Minulta kysyttiin kerran (useamminkin, mutta äskettäin) koska siirrän pikkupennut pois neljästä ruokintakerrasta. Yleensä siinä vaiheessa, kun emä vierotetaan – minä en anna koskaan neljää kertaa ruokaa. Orpopentuja ei lasketa, ne ovat poikkeus.
Olen kirjoittanut aiheesta ennenkin.
Kun luovutusviikonlopusta oli selvitty (russeleilla se oli 8 viikon synttäriviikonloppuna), niin oma siirtyi kahteen ruokintaan. Nyt tätä naputellessa ollaan huimaavassa 9 viikon iässä ja syöminen on muuttunut tyyliin 1,5 kertaa. Aamulla vähemmän, illalla se mitä haluaisin normaaliannoksena.
Aina kun puhutaan nirsoudesta, niin ensimmäiseksi mainitaan aamuruoka. Ei uppoa tai syödään vähemmän. En minä voi siitä koiria syyttää, koska itselle ei maistu aamupala.
Kyllä, tuo on inhimillistämistä, mutta onkin – taas kerran – kuvaava ilmaisu. Silti pohja on ihan samassa, kulutuksessa. Vaikka pentu kasvaa yöllä, niin silti öisen ajan energiankulutus on sen verran matalalla, että aamulla ei ole vielä nälkä.
En ole koskaan ymmärtänyt miksi tuosta tehdään niin iso numero. Harvempi omistajakaan syö aamulla mannermaisen hotelliaamiaisen.
Aamupalavertaus kuulemma ontuu. Osa ihmistaimista, varsinkin kiihkeästi kasvavat teinipojat, saattavat syödä aivan uskomattomia määriä. Mutta ei se ontumista aiheuta. Tuon pitäisi herättää ajattelemaan omia tekemisiä koiran ruokinnassa, ja varsinkin pennun kanssa.
Koiran nälkää ruokitaan. Ei keittiön kelloa.
Meillä 9-viikkoinen syö pääosin vain pienen aamupalan. Mutta aika ajoin, noin joka kolmas päivä, meneekin isompi ammupala. On nälkä. Ei aikatauluihin voi silti nojautua, sillä viikko pennun elämässä on kuin useampi kuukausi, joskus jopa vuosia, yritettäessä tehdä vertailua ihmisiin.
Kaikki tapahtuu nopeasti. Siksi on ihan turha tehdä asioita kuten viime viikolla, tai suunnitella miten ruokkii viikon kuluttua. Kannattaa ruokkia aina seuraavaa kertaa miettien, mutta ei paljoa pidemmälle.
Nälkä on suhteellinen kysymys, kuten jokainen tietää. Syöminen ei läheskään aina perustu nälkään. Ahneus on vahva kannuste. Siksi niin monet närppijät on parannettu ottamalla toinen koira.
Meidän neiti (Sissi muuten nimeltään) syö rauhallisemmin ja hitaammin kun äiti ei ole paikalla. Koska en jaksanut vahtia ahnetta russelirouvaa, niin erotin ne pennun ruokailuhetken ajaksi – porukkasyömistä ehtii opettelemaan myöhemminkin. Yhden kerran kuitenkin unohdin emän totaalisesti, löin ruuan pennun eteen ja samantien äiti oli ehdottelemassa ruuan jakamista kristilliseen tapaan: kaksi osaa sinulle, viisi minulle.
En sanonut mitään, koska halusin nähdä mitä tapahtuu. 9-viikkoinen pentu lopettaa syömisen ja alkaa tuijottamaan emäänsä. Noin viiden sekunnin kuluttua emä toteaa, että ei tuo niin hyvää olisi ollutkaan, pakittaa metrin ja alkaa kerjäämään tyttäreltään.
Greyhoundeissa pentu ei olisi koskaan kyennyt painostamaan emäänsä pois ruualta.
En ole erottanut niitä sen jälkeen. Lapsukainen oppi myös hyvin nopeasti meidän talouden yhden perussäännön: kun poistutaan ruualta, niin se muuttuu yhteiseksi omaisuudeksi. Kun penikka luuli, että se voi tehdä kunniakierroksen ja jatkaa syömistään, niin ei ollutkaan enää syötävää.
Seuraavalla kerralla ruoka syötiin kertalaakista. Oppiminen on hieno juttu.
Laumapaine parantaa syömistä ja se perustuu niin ahneuteen (tai haluttomuuteen luopua, saman asian ilmentymä) kuin myös pelkoon menettämisestä. Mutta myös ruuan rakenne vaikuttaa syömismäärään.
Lihalla ruuan muodon merkitystä on hieman hankalampi huomata, mutta ero siinä syökö palalihaa vai jauhelihaa on selvä. Toki tuo riippuu tolkuttomasti koirasta, mutta jos mietitään syömistään edes jollain tavalla säätelevää, niin jauhelihaa saa uppoamaan enemmän – koska se on nopeampaa syödä.
Kuivamuonat ovat mitä ovat. Ei niitä sen suuremmin muuteta, mutta on yksi vahvasti syömismäärään vaikuttava asia: vesi.
Se on niin ilmiselvä asia, että sitä ei tulla useinkaan ajatelleeksi. Meillä on kolme erilaista mittaa ruokinnassa: nyrkillinen, (Ikean) kahvimukillinen ja litran mitta. Pennulle annetaan nyrkkimitalla, josta vajaampi aamulla (jonka kanssa on nyt haluttomuutta) ja sama illalla.
Jos turvotan sen kunnolla, kuten aina iltaisin teen, niin syötävä määrä on lähes kolminkertainen. Se ei kerta kaikkiaan meinaa mahtua lapsen vatsaan ja samalla se vie nälkää. Aamulla käytännössä vain kostutan, jolloin syötävä määrä on tilavuuden suhteen vähempi ja helpommin (lue: nopeammin) syötävissä. Silti molemmissa annoksissa on sama määrä ruokaa.
Aika monet laittavat ruuan turpoamaan yöksi, jotta säästäisi aamulla aikaa. Silloin annoskoko on olevinaan isompi ja voilá – meillä on nirso koira.
Joku kysyy nyt mitä on tapahtunut meidän perheen 50/50-ruokinnalle, missä on liha. Se on ostamatta.
Ei Suomessa tarvitse muuttaa jonnekin Kainuun korpeen tai tunturi-Lappiin ollaakseen syrjäkylillä. Meillä on tasan kaksi vaihtoehtoa lihalle: noin 30 km päässä oleva Musti ja Mirri sekä Kennelrehun auto, jonka pysäkit ovat yhtä kaukana, mutta vielä hankalamman aikataulun takana. Joten meidän 50/50-ruokinnalle tapahtui laiskuus ja haluttomuus maksaa enemmän.
Ja tämä on se syy miksi lihapohjainen ruokinta, jota myös raakaruokinnaksi kutsutaan, tulee pakittamaan. Mutta se on oma tarinansa.
