Occamin partaveitsi (tai Okkamin, tai Ockhamin) on teoria, joka tunnetaan myös nimellä säästäväisyyden periaate. Sillä ei sinänsä ole mitään tekoa rahatalouden kanssa, vaikka sitä voidaan soveltaa siihenkin. Occamin partaveitsi perustuu ajatukseen, että jonka mukaan ilmiöitä selittävien tekijöiden määrän tulee olla mahdollisimman vähäinen.
Selityksistä tulee siis karsia kaikki ylimääräiset tekijät eli teorioiden tulee olla mahdollisimman yksinkertaisia. Occamin partaveitsen mukaan kilpailevista, yhtä selitysvoimaisista teorioista tulisi valita kaikkein yksinkertaisin. Asioista ja niiden oletuksista ei saa tehdä liian monimutkaisia, vaan yksinkertainen on kaunista.
Tämä on mahtava ajatus koiramaailmassakin. Jokainen nirsoilu ei johdu allergiasta, vaan nälän puutteesta. Vinkuminen ja epätoivottava puuhailu ei aina olekaan läheisriippuvuutta ja eroahdistusta, vaan kurittomuutta ja tapojen puutetta. Koirajalostuksessa Occamin partaveitsi vasta olisikin paikallaan. Paitsi, että asiat saadaan pidettyä kauniisti hallittavissa, niin partaveitsellä saisi mukavasti viilleltyä silpuiksi useimmat pentumainokset.
Tiedän, että Occamin partaveitsi ideana on hieman kaukaa haettu. Eräällä tapaa aasinsilta ilman sillan toista päätä. Tai sitä aasia. Yksinkertaisuuden periaatetta kannattaa silti edes yrittää noudattaa. Helpottaa elämää.
Jos koira kerta toisensa jälkeen häviää kilpailuissa, niin syytä ei välttämättä kannata etsiä sukutaulun viidennen polven yhdestä yksilöstä tai määrätyn aminohapon oletetusta puutteesta, vaan että koiraa ei vain ole treenattu tarpeeksi. Jos kykenee tuon tekijän rajaaman pois vaihtoehdoista, niin silloin se on vaan yksilönä kehnompi.
Omistajalle sillä ei ole suurtakaan merkitystä. Ei vain odota enää niin suuria. Ja keskittyy hieman paremmin seuraavan pennun hankintaan.
Kasvattajille Occamin partaveitsi pitäisi olla perushyödyke. Löytyä jokaisesta kaapista. Greyhoundkasvattajat uhraavat tunti toisensa jälkeen Greyhound Datassa ihmetellen sukutauluja ja tehden testmatingejä. Whippeteillä on Whippet Archive. Paimentavillakin on omansa.
Vihdoin ja viimein löydetään 12:sta sukupolvesta yksilö, joka miellyttää. Ollaan tyytyväisiä ja rakennetaan tyylikkäille kotisivuille kaunis mainos.
Jos väriä ostaa, niin väriä saa — asia, jonka kannattaisi pitää mielessä, jos haaveissa välkkyy harrastuskoira. Tuntien sukutaulujen vääntämisen sijaan olisi kannattanut katsoa jalkojen juureen. Ihmetellä emää. Unohtaa itsepetos ja harrastaa hetken rehellisyyttä. Onko tuo narttu ollut riittävän hyvä? Onko se edes kannan keskitasoa parempi ja riittääkö sekään? Onko nartulla mitään annettavaa?
Ja tärkeimpänä: jos se ei olisi oma kultamussukka, niin ostaisinko itse pennun siitä?
Koira on eräällä tavalla sukutaulunsa summa, mutta emme tiedä mistä luvuista luku on saatu. Pentu on kahden tekijän summa, isänsä ja emänsä. On turhaa tutkia sukutaulua kovinkaan syvälle, koska tekijät ovat jo käytettävissä yksilöissä. Jos lopputulos ei ole ollut erinomaista, niin ei pentujenkaan lähtökohdat ole sen parempia. Ei ole sattumaa, että menestyvimmissä linjoissa kaikki ovat olleet menestyjiä.
Sukutaulut ovat mielenkiintoisia, mutta ne ovat edelleenkin pelkästään nippelitietoa. Jokainen sukupolvi lisää muuttujia niin hirveässä tahdissa, että niitä on mahdotonta edes yrittää hallita. Osa väittää siihen kykenevänsä, mutta he harrastavat valikoivaa havainnointia. Otetaan muutama yksilö esille, ja unohdetaan kaikki muut. Sekä ne kaikki, jotka eivät sukutaulussa edes näy. Täyssisarukset, puolikkaat.
Kun molemmista vanhemmista otetaan esille greyhoundeissa tyypillisesti viiden sukupolven sukutaulu, niin käsiteltävänä on 62 + 62 yksilöä. Jos noista nostetaan jalostuspäätöksen perustaksi yksi tai kaksi yksilöä, niin Occamin partaveitsi on päässyt tylsistymään pahasti.
Moolah Bonzan sukutaulusta löytyy suora isälinja Pilotiin vuodelle 1820 – 32 sukupolvea. Emälinjaa pääsee seuraamaan 38 sukupolvea Marciaan asti, vuodelle 1819. Kun aletaan leikkimään nippeleillä, niin miksi tyytyä muutamaan sarakkeeseen polveutumisessa – mennään mieluummin loppuun asti. Suureellisesti.
Occamin partaveitseä voi käyttää viiltämään turhat spekuloinnit yhdistelmästä. Jos siitosyksilöiden ilmiasu ei ole riittävä – greyhoundeissa ovat siis hitaita – niin ei jonkun koiran jollain prosentilla tai prosentinosalla oleva mahdollinen osuus ole merkittävä pennulla. Jos emä on hidas, niin ei sitä nopea, maailman huippuun kuuluva isä kykene paikkaamaan. Occamin partaveitsellä voi leikata jopa jalostuksellisen kurkkunsa auki, jos ei kykene erottamaan nopeaa hitaasta.
Pentumainokset ovat mahtavia. Mutta tuoreemman ihmisen on osattava lukea niitä. Tulkita. Vaikka otankin esimerkiksi ratagreyhoundit, niin aivan samat periaatteet sopivat niin näyttelykoiriin kuin muihinkin harrastuseläimiin.
Jos mainos joudutaan kuorruttamaan siitoskoirien takana olevien maailmannimien saavutuksilla, tai jos mainoksen painopiste on pakastespermaisän saavutuksissa, niin on aika kaivaa partaveitsi esille. Samaten, jos kaikki meriitit löytyvät vaikkapa emän lähisukulaisilta, vaikka sillä itsellä on kilpailuhistoria, niin alkaa olla partaveitselle tilausta.
Kun ostaja käyttää Occamin partaveistä fileoimaan kuorrutus asiasta, niin huomaa että käsiin jää pelkkää tyhjää. Emällä ei ole yksinkertaisesti ollut mitään saavutuksia joista kertoa. Ei kai kukaan tavoitteellinen harrastaja sellaiseen käsiään lykkää? Valitettavasti näin käy. Yksi syy on se vanha: halu määrättyyn väriin. Pikkupennun väritys ylittää toiveet ratamenestyksestä. Tuohon voi lohduttaa vain yhdellä tavalla. Kun väriä ostaa, niin väriä saa, ja onhan se kiva sohvalla taputella sitä mukavan väristä eläintä kun taas kerran on tullut turpaan jossain – anteeksi – haistapaskakisassa.
Täysivaltaiset ihmiset tekevät kuulemma harkittua kauppaa – valitan, myötätunto on vähissä. Mutta välillä ostajaa niin sanotusti pissataan silmään. Nartulta löytyy tulostasoa. Ihan nimettyjä kilpailuja. Se vaan unohdetaan kertoa, että millä tasolla moiset tulokset on juostu. On nimittäin – jalostuksellisestikin – eri asia jos emä on menestynyt maan huipputasolla kuin keskitason sijoituslähdöissä, joihin on sattumalta löytynyt sponsori. Occamin partaveitsi toimii taas, eräällä tavalla. Kun mainos emän suhteen on tyylikkään yksinkertainen, ei tarvita turhia ylisanoja ja minimalismi kruunaa saavutukset, niin se on siinä. Ei ole mikään sattuma, että Nordic on alkanut merkitsemään tulosten perään kilpailun luokan.
Silti kannattaa tarkistaa emän ja linjan juoksuvarmuus. Suomessa myydään tappelijoita. Tehdään pentuja linjoista, joissa on diskauksia sukutaulun syvyys- sekä sivuttaissuunnassa. Puhtaasti kuluttajansuojallinen juttu, minusta. Ollaan hyvin lähellä petosta.
Kaikki pentueet ovat greyhoundeja. Niiden sukutaulusta löytyy aina hyviä nimiä. Mutta kun tehdään kompromisseja vanhempien nopeuden suhteen, niin (uusille) ostajille myydään ladoja. Niillä on pahuksen vaikeaa pärjätä mersuja vastaan. Vaikka virittäisi.
Törmäsin hauskaan pentumainokseen. Uusitaan tähtiyhdistelmä. Luoja varjele. Emä on keskitason kehnosti keskimatkaa kestävä juoksija, isän jälkeläisnäytöstä ei ole ensimmäisen pentueen suhteen mitään tietoa. Kun tähtiyhdistelmän uusiminen tuli julki, niin ensimmäiset pennut olivat luokkaa viisi kuukautta – kuten eräs harrastaja totesi: nehän on juuri vieroitettu tissiltä, eikä kukaan tiedä ajavatko ne edes.
Aika paljon pennunostajilta vaaditaan. Koska vaaditaan kasvattajilta tulosta ja vastuuta lupauksistaan?
