Greyhoundpiireissäkin liikkuu omia tarinoitaan. Kuten että kun koira syötetään lihavaksi talvikaudella, niin liikutettaessa varastorasva muuttuu lihakseksi. Suurimmalle osalle tuo on pelkkä kielikuva, ainakin toivon niin, mutta osa uskoo siihen ihan aidosti.

Ei läski lihakseksi muutu. Kun ruokamäärää pienennetään ja koiraa liikutetaan, niin se laihtuu. Työn myötä, ja koska greyhoundilla on siihen ylimaallinen kyky, koira kehittää lihasmassaa. Jos se sitä on talven aikana hukannut. Suurin osa ei hukkaa.

Treenin myötä rasvaa palaa ja koira kuivuu, lihakset tulevat taas näkyviin. Ei ihmisilläkään six pack päätöntä vatsalihasrääkkiä vaadi, vain rasvaprosentin laskemista.

Mutta totta toinen puoli. Jos ei ihan puolet, niin hitunen ainakin. Nisäkkäillä nimittäin on rasvakudosta, joka saadaan muutettua lihakseksi. Jokainen joulukinkkua syönyt tietää, että läski on valkoista tai kellertävän vaaleaa. On olemassa myös ruskeaa rasvaa, ja se vasta mielenkiintoista läskiä onkin.

Elimistössä ei ole mitään yksinkertaista. Kaikki liittyy kaikkeen, ja edes yhden pienen toiminnan ymmärtäminen vaatii elinikäistä tutkimusta. Kunnes huomaa, että tutkimuksen pohja sekä asettelut olivat pielessä tai uudemmat mittalaitteet vievät kaikelta pohjan. Ihmisten nykyinen ravintorasvakeskustelu on hyvä esimerkki. Meidän maallikkojen on kuitenkin pakko yksinkertaistaa ja luottaa yksinkertaistuksiin. Siispä yksinkertaistetaan läski, eli varastorasva.

Varastorasvaa on kahta eri laatua, valkoista ja ruskeaa. Valkoista on pidetty eräällä tavalla passiivisena varastomuotona. Kun saadaan liikaa energiaa, niin se muutetaan valkoiseksi rasvaksi, pumpataan rasvasoluihin odottamaan nälkäisempiä aikoja ja joku muu instanssi ottaa sen käyttöön tarpeen vaatiessa. Se ei siis sinänsä tee mitään, makaa vain ja lihoaa.

Mutta tämäkään ei ole näin simppeliä. Näyttäisi siltä, että valkoinen rasva onkin aktiivisempaa, sillä se erittää leptiiniä, joka on hormoni, joka osallistuu aivojen kautta ravinnonoton säätelyyn. Joka tapauksessa valkoinen rasva on perustarkoitukseltaan puhdas energiavarasto.

Ruskea rasva on myös varasto, mutta se on toimiva yksikkö – ei pelkkä säilyttävä vapaavarasto. Aivan pikkupentujen ympäristön lämpötilasta on huolehdittava, koska ne eivät kykene säätelemään ruumiinlämpöään ennen kuin noin viikon ikäisenä. Voidaan jopa sanoa, että vastasyntynyt koiranpentu on vaihtolämpöinen, vaikka nisäkäs onkin.

Viikon ikäisenä pentu oppii palellessaan tärisemään. Lihasvärinä onkin tehokas tapa tuottaa lämpöä (muistakaa tuo lämmittäessänne innostunutta koiraa kisastarttiin…). Ruskea rasva tuottaa tarvittaessa lämpöä ilman lihasvärinää. Se polttaa rasvaansa suoraan lämmöksi.

Lyhyesti: valkoinen rasva varastoi energiaa, ruskea rasva polttaa energiaa.

Ruskeaa rasvaa löytyy ainoastaan nisäkkäillä. Ihmisilläkin on, mutta suuremmissa määrin sitä löytyy vain vastasyntyneiltä, jopa viisi prosenttia – mutta aikuisilla määrä laskee, sitä kuitenkin on. Eskimoilla aika paljonkin.

Se on ilmeisesti luonnon oma systeemi antaa eräänlainen energian hätäapupakkaus, jos vaikka äidinmaidon saannissa on katkos heti alkuun. Vasikalla suurin osa rasvasta on ruskeaa rasvaa, ja vaihtuu vasta aikuisella valkoiseksi rasvaksi.

Mutta löytyy ruskeaa rasvaa aikuisiltakin nisäkkäiltä ja  siihen, miten paljon ruskeaa rasvakudosta käytetään, vaikuttavat yksilön ikä, fysiologinen tila, ympäristön lämpötila sekä ravinnon laatu ja energiamäärä. Nuoret, hyväkuntoiset, viileässä olevat, jotka eivät saa sillä hetkellä tarpeeksi energiaa ravinnosta, alkavat saada samantien ekstraenergiaa ruskeasta rasvasta. 

Lainataan yhtä hieman vanhempaa Ylen tiedeuutisten uutisointia:

Aikuisilla ihmisillä ruskeaa rasvaa ei ole oletettu olevan joskin satunnaisesti sitä on tavattu. Monilla kylmässä elävillä eläimillä kuten hylkeillä ja monilla jyrsijöillä ruskeaa rasvaa on sen sijaan paljon. Kylmien alueiden ihmisillä kuten eskimoilla ruskeaa rasvaa tiedetään olevan ja se on myös hyvin aktiivista.

Suomessakin todettiin jo vuosia sitten, että ulkotöissä olleilla metsureilla oli ruskeaa rasvaa, toisin kuin sisällä lämpimässä työskennelleillä, kertoo Kirsi Virtanen. Avantouimareilla ruskea rasva on todennäköisesti myös aktiivista.

Tutkimuksen aikana on kuvattu runsaat 20 ihmistä ja heistä yli puolella löydettiin ruskeaa rasvaa. Lopullisessa analyysissä oli viisi koehenkilöä, joista neljä oli hoikkia, yksi ylipainoinen. Ruskea rasva sijaitsi enimmäkseen kaulan alueella, solisluun yläpuolella ja sen määräksi arvioitiin enimmillään noin 60 grammaa.

Ruskea rasva aktivoituu kylmässä ja tutkimuksessa se saatiin aktivoitumaan pitämällä koehenkilöitä ennen mittausta pari tuntia istumassa viileässä huoneessa missä lämpötila oli 15-20 astetta. Vaikutusta voimistettiin itse mittauksen aikana pitämällä toista jalkaa jäisessä vedessä. Tällä tavoin ruskea rasva saatiin aktivoitumaan 15-kertaisesti verrattuna normaaliin huonelämpötilaan.

Nyt lainataan Kuopion yliopistosta Atso Raasmajaa – tämän kappaleen voi jättää väliin, jos mekanismi ei kiinnosta tai sitä ei ymmärrä. Minun oli pakko lukea muutamaan kertaankin, ennen kuin tämän lyhennetyn selityksen edes joten kuten sain aukeamaan:

Ruskean rasvakudoksen lämmöntuotanto perustuu ruskean rasvasolun mitokondrioissa sijaitsevaan ns. irtikytkijäproteiiniin, joka nimensä mukaisesti kytkee irti mitokondrioitten ATP-tuotannon ja vapauttaa samalla energiaa lämpönä.

Sympaattinen hermosto ja noradrenaliini säätelevät ruskean rasvakudoksen toimintaa solukalvon – ja -adrenergisten reseptorien kautta. Noradrenaliinin sitoutuminen termogeeniseen 3-adrenergiseen reseptoriin aktivoi lämmöntuotannon adenylaattisyklaasin, syklisen AMP:n ja lipolyysin välityksellä. Muodostuneet vapaat rasvahapot toimivat mitokondrioissa lämmöntuotannon raaka-aineina ja aktivoijina.

Ruskean rasvan yksi mielenkiintoinen piirre on, että se on sukua lihassoluille. Ruskeat rasvasolut ja lihassolut syntyvät samoista esisoluista. Se kumpaa syntyy, riippuu paikalla olevista yhdisteistä. Ruskea rasva on saatu muuttumaan lihassoluiksi, mutta tosin vasta koeputkessa. Bostonissa sijaitsevassa Dana-Farber -syöpätutkimuslaitoksessa tehtiin koe:

Lihassoluja tuottavista esisoluista saatiin syntymään ruskeata rasvakudosta lisäämällä soluviljelmään ennestään tuntematonta PRMD16-molekyyliä. Sama molekyyli toimii myös toiseen suuntaan: kun PRMD16 tehtiin toimimattomaksi ruskean rasvan soluissa, ne muuttuivat lihassoluiksi.

Loikataan hetkeksi sivupoluille.

Naudoilla – ja sama koskee niin ihmistä kuin koiraakin, ainoastaan suhteet ovat erilaisia, ei periaate – rasvakudoksen kokonaismassa riippuu siitä, kuinka paljon rasvakudosta löytyy ja kuinka suurta se on. Yksinkertaistaen, löytyykö sitä vain vatsasta, vai myöskin reisistä ja takapuolesta, ja onko sitä ohut kerros vai melkoinen lölly.

Rasvakudos voi kasvaa kahdella eri tavalla, hyperplastisesti tai hypertrooppisesti. Hyperplastisessa kasvussa lisääntyy rasvasolujen lukumäärä ja hypertrooppisessa rasvasolujen koko. Ensin rasvasolu täytyy ääriään myöten, ja kun enempää ei saa mahtumaan, niin solu jakautuu ja syntyy uusi rasvasolu.

Huono uutinen on se, että rasvasolu on ikuinen. Se ei poistu kuin rasvaimussa. Joten kun rasvasolu on kerran päästetty syntymään (ollaan lihottu), niin vaikka solu laihdutuksessa tyhjennettäisiinkin, niin se on valmiina odottamassa täyttämistään heti kun henkisesti heikko sielurukka laittaa suklaapalan suuhunsa. Suomeksi: kerran lihonut lihoaa tuolta osin helpommin uudelleen.

Hyvä kysymys on, että onko ruskeasta rasvasta hyötyä koiranomistajille? Ei näillä näkymin. Pelkästään yleissivistävää nippelitietoa. Edelleenkään ei ole oikotietä onneen: koira on ruokittava ja treenattava suunnilleen oikein.

Koska oikein voidaan tehdään melkoisen monella tavalla, niin menestyksen salaisuus on, että ei tee mitään pahasti väärin. Koiran elimistön ruskealla rasvalla ei ole mitään merkitystä – ainoastaan valkoisen rasvan ja treenatun lihasmassan suhteella on.

On kuitenkin kiva leikkiä ajatuksella, että greyhoundien painonsäätelyn helppous johtuisi nimenomaan muita koirarotuja korkeammasta ruskean rasvan määrästä. Aidosti kyse on kuitenkin aivan toisesta mekaniikasta: greyhoundeilla, ja muutamilla muillakin roduilla, on vaan geneettinen ongelma rakentaa läskiä — päinvastoin kuin labradorinnoutajilla.