Magnesium (Mg) on erittäin tärkeä kivennäisaine energia-aineenvaihdunnalle, lihasten supistumiselle, hermojen toiminnalle sekä proteiinien ja nukleiinihappojen muodostukselle. Elimistön magnesiumvarasto on luusto, jossa on noin puolet määrästä. Suurin osa lopuista on lihaksissa ja noin prosentin verran solun ulkoisissa nesteissä. Magnesium aktivoi ainakin 300 entsyymiä, jotka osallistuvat mm. ATP:n muodostamiseen, glukoosin hajoituksessa glykolyysissä, rasvahappojen hajoituksessa ja muodostuksessa, proteiinien muodostuksessa ja tiamiinin aktivoinnissa TPP:ksi. Magnesiumin tarve on NRC:n mukaan 19,7 kgME.
Munuaiset säätelevät elimistön magnesiumtasapainoa tehokkaasti, eikä varsinaista puutostilaa kehity terveille yksilöille. Akuuttia puutosta sen sijaan esiintyykin, jos koira ei ole saanut ravinnostaan tarpeeksi kivennäisaineita rankan treenin tai kilpailuttamisen yhteydessä. Magnesiumin vähäinen saanti on jo pitkään yhdistetty kramppeihin. Magnesiumin puutteessa esiintyy käytännössä aina samanaikaisesti kaliumin ja kalsiumin puutetta.
Magnesiumin yliannostus on vaaratonta koirille, joilla on terveet munuaiset. Sen sijaan munuaisten toimintahäiriö ja vähentynyt magnesiumin eritys voi johtaa hypermagnesemiaan, jolloin magnesiumin liika varastoituminen elimistöön voi aiheuttaa hengenvaarallisen tilan, josta seuraa hengityksen lamaantuminen, kooma ja sydämen pysähtyminen. Magnesiumlisää ei tule antaa koiralle, jos on epäilyjä sen munuaisten toimivuudesta.
Seerumin elektrolyyttien muutoksia rasituksen ja ruokinnan suhteen on hiukan tutkittu. Hill ym (2000, 2001b) raportoivat greyhoundeista, jotka juoksivat enemmän kuin 500m kahdesti viikossa, ruokittiin ruokavaliolla, jossa oli kalsiumia 2,3 – 3 g, fosforia 2 – 2,5 g ja magnesiumia 0,2 – 0,3 g/1000 kcal ME, niin seerumin kalsiumissa, fosforissa ja magnesiumissa ei tapahtunut muutoksia.
Rekikoirien – eli aerobisemman suorituksen – suhteen löytyykin ristiriitaisempaa tietoa. Hammel ym. (1977) sekä Kronfeld ym. (1977) saivat samansuuntaisia tuloksia. Kun koirat juoksivat 12 mailia (19,3 km) alle 40 minuuttiin, niin niiden seerumin magnesium tipahti välittömästi kilpailun jälkeen. Ruuasta oli saatu 0,15 – 0,49 g/1000 kcal ME. Koirat käyttivät hyväkseen noin 0,03 – 0,21 g magnesiumia per metabolinen painokilo. Sen sijaan 24 viikon treenikauden aikana, jolloin juostiin 800 mailia (1287 km) seerumin magnesium nousi ja laski kun treenaus lopetettiin.
Havaittiin myös, että mitä enemmän ravinnossa oli magnesiumia, niin sitä korkeammaksi nousi seerumin magnesium. Tämän perusteella voidaan olettaa muutamaa asiaa. Ensinnäkin, että lisäravinteena annettava magnesium nostaa seerumin pitoisuutta, eli sitä ei vaan kuljeteta suoliston läpi. Toiseksi, että pitkäkestoisessa rasituksessa elimistö siirtää varastoitua magnesiumia seerumiin elimistön käyttöön, eli rasitus lisää magnesiumin tarvetta. Kolmanneksi, että äkillinen ja kova rasitus kuluttaa kierrossa olevaa magnesiumia.
On kuitenkin huomioitava, että vastakkaisiakin tuloksia löytyy. Querengaesser ym (1994) eivät havainneet seerumin magnesiumissa muutoksia rekikoirilla 9 km ajossa tai 24 viikon treenissä ravinnolla, joka sisälsi magnesiumia 0,07 – 0,11 g/1000 kcal ME.
Magnesiumin muodollakin on merkityksensä. Kuten aina, niin magnesiumiakaan ei voida käyttää puhtaassa muodossa, pelkistettynä, vaan sen täytyy olla sitoutuneena johonkin ja sen jälkeen liueta. Liukenemattomana magnesiumia ei saada imeytettyä. Jos magnesium ei ole ravinnossa liuenneessa muodossa, niin sitten liukenemisen täytyy tapahtua mahalaukun nesteisiin.
Hyödyntämisen suhteen tehokkain on magnesiumsitraatti. Puhtaassa magnesiumsitraatissa on noin 13,5 % magnesiumia, joka liukenee vähintään 20 prosenttisesti. Vertailuna magnesiumglukonaatti n. 6 %, magnesium-laktaatti ja -aspartaatti n. 4 % ja magnesiumkarbonaatin n. 0,04 %. Useimmissa lisäravinteissa, varsinkin hevosten tuotteissa, magnesium on magnesiumoksidina, jonka liukoisuus on vain n. 0,0006 %. Tutkimusten mukaan se liukenee kehnosti jopa happamassa ympäristössä (Lindberg ym 1990). Lisäksi magnesiumsitraatin biologinen hyväksikäytettävyys on valovuoden edellä magnesiumoksidia tai aminohappokelatoitua magnesiumia (Walker ym. 2003). Tarkoittaa sitä, että suurin osa syöttää koiralleen magnesiumlisää, josta koira ei saa magnesiumia edes hyödynnettyä.
Greyhoundeilla magnesiumia käytetään nimenomaan kramppien estoon, olkoonkin että sillä on elektrolyyttinä toki rooli nestetasapainonkin suhteen. Mutta taisteltaessa vaikkapa kuivumista vastaan, niin kalium on siihen tehokkaampi.
Tätä kirjoitettaessa Mannisen lisäravinnekirja vasta odottaa julkaisuaan, mutta Anssi tuuppaa aika ajoin näytepaloja kirjan annista (toim.huom. tuota lupailtiin 2010, eikä vielä ole tullut, joten tuskin ilmestyykään). Lainataan pikku pätkä yhdestä postauksesta, jossa aiheena on nimenomaan magnesium ja krampit:
Magnesiumlisää käytetään yleisesti lihaskramppien ja levottomat jalat -oireyhtymän (engl. restless legs syndrome, RLS) ehkäisyssä. Roffen ja työtovereiden (2002) satunnaistettu, kaksoissokkoutettu ja kontrolloitu kliininen tutkimus selvitti magnesiumlisän vaikutuksia nokturnaalisista lihaskrampeista kärsivillä henkilöillä (> 2 kramppia/vko). Tutkimusperiodien kesto oli 3 viikkoa. Koehenkilöt nauttivat ennen nukkumaanmenoa suun kautta joko 300 mg magnesiumia (1830 mg magnesiumsitraattia) tai lumetuotetta. Koehenkilöiden ylläpitämät lihaskramppipäiväkirjat osoittivat, että 78 % magnesiumryhmän henkilöistä oli hyötynyt magnesiumlisästä, kun taas vastaava luku lumeryhmässä oli 54 %. Ero oli tilastollisesti merkitsevä (p=0,03). Kramppien kestossa tai kovuudessa ei havaittu eroa ryhmien välillä.
Tarvittava annostus koirille on hyvinkin suuripiirteistä. Itse käytän Scitecin Liquid Magnesiumia mutta greyhoundeille näppärin oli Fortix Magnesium Citrate, joka on puhdasta magnesiumsitraattia. Koska halusin noin 250 mg magnesiumia, niin sitraattia oli annettava vajaa teelusikallinen, tarkemmin sanottuna 3,2 grammaa. Se aloitettiin kaksi päivää ennen kilpailua ja jatkettiin vuorokausi yli. Tai tarpeen mukaan. Muille, ja pienemmille, annan painon mukaan laskettuna vähemmän. Periaatteessa jos koiralla ei ole koskaan oireilua, joka voitaisiin liittää magnesiumin puutteeseen, niin antaminen ei ole välttämätöntä. Itse kuitenkin suosin ajattelua varmuuden-vuoksi-rasituksessa.
Testosteronia ja T4:ää
D-vitamiinista tiedämme, että sillä saattaisi saada nostettua testosteronin määrää. Ihmisillä tutkimusviitteitä löytyy, mutta kukaan ei tiedä koirista. Ja jos se toimisikin uroksilla, niin entä nartut? Vaikka nopeutta käyttävillä lihasmassan kasvattaminen ei olekaan haluttu asia, tai ei ainakaan itsetarkoitus – sprintterit pidetään kevyinä – niin se on silti kaivattua. On yksi syy miksi urokset ovat narttuja nopeampia ja se on testosteroni. Dopingiin ei kannata sortua, sillä siitä jää kiinni, mutta kaikki sellainen, joka tukee ja lisää elimistön omaa tuotantoa, on haluttua ja toivottua.
Nyt näyttäisi siltä, että magnesium tekee muutakin kuin on kaliumin lisäksi tehokkain krampin estäjä. Turkissa taekwondoilijoilla tehdyssä tutkimuksessa on saatu viitteitä, että magnesium nostaisi myös hieman testosteronitasoja. Tutkimuksessa oli käytetty 10 mg/painokilo -annoksia. Emme edelleenkään tiedä, että toimiiko tuo koirilla ja sprinttiharjoituksissa. Mutta suotavaa tietysti olisi, että kramppien hoidon sivuvaikutuksena saataisiin hieman korkeampia testosteronitasoja.
Varsinkin greyhoundeja kiinnostanee myös toinenkin tutkimustulos. Magnesium laskee urheilijan vT4-arvoja. Käytännössä jokainen kilpaileva ja treenattu greyhound ”kärsii” kilpirauhasen ”vajaatoiminnasta” (aika monta hipsukkaa sai käyttää). Kun tavallisilla koirilla hermostutaan jo 12 tasolla, niin greyhoundeissa tyroksiini saa mennä esimerkiksi arvoon 7, ennen kuin kannattaa edes reagoida. Tietysti edellytyksellä, että ulkoisia oireita ei ole. Alhainen vT4 on suoraa seurausta adrenaliinista, kreatiinista ja nipusta muita rasituksen tuomasta stressihormonista. Näin ainakin yleisesti oletetaan. Mutta jos käsissä on aidosti tyroksiiniongelmainen koira, niin magnesiumin mahdollinen merkitys kannattaa pitää mielessä – vaikka se ei käytännön toimenpiteitä kilpirauhasen suhteen aiheutakaan.
Nartuille moinen saattaa olla jopa haluttua. Tiedetään, että alhainen T4 on yksi, merkittävä syy pitkään kiimakiertoon. Jos taas kerran kramppien hoidolla saadaan kaupan päälle vielä pidempi kiimakierto, niin kaikki kiimattomana pitämistä karsastavat voivat edes toivoa pientä helpotusta aina kilpailukaudelle osuvaan kiimaan ja valeraskauteen.
