde on Google. Tarkoittaa sitä, että monet etsivät tietoa.

Kysyjien asemaakin pitäisi ymmärtää. Itse unohdan sen kohtuullisen usein. Tosin useimmiten kun minä hermostun kysyjiin, niin se johtuu asenteesta. Kun pyytää apua, niin vaatimukset ja minulle-tässä-nyt-heti-kaikki asenne ei ole se paras tapa saada tulosta. Jokainen foorumeilla ja FB-ryhmissä tietoaan, osaamistaan ja näkemyksiään jakava tekee sitä vapaaehtoisesti, eikä yhdelläkään kysyjällä ole minkäänlaista oikeutta tai oikeutusta vaatia yhtään mitään. Samaten jos vastaajat huomaavat heti, että kysymys on väärin muotoiltu – yleensä kysytään epäolennaista – niin vastaaminen kysymykseen, joka olisi pitänyt esittää, ei siihen joka esitettiin, kannattaa ottaa vastaan hieman nöyrällä asenteella vastaan. Ainakin kannattaa ottaa opiksi. Nimittäin jo se, että kysytään, kertoo yhdestä asiasta: ei tiedetä. Ja kun ei tiedetä, niin välttämättä ei osata kysyä oikeita kysymyksiä – se ei ole oikea paikka alkaa kiukuttelemaan vastaajille. Jos osaamisesi on niin jumalattoman vahva, että kykenet arvioimaan olivatko vastaukset asiallisia vai asian vierestä, niin piruako ylipäätään kysyit?

Eräs säännönmukainen asian vierestä kysyminen liittyy luihin – mitä antaa, että koira ei olisi ummella. Oikea vastaus ei ole kuitu, vaan että luiden syöttämistä vähennetään. Toinen vastaava on, että kannattaako antaa nivelvaivaiselle tuoretta vai kuivattua ruusunmarjaa – oikea vastaus on, että pitäisi antaa glukosamiinia.

Asennevikaiset ovat kovaääninen, mutta onneksi pieni ryhmä. He eivät kykene oppimaan, koska eivät ota mitään muuta vastaan kuin ennakkoon päättämäänsä tietoa – joka siis perustui mihin; ei ainakaan omaan osaamiseen.

On myös kolmas kysyjäryhmä ja varsinkin vastaajia, joiden kanssa ei kannattaisi alkaa vääntämään, mutta koska ketjuja lukevat muutkin kuin kysyjä, niin välillä on pakko. He ovat milloin minkäkin aatteen intomielisiä kannattajia, joiden koko elämänkatsomus perustuu vakaaseen uskoon, jota faktat eivät horjuta. Toinen ryhmä on huuhaaravintolisiin ja -hoitoihin hurahtaneet. On aivan sama mitä argumentoi, niin vastaväite on aina sama: paskat faktoista, minä tiedän.

Rehelliset ovat keskustelun suola

Aidot kysyjät ovat kuitenkin enemmistönä. Onneksi. Jos eivät olisi, niin keskusteluryhmät olisivat yhtä jatkuvaa Rooman paloa.

Heillä kyse on aidosta tarpeesta. Se, että tietoa ei etsitä, ei läheskään aina johdu viitsimisestä (höpöhöpö, johtuu se), vaan että ei oikein tiedetä mitä etsiä. Lisäksi ollaan varmoja, että se oman koiran ongelma on aivan erikoislaatuinen – vaikka se ei ole. Heidän opastamisensa on jopa hauskaa, koska heillä on halua ottaa tietoa vastaan.

Suurin kynnys ovat nimenomaan termit, yksiköt ja varsinkin taulukot. Kun niitä ei oikein ymmärretä, niin ne jätetään rauhaan. Vakiokysymyksen esittäminen ei siis kuvaa laiskuutta tai saamattomuutta, vaan arkuutta vierasta tietoa kohtaan. Minulle triggeri (toiminnon käynnistävä tekijä) tähän postaukseen oli raakaruokintaan keskittyneessä FB-ryhmässä esitetty kysymys: mitä merilevästä saa. Kysyjä sai vastauksen, että analyysistähän se selviää ja ryhmän tiedostoissa on jopa taulukko, johon ne on koottu. Vakiovastaus – mutta kysyjällä oli ongelma taulukoiden suhteen, niitä ei ymmärretä eikä osata lukea. Vakiovastaus ei siis toiminut

Tämä on ryhmien ja foorumeiden perusongelma. Ei tiedetä mikä on kysyjän perustietojen ja osaamisen taso. Voidaan vaikka kysyä, että paljonko koira tarvitsee magnesiumia. Normaali vastaus olisi, että 19,7 mg/kgME. Mutta jos kysyjä ei tiedä mitä tarkoittaa metabolinen paino, niin se vaatisi tarkennuksen, että se on paino korotettuna 0,75:een. Mutta jos kysyjällä ei ole matematiikka ollut vahvimpia puolia, niin tuota ei osata edes teknisesti laskea. Kysyjä turhautuu, kun ei saa itselleen ymmärrettävää vastausta, ja vastaaja turhautuu, kun simppeli juttu ei mene perille. Tässä ollaankin taas hyvin lähellä tilannetta, jos kysytään muuta kuin mihin halutaan vastausta. Ollaan luettu, että koira tarvitsee magnesiumia sekä se saattaa auttaa jumeihin, ja oma rekku oli juuri hierojalla selkäjumin takia. Aito ongelma ei siis ole, että paljonko koira tarvitsee magnesiumia, vaan että miten saisin omalle koiralle magnesiumia, että se ei menisi jumiin. Vastaajan pitäisikin vastata, että osta lisäravinteena magnesiumia merkkiä X ja anna sitä niin ja niin paljon niin ja niin usein. Kysyjä sai vastauksen johon on tyytyväinen ja kaikki on hyvin.

Valitan. Meillä, jotka eniten vastailemme ja kommentoimme, ei ole kristallipalloa. Kokemus opettaa haistamaan aidon tarpeen kysymyksen takaa, mutta aina ei huvita, viitsi, jaksa tai ei vaan huomaa. Se on meidän oikeutemme.

Taulukoiden sietämätön vaikeus

Taulukot ovat ihan helppoja, mutta vaatii paria perusosaamista. Vaikkapa merilevän analyysi.

Ensinnäkin on suunnilleen tiedettävä, mitä sieltä katsoo ja mitä mikäkin on. Jos seleeni on vain sana, jonka on joskus kuullut, niin ei paljoa lohduta jos taulukossa kerrotaan paljonko seleeniä on – on tiedettävä mitä mikäkin on ja millä on merkitystä. Koboltin määrällä ei ole merkitystä (en minä muista onko merilevässä kobolttia ilmoitettu, on vaan esimerkki).

Yleensä kiinnostaa jodi, rauta, sinkki, kupari, kalium ja magnesium. Tai ainakin minua kiinnostaa, jollakulla muulla voi olla erilaiset kiinnostuksen kohteet.

Sitten on ne numeroarvot. On ymmärrettävä mitä ne tarkoittavat. Ne ovat pitoisuuksia jossain määrässä. Nyt tekisi mieli sanoa, että yksiköillä, on ne sitten milligrammoja tai mikrogrammoja, ei ole merkitystä, koska aina saman aineen kanssa käytetään samaa yksikköä, eikä ole merkitystä että jollain toisella aineella on eri yksikkö, mutta koska itse juurikin sekoilin oikein raskaamman puoleisesti millien ja mikrojen kanssa, niin on niillä välillä merkitystä. Merilevän analyysi on sellainen, jossa sillä on merkitystä. Näin siksi, että purkissa on milligrammoja, mutta koiran tarve on mikrogrammoja eli milligramman tuhannesosia. Mutta pääsääntöisesti ne ovat vain numeroita – ikään kuin mitä vaaka näyttäisi kun punnitaan. Ihan samalla tavalla kuin hedelmätiskin vaa’alla – ei niitä kannata murehtia tai edes pelätä.

Suurin ongelma on se, että mistä määrästä painot on ilmoitettu. Merilevässä ne ovat (ainakin Kennelrehulla) kilosta. Mutta kun koiralle annetaan tee- tai ruokalusikallisia eli grammoja (teelusikallinen on muistisääntönä noin 4 grammaa), niin joudutaan laskemaan. Eli jokainen määrä on jaettava tuhannella, että saadaan se mitä on grammassa – koska kilogramma on tuhat grammaa.

Analyysi siis kertoo mitä purkissa on painoina, mutta kiertoteitse usein, ja taulukko on muotona vain siksi, että sitä on helpompi lukea.

Mutta sitten tulee se vaikein osa. Luetaan taulukkoa ja tiedetään, että vaikka sinkkiä 50 – 200 mg/kg. Jaetaan tuhannella, niin tiedetään, että sinkkiä on grammassa 0,05 – 0,2 milligrammaa. Voidaan vielä vaikka kertoa neljällä, niin tiedetään paljonko on teelusikallisessa: 0,2 – 0,8 mg. Koska määrät vaihtelevat, niin sitten vaan päätetään joku ”pysyvä” arvo. Osa käyttää suunnilleen puolesta välistä eli teelusikassa olisi 0,5 mg sinkkiä. Osa taasen haluaa olla pessimistisiä ja varmistaa että takuulla saadaan tarpeeksi ja käyttävät pienintä arvoa eli 0,2 mg. Jotkut taasen pelkäävät yliannostusta, eivätkä halua antaa liikaa, niin he päättävät käyttää määränä 0,8 mg teelusikallisessa. Nuo kaikki ovat arvostusasioita, eikä niihin valitettavasti ole olemassa mitään selkeää sääntöä tai totuutta. Mutta itse suositan pääosin aina olemaan pessimisti eli lähtemään liikkeelle siitä, että saadaan vähän. Näin siksi, että saataisiin tarve varmuudella täytettyä ja yliannostus on suunnattoman harvoin aito ongelma.

Kysymys on vain numeroiden pyörittämisessä ja laskuista, jotka opetettiin kolmannella luokalla. Kyse ei siis kellään ole varsinaisesta osaamisesta itse laskujen suhteen, vaan ihan puhtaasti omasta asenteesta. Jos joku oikeasti väittää, että ei osaa perustason jako- ja kertolaskuja, niin silloin ei saa suunnitella oman, lapsensa tai koiransa ruokintaa. Mutta vaikka joku pahoittaisikin mielensä, niin kyse on silti viitsimisestä – ei mistään muusta. Ainakin laskujen suhteen.

Laskemisen perustekniikan osaamisvaatimuksessa on yksi poikkeus. Huomattavan harva osaa prosenttilaskujen perusteita (saatikka, että ymmärrettäisiin mitä prosentti on, mutta se on oman juttunsa arvoinen asia).

Tuo oli siis taulukon pyörittämistä. Ei se ole sen kummallisempaa. Kummallista on se, että mitä sitten. Tiedetään paljonko teelusikallisessa merilevää on sinkkiä – sillä tiedolla pitäisi myös tehdä jotain. Ja tämä on se aidosti vaikea osa useimmille, jonka takia ei viitsitä edes laskea – on vaikea motivoitua, jos ei löydä mitään tarvetta laskuille.

Kun raakaruokkii, tai täydentää kuivamuonan mahdollisia puutteita, niin ensin on laskettava paljonko koira tarvitsee. Sen jälkeen on laskettava, että paljonko koira ruuastaan saa. Jos ruuasta ei saada tarpeeksi, niin sen jälkeen aletaan etsimään vaihtoehtoja, joilla vajaus saataisiin täydennettyä. Tässä vaiheessa kuvioihin tulee vaikkapa merilevä ja paljonko siitä saadaan mitäkin grammasta – jotka oli myös laskettava.

Kun tiedämme, että koira tarvitsee jodia jonkun määrän, ja että ruuasta saadaan jodia vähemmän, niin merilevää annetaan sitten niin paljon, että se erotus saadaan täyteen. Tämä on ainoa syy miksi niitä taulukoita lueskellaan, ja että taulukosta katsotaan vain ja ainoastaan se tarvittava tieto: aika masokisti saa olla, jos niitä lueskelee huvikseen iltalukemiseksi.

Joten vastaus kysymykseen, että mitä merilevästä saadaan, on että sitä käytetään antamaan koiralle sellaisia mineraaleja, joita se ei saa ruuastaan muutoin ja merilevän määrä riippuu siitä mitä syötetään (ja minkä kokoinen koira on).

Katiskassa on tarjolla ilmainen luento/koulutuspaketti suunnilleen kaikille koiransa ruokinnasta kiinnostuneille, joilla on sisäänrakennettu kammo laskemista ja taulukkoja kohtaan. Siellä on yritetty selittää helposti miten ja mitä lasketaan. Sitten kun tuo on hallinnassa, niin on taatusti helpompi ymmärtää Katiskan muita luentoja.

Koiran ruokinnan laskeminen: Perustyökalut