Nuoren koira alkukausi on kriittistä aikaa. Kilpailukauden pituuden, oikeammin lyhyyden, takia puhutaan käytännössä aika loppukeväästä ja alkukesästä. Täysin riippumatta koiran syntymäajasta. Treenarit ovat odottaneet koko talven kauden alkamista, ja talvisen kunnonrakennuskauden jälkeen – joka useimmiten puheista riippumatta ajoittuu huhtikuulle – niin treenareiden kuin koirienkin akut ovat täydessä latingissa. Into on hirivittävä, halu tehdä voittaa usein jopa järjen. Alkukaudella voidaan nopeasti tuhota koira, sen nupuillaan oleva ura sekä tuoreen treenarin polttava into. Voi käydä toisinkin. Leivotaan uusi supersankari, suurvoittaja. Laji saa uuden treenausgurun, jonka maine, vastoin yleistä luuloa ja julkisuuskuvaa, lepää täysin koiran kykyjen varassa. Eivätkä nuo kyvyt yleensä johdu treenaustaidoista, vaan niistä huolimatta.

Ahneus päästä tekemään on suurin riski koiran uralle. Hyvänä kakkosena tulee kädettömyys. Osaamattomuus. Valitettavan usein nuo kaksi kulkevat käsi kädessä. Uusia harrastajia lohduttanee tieto, että kun osaaminen kasvaa, kun jokainen pikkunyanssi ei enää herätäkään tusinaa uutta kysymystä, niin suurimmaksi synniksi nousee tekemättömyys. Laiskuus ja saamattomuus, joka saa lannoitteensa treenarin vakaasta luottamuksesta omiin kykyihinsä. Turhan usein sitä voitaisiin kuvata jopa sanalla ylimielisyys.

Ratakauden alku

Ratakausi lasketaan yleensä alkaneeksi etelä-suomen ensimmäisistä ratatalkoista, jolloin päästään usein ottamaan myös ensimmäiset rataharjoitukset. Ja aivan yhtä suurella varmuudella kuin kevään tulo, oli talvi ollut säiden puolesta millainen tahansa, niin talkoisiin ei ole suurtakaan yleisöryntäystä. Niiden jälkeisiin viikottain pidettäviin harjoitusiltoihin yleensä tunkua onkin. Välillä jopa liikaakin, jolloin odottamisajat saattavat venyä pitkiksikin. Hyvinkään radalla peräti kohtuuttomiksi. Luojan kiitos kesäajasta ja myöhäisemmästä hämärän alkamisesta.

Vuodentulosta riippuen aika ensimmäisten harjoitusten ja ensimmäisten kilpailujen välillä vaihtelee. Keväällä 2009 se oli nolla. Tarkoitti sitä, että jokainen aloitteleva kilpakoira oli täysin keskeneräinen kauden alkaessa. Poikkeuksellinen tilanne yleensä vähälumisessa etelässä, jossa aiemmin ainostaan kokeneet kilpakoirat tulivat keskeneräisinä kilpailuihin. Haastava tilanne pennuille, sillä niiden oli läpäistävä ratakoulutus lyhimmässä mahdollisessa ajassa, mikäli syksyllä ei ollut ehditty tekemään mitään ja treenarilla oli halu päästä heti kilpailemaan.

EGU:n vaikutuspiirissä olevilla oli hieman helpompaa. Klubin Otalammen harjoitussuoralla oli päästy ottamaan veto- ja koppiharjoituksia. Ratakoulutuksessa oleville Uudenmaan nuorille koirille tuo toi selvän etulyöntiaseman, olkoonkin että se ei korvaa rataharjoittelua. Yleensä koppiharjoittelu kannattaa jättää viimeiseksi opetettavaksi asiaksi. Mutta kuten kaikessa, niin tässäkin joustamattomuus ja ehdottomuus kostautuu. Rajoittaa ja kahlitsee. Kun tiedettiin, että radalle ei pääse harjoittelemaan tarpeeksi ajoissa nopeutettua radalletuloa ajatellen, niin lähtökoppi oli kuitenkin opetettavissa. Paljoakaan aikaa tuossa ei säästä, mutta hieman kuitenkin. Toinen etu Otalammella on bullring, jota Suomessa myös virlingiksi kutsutaan. Sillä saatetaan onnistua nopeuttamaan hieman ratatreenausta. Tosin koirilla harvemmin on varsinaisia ongelmia kaarteiden kanssa, mikäli ne ovat kasvuaikanaan päässeet juoksemaan tarpeeksi paljon vapaana maastossa ja muiden koirien kanssa. Mikäli nuori koira on liikkunut elämänsä alkutaipaleilla pelkästään yksin ja niityillä tai koirapuistoissa, niin ratakoulutus tulee olemaan astetta hanakalampaa – oli virlinkiä tai ei.

Suorilla tehtävät vedot toki parantavat nuoren kilpailijan nopeutta sekä kestävyyttä, mutta ne eivät korvaa varsinaista ratakoulutusta. Kyseessä on ratakoulutusta tukeva harjoittelu, jossa nuori koira oppii hallitsemaan vartalonsa täydessä vauhdissa. Vaikka pentu olisikin juossut paljon vapaana, jopa riistan perässä, niin useasti näkee kun pää menee nopeammin kuin vartalo. Keskenkasvuinen juoksee perä alhaalla ja pää pystyssä. Tuo korjaantuu useimmiten vedolla tai kahdella, kun nuori greyhound oppii hallitsemaan tekniikan eräällä tavalla ylinopeudessa. Maastossahan täysikasvuinen, vaikkakin ratakouluttamaton, ottaa tasaisella jänistä kiinni ja hiljentää saaliin kääntyessä tai kun päästään iskuetäisyydellä. Viehe taasen kulkee aina nopeammin kuin koira ja pakottaa sen vauhtiin, jota se ei ole elämänsä aikana kulkenut kuin harvoin ja silloinkin lyhyen matkaa. Eikä koskaan kaarrossa.

Rataharjoitukset

Rataharjoituksissa jatketaan siitä, mihin talven aikana ja alkukevään suoran harjoituksissa päästiin. Koira tottuu juoksemaan nopealla alustalla ja pitämään vauhtinsa jopa kaarteessa. Koordinaatiota kehitetään ryhmissä, vaikkakin se on asia joka on opittu jo pentuaikana. Jos kuuluu koulukuntaan, joka uskoo myyttiin yhdessäjuoksemisen aiheuttamasta diskausriskistä, niin ratakoulutusvaiheessa ollaan altavastaajina. Ollaan annettu vastustajille etulyöntiasema jo ennen ensimmäistäkään kilpastarttia.

Koiralta haluttu suoritus jaetaan osa-alueisiin. Tyypillisesti kaarre, kierros, koppi ja ryhmä. Säätö ja tekemisen määrä – valitettavan usein ei ole tarvetta edes mainita sanaa laatu – riippuu täysin auktoriteetista, joka opastaa uuden koiran uutta treenaria. Kokeneemmathan tietävät mitä tekevät. Taas kerran yksi suomalaisessa greyhoundracingissä vallitseva myytti.

Koiran on osattava kaikki osa-alueet. Hallittava kokonaisuus, ennen kuin sen kanssa voidaan mennä soolo- ja ryhmäkokeisiin. Koska opettaminen voidaan tehdä vain ja ainoastaan radalla, niin nuori koira tarvitsee rataharjoittelun ennen kilpakoiran statuksen antavia testejä, joka tarkoittaa, että vaikka kevät olisi kuinka myöhässä, niin ei löydy mitään kestäviä perusteluja tuoda ratakoulutukseltaan vajaita koiria kilpailuihin. Vaikka greyhound racingiin aikoinaan tuotiinkin ilmaisu kausaaliattribuutio, niin selittely on luusereiden puuhaa kun hommat ns. valahtavat reisillä kehnon tai täysin puutteellisen harjoittelun takia.

Rataharjoituksissa selviää myös koiran vietin vahvuus. Suurin osa sylikoiristakin ajaa elävää, joten talvinen rusakonmetsästys ei kerro mitään ajovietistä. Käsiviehe kertoo jotain. Jos koira ei aja edes kuonon edessä nyittävää karvaa, niin ei se toimi radallakaan. Useimmat käsiveheellä toimivat ajavat mahtavasti rataviehettä, mutta se on nyrkkisääntö. Ei laki. Käsiviehe on koiralle helppo. Se liikkuu maata pitkin ja menee suoraan. Mikä parasta, se ei koskaan kulje pitkää matkaa. Heikkoviettisempikin jaksaa pitää yllä 100 metrin jahtia. Rataviehe kulkee yleensä korkeammalla, lujempaa ja pidemmän matkan. Kun askel alkaa painaa vielä voimiltaan vajaalta ratakoululettavalla lähtösuoran jälkeen, niin ensimmäinen kaarre erottelee jyvät akanoista. Ensikertalainen monesti hukkaa vieheen kaarteessa. Se ei vielä ymmärrä eikä tiedä mihin se meni, mutta ajava koira ainoastaan nostaa päänsä ylös, lyhentää askelta, tulee kaarteen laajasti ja huomaa vieheen – uusi kiihdytys ja perään. Jos ajovietti on heikko – kohteliaampi ilmaisu kuin kehno – niin koira lopettaa juoksemisen ja kääntyy usein takaisin; tuli mammaa ikävä. Näitä koiria ei saa koskaan juoksuttaa samalla metodilla toista kertaa, sillä toisto opettaa ne lopettamaan ajamisen ensimmäiseen kaarteeseen. Yhden kerran epäonnistuminen voidaan vielä taidolla korjata, jos koiralla on ylipäätään viettiä. Toinen kääntyminen vaatii usein muiden korjausten lisäksi siirtymisen aivan vieraalle radalle. Kolmas kerta peräkkäin käytännössä tuhoaa koiran uran.

Koiran kääntyminen takaisin tarkoittaa aina ja poikkeuksetta ajovietin kestämättömyyttä. Jokin lopetti ajovietin. Se ei ole koskaan merkki vahvasta ajovietistä. Jos joku näin väittää, niin hän syyllistyy greyhound racingin synneistä synkimpään: valehteluun ja katteettomiin lupauksiin kilpakoiran ehdottomasti tärkeimmän ominaisuuden suhteen. Ajovietin voi sammuttaa monikin syy, ja sen selvittämisessä vaaditaan horjumatonta rehellisyyttä omaa itseöän kohtaan. Koira voi olla kipeä jostain. Niskan, sää´än ja lavan seudun jumit on syytä tarkistaa. Kramppi voi olla syypää. Jos ollaan oltu ahneita virlingissä, niin metakarpaalit on syytä tarkistaa. Nuori koira saattaa olla epävarma itsestään ja säikkyä tilannetta. Mutta jos koira ei ole kipeä, se on radan ulkopuolella iloinen, rohkea ja innokas, eikä sitä ole odotettu tuntitolkulla huutaen radan vieressä – yleinen virhe kun luullaan, että koiralla on kivaa ja se nauttii olla aidan vieressä kun muut juoksevat ohi – niin silloin aletaan pohtia syistä hankalampia. Synnynnäistä tai perittyä heikkoa ajoviettiä. Jos jommalla kummalla vanhemmista on huomattavan paljon ajamattomia jälkeläisiä, niin jonkun kellon on syytä soida jossain.

Maltti on valttia

Tuoreen, aloittelevan kilpakoiran kanssa olisi syytä pitää pää kylmänä. Edetään koiran ehdoilla siltä kuitenkin vaatien. Tarvitaan malttia, ettei tehtäisi asioita joihin koira ei ole valmis. Opetellaan rata. Treenataan fysiikkaa. Annetaan koiralle lepoa suoritusten välissä. Mutta maltti ei tarkoita hidastelua. Jossain vaiheessa viimeisen viiden vuoden aikana Suomeen pesiytyi kulttuuri odottaa liian kauan. Hieman kärjistäen tuoreet kilpakoirat kilpailevat samana vuonna sekä Vuoden Tulokas että Vuoden Veteraani -tittelistä. Nuorien kanssa tahkotaan puolikasta suoraa tai kaarteen alkua viikosta ja kuukaudesta toiseen, vaikka koira olisi valmis jo keskimatkan ryhmäharjoituksiin tai jopa kilpailemaan. Toki koiralle täytyy antaa aikaa, mutta ei sitä saa jarruttaa. Sääntöjen mukaan 14 kuukauden iässä voidaan juoksuttaa soolo- ja ryhmäkokeet, ja kilpailu-ura alkaa 15 kuukauden iässä. Asiaa on tulkittu siltä osin oikein, että pakko ei ole. Mutta tulkintaa on tulkittu väärin, jos oletetaan että suurin ei kykenisi noihin aikatauluihin. Ne kykenevät. Jopa monet urokset.

Mutta ikärajoista voidaan pitää kiinni, ja aloittaa kilpailu-ura vauhdilla, vain jos koira on kunnolla ratakoulutettu. Kerta Otalammen suoralla ja toinen juoksu kevään ensimmäisissä virallisissa harjoituksissa tuota harvoin tarkoittaa.

Auktoriteetit

Aloittelevat treenarit ovat melkoisen yksin. He saavat pseuduapua vaikka kuinka. Näennäisesti hyödyllisiä neuvoja, jotka ovat niin ympäripyöreitä, että lyhyen pohdinnan jälkeen huomaa olevansa vielä enemmän eksyksissä. Vaikka Katiskasta paljon löytääkin, niin varsinainen greyhound racingin GPS puuttuu. Ei ole manuaalia. On vain määrättyjä laajoja ohjenuoria, jotka eivät konkreettisen tekemisen tasolla paljoa auta. Neuvojen suhteen pahimmillaan tilanne on se, että sokea ohjaa sokeaa. Pahimmillaan sokeaa ohjaa täysin kuurosokea luupää.

Aloittelija ei kuitenkaan ole yksin, mutta häneltä vaaditaan kahta asiaa. Se, että liian monelta ns. vanhalta harrastajalta nämä kaksi asiaa ovat täysin kadoksissa, on epärelevanttia. Jos harmaat parrat ovat 30+ harrastusvuotensa aikana olleet oppimatta muuta kuin kulkemaan laput silmillä ja kasvattaneet Napoleonia pahemman napoleonkompleksin, niin uuden ei kannata noita syntejä toistaa. Tämä eräänlainen pahan kierre on katkaistava.

Vaadittavat kaksi asiaa ovat uskallus kysyä sekä uskallus pohtia; mitä ja miksi.

Greyhound racing on kilpaurheilua, jossa pidempään harrastaneilla on yksi yhteinen tekijä. Heillä on ylikehittynyt kilpailuvietti. Ihan kaikilla. Jopa niillä yhteiseen hiileen puhaltavilla kukkahatuilla, jotka peräänkuuluttavat avoimmuutta. Itseasiassa heidän kanssaan uuden harrastajan kannattaa olla todella varovainen, sillä he eivät ole rehellisiä edes omien motiiviensa suhteen. Kilpailullisesti fanaattisemmat treenarit ovat helpompia. He pääsääntöisesti joko auttavat suoraan, tai jättävät kertomatta. Riippuu täysin siitä kuinka suureksi uhkaksi he kokevat tuoreen treenarin tuoreen koiran. Jos menestyneimmät alkavat yhtä äkkiä tervehtimään uutta tulokasta, osoittavat normaalia kohteliaisuutta suurempaa kiinnostusta, kyselevät mitä koiralla on tehty ja jos tulokkaan koira on ensimmäisissä juoksuissaan mennyt kohtuullista vauhtia, niin voi olla varma että asiat voisivat olla huonomminkin. Varovaisuutta ja skeptisyyttä saa kuitenkin olla – ei vainoharhaisuuteen asti – sillä nykyäänkin kilpailevista suurista treenareista ja kasvattajista osa on antanut koiralle ja treenarille ns. kehnoja neuvoja. Vinkkejä, jotka laittavat neuvottavan koiran heikompaan asemaan, ja pahimmillaan ovat olleet jopa vaarallisia. Ainakin kahden koiran uran tiedän tuhotun neuvoilla, joista tiedän että auttava sielu osasi asian paremmin.

Aika kun joku auttaa, niin neuvot on syytä ottaa vastaan. Ensimmäiseksi on vain punnittava neuvojen hyödyllisyys. On analysoitava omaa tekemistään, kaivettava tietoa – eräällä tavalla hankittava toinen mielipide – ja sen jälkeen päätettävä onko neuvosta suoraan hyötyä, voiko sitä soveltaa vai vältettävä kokonaan. Tässä tulee vastaan myös antajan meriitit. On kysyttävä itseltään millä lihaksilla neuvotaan. Jos vastapuoli tai treeniringin vetäjällä ei ole useampaa hyvää koiraa, tai jos hänen koiransa loukkaantuvat järjestään, niin neuvojen painoarvoa kannattaa pohtia erittäin tarkkaan. Varsinkin jos yhtenä kriteerinä on väite kymmenien vuosien tai useampien sukupolvien harrastamisesta – tällaisen auktoriteetin nimi täytyy löytyä voittajien joukosta vuodesta toiseen lajin koko suomalsien historian ajalta. Jos ei… johtopäätös lienee selvä.

Aloittelevan treenarin kannattaa solmia niin paljon suhteita kuin kykenee. Toimiva tapa on solmia syvemmät suhteet saman vuosikerran treenareiden kanssa, sillä he painivat samojen ongelmien kanssa ja yrittävät aivan samalla tavalla keksiä pyörää uudestaan. Eikä auktoriteettikysymysten kanssa tule aivan yhtä helposti konflikteja, kun jokaisella on harrastusvuosia yhtä paljon takana. Suhdeverkostoa solmiessa kannattaa muistaa, että ihmiselle on luotu oma tahto ja oma harkinta. Kuulopuheisiin ei kannata aina luottaa, ei edes oman kasvattajan kertomiin. Aika kannattaa kuulostella mitä asioiden ja suhteiden takana on. Jos joku luulee, että Kauniit ja rohkeat ovat yliampuvaa fantasiaa, niin hän ei ole tutustunut suomalaiseen greyhound racingiin. Oma käyttäytyminen heijastuu ja palaa aina takaisin – maailma muuttuu ja tilanteet myös, eikä siltojen polttaminen ole järkevää politiikkaa jos ei ole varma ettei takaisin tarvitse palata. Lähes kaikki pidempään harrastaneet kuitenkin ymmärtävät, että tuliterän uuden harrastajan ainoa kontaktipinta on oma kasvattaja. Jossain vaiheessa jokaisen harrastajan arvostelukyky kuitenkin eräällä tavalla palautuu normaalille tasolle, ja hän uskaltaa jopa kysyä muidenkin mielipiteitä. Ja käytännössä aina niitä myös saa.

Aloittelevan treenarin, ja varsinkin aloittelevan koiran, paras tuki ja turva on kasvattaja. Häneltä kysytään aina ensimmäisenä. Häneen luotto on oletusarvo. Mutta luottamuskaan ei tarkoita etteikö kannattaisi pohtia samoja asioita kuin muidenkin kanssakilpailijoiden ja kasvattajien suhteen: millä lihaksilla neuvotaan, onko tullut menestystä radoilla (jalostusmenestyshän tulee muiden työllä, kasvattajat ovat siinä mielessä loisia) ja onko osaamiselle katetta.

Luojan kiitos, että koirat pääsääntöisesti tietävät mitä tekevät. Kun kuuntelee omaa koiraansa, antaa sille sopivasti löysää köyttä toteuttaa itseään, niin hetken kuluttua on itse menestyvä treenari. Auktoriteetti, jota muut kuuntelevat. Ei siihen tietoa tai taitoa tarvita, pirun nopea koira ainoastaan.