Me kaikki tiedämme, yleisellä tasolla ainakin, että urheilussa voittaa hän, jolla on kovin nälkä. Tappavin halu. Ei välttämättä se urheilija, jolla on absoluuttisesti eniten voimaa tai nopeutta. Sama pätee koirillakin. Greyhound-treenarit yrittävät virittää koiran korvien välin sellaiseen tilaan, jonka he uskovat parhaiten palvelevan pyrkimystä päästä pätemään koiran taistelemalla suorituksella: olla voittoisa treenari.
Tuttua huttua varsinkin narttujen kanssa töitä tekeville. Lihaskunnon saa kyllä viritettyä parhaan taitonsa mukaan, mutta auta armias jos erehtyy tekemään jotain, josta tyttö loukkaantuu. Se sitten siitä kisasta. Tai hormonimyrskyt. Ei auta treenit, ei ruokinta. Toisilla koirilla on kovempi voitontahto. Se vaan on niin, vaikka rajusti inhimillistämiseltä kuulostaakin.
Voittaako ohitukset se koira, jonka tahtotila on kovempi – sillä on ajovietin hulluus pahimmillaan päällä. Osa greyhoundväestä tietääkin mitä kuvien tilanteissa tapahtui, mutta kokemattomampikin näkee, kumpi koira kummankin vääntötilanteen voitti. Ja miksi.
Säännönmukaisesti osa treenareista yrittää soveltaa ihmisten oppeja koiriin. Joskus se ylittää jopa määrätyt koomisuuden rajat. Ollaan jopa aivan oikeasti tehty mielikuvaharjoitteita. Sähkötetty hihnan kautta koiralle mitä siltä odotetaan. Toki koira lukee omistajan mielialaa, mutta harvemmin kyetään tarjoamaan voitonhalua ja -tahtoa. Ei edes aggressio onnistu. Pelko ja hermostuneisuus kylläkin. Minua ei stressaa kopitus ja kilpailutilanne, ei ole tehnyt sitä enää pitkään. Olen ollut aivan liian monta kertaa lähtökopin takana. Adrenaliini kylläkin nousee pintaan, mutta vasta samalla sekunnin sadasosalla kun veräjä aukeaa. On yksi poikkeus – Moolah Bonza, tuo vuoden 2009 Vuoden Veteraani ja Stayer – vaikka titteli jätettiinkin jakamatta, koska starttipäiviä oli liian vähän. Sen kanssa olen jostain syystä kireä kuin viulunkieli. Narttu alkoi pärjäämään samalla hetkellä kun Minna alkoi käsittelemään sitä radalla. On Minnakin kireä, ei sen lähelle kannata mennä starttiaikaan – voi purra pään irti, siis Minna, ei koira – mutta Saara (Moolah Bonza) ei lue Minnan mielialoja. Ainakaan samalla tavalla. Joten minä kopitan Minnan parikertaista SM-voittajaa Jaguarseejunioria, koska se toimii minun kanssani paremmin, ja Minna hoitaa minun tähteni. Se on sitä toimivaa mielikuvaharjoittelua – treenarin päässä, ei koiran.
Koirien inhimillistäminen vie syrjäpoluille monessa muussakin. Työnnetään kuppiin nopeaa hiilihydraattia, koska se aloittaa palautumisen parhaiten – ihmisillä. Väärä luulo tuokin, kannattaisi updeitata faktat, mutta miksi käytetään toiminnan perusteena ihmistä? Miksi ei vaikka hevosta? Tiedetään, että ravurin lihasten energiavarannot täyttyvät nopeiten levolla ja juottamisella – hiilihydraateilla ja rasvalla ei ole mitään merkitystä. Vai olisiko järkevämpää käyttää ohjenuorana raskaan ja aerobisen suorituksen tekeviä valjakko(reki)koiria? Niillä palautuminen toimii parhaiten rasvalla – ei hiilihydraateilla.
Paras tapa tappaa halu on kuitenkin juoksuttaa koirasta ns. paskat pihalle. Lisätä tahtia siinä vaiheessa, kun vauhtia ei enää löydy. Ylikunto on pelkkää höpinää, ja jos tuloskäyrä kääntyy laskuun, niin se kertoo vain, että ei olla treenattu tarpeeksi.
Tasapainoinen ruokinta, tasapainossa olevat työ ja lepo, sekä tsapainoinen, perhe, koti ja lauma – niillä saadaan voittajan hulluus koiran silmiin.
