Liikunta lisää vastustuskykyä. Siis nimenomaan kuntoliikunta. Sen sijaan tehokkaammin treenatuilla immuniteetti laskee valkosolumäärien alentuessa. Sanotaan, että greyhoundeilla on luontaisesti alemmat valkosolumäärät kuin muilla koiraroduilla, ja osaksi tämä pitääkin paikkaansa, osaksi syy löytyy fyysisestä kunnosta.

Jos verikokeessa valkosolujen kohdalla lääkäri pyörittää arvolla 2,3 päätään ja alkaa huolestuneen näköisenä esitelmöimään syövästä, niin vaihtakaa lääkäriä – se antaa ainoastaan vihjeen siitä, että käsissä on hyväkuntoinen ja treenattu eläin. Samaa valkosoluarvojen laskua löytyy muiltakin koirilta, mutta edellyttää kovaa ja jatkuvaa treeniä. Pelkästään urheilukoiraksi kutsuminen ja toko-kilpailuissa käynti ei veriarvoja muuta. Se vaatii kovaa ja säännöllistä fyysistä työtä.

Urheilija ei tervettä päivää näe

Ihmisillä varsinkin kestävyysurheilijat ovat alttiita ylähengitysteiden tulehduksille nimenomaan tästä syystä. Ja samasta syystä greyhoundit ovat erityisen herkkiä kennelyskälle. Keuhkokuume ja siitä seuraava sydänlihastulehdus eivät kuitenkaan ole näiden koiramaailman sprinttihuippujen ongelma, vaan riski nousee aivan kaikilla hyväkuntoisilla koirilla – toki myös sohvakoirilla.

Katiskaa syytetään aika ajoin liian teknisestä kirjoittelusta, joten korjataan tilannetta. Minna Turunen kuvasi urheilukoirien tilaa tehdasvertauksella – oikaistu, yksinkertaistettu, osin jopa pielessä – mutta suunnattoman helposti ymmärrettävä vertaus.
(kytkennät firmoihin täysin satunnaiset, eivätkä ota kantaa niiden tapoihin työskennellä tai järjestää töitään…)

Keho on kuin tehdas. Kun treenataan, niin tehtaassa tapahtuu henkilökuntasaneeraus, jota kutsutaan tehostamiseksi – tuttua Nokialaisillekin. Tehdassali täytetään ääriään myöten tuotantokoneilla (punaiset verisolut, kuljetusproteiinit jne.), mutta kaikki muu ulkoistetaan – kuten tehdashuolto. Tehtaassa ei ole kuin pakonsanelemat muutama huoltomiestä ISS:ltä (se alentunut valkosolumäärä). Kun koneista laukeavat moottorit (koira sairastuu), niin ne muutamat haalarimiehet eivät saa paljoa muuta tehtyä kuin aivan pakolliset rasvaukset ja pienemmät korjaukset. Huoltoon on ilmoitettu, mutta kestää muutaman päivän ennen kuin työjärjestelyjä saadaan muutettua niin paljon, että paikalle saadaan se kaivattu sähkömies. Tämä odotusaika paikataan soittamalla Varamiespalveluun ja tilaamalla sieltä sähkäri (omistaja menee eläinlääkärille ja saa antibioottikuurin). Koska vuokrasähkäri ei kuitenkaan osaa talon laitteita, niin hän vaihtaa sähköpääkeskuksesta kaikki sulakkeet, ja vaihtaa koneista ihan jokaisen rajakytkimen – eli tekee töitä koko tehtaan alueella, koska ei ole erikoistunut. Viikon kuluttua sitten paikalle saapuvat ne ISS:lle ulkoistetut sähkömiehet, jotka tietävät mikä on hajonnut mistäkin koneesta, korjaavat yhdessä Varamiespalvelun tyypin kanssa, koneet saadaan kuntoon ja tehdas toimii taas.

Valkosoluja (leukosyyttejä) on useampaa eri laatua, ja niillä on erikoistuneet tehtävät.

• Granulosyytit (jyvässolut) ovat runsaslukuisin ”laji”. Niitä on yli puolet. Granulosyytit syntyvät punaisessa luuytimessä ja ne kantavat mukanaan eräänlaisia jyväsiä (lysosomi-organelleja), jotka fagytoivat eli syövät vieraat taudinaiheuttajat ja tuhoavat ne sisällään.
• Lymfosyytit (imusolut) ovat kuin tiedustelupartio ja niiden tärkein tehtävä on vasta-ainevalmistus sekä taudinaiheuttajan tunnistaminen (T- ja B-lymfosyytit). Lymfosyyttejä on 20 prosentista ylöspäin aina 40 prosenttiin, ja kun muut valkosolut kuolevat päivissä, niin lymfosyytit elävät parhaimmissa tapauksissa vuosia. Lymfosyytit rakennetaan ja varastoidaan imusolmukkeissa, pernassa ja kateenkorvassa. Kun lymfosyytit ”sekoavat päästään”, eli tunnistavat taudinaiheuttajiksi harmittomia tapauksia, niin syntyy autoimmuunitauti.
• Monosyytit ovat varsinaisia tappajia. Ne ovat muita valkosoluja suurempia, mutta pystyvät silti siirtymään verestä muihin kudoksiin kohtuullisen helposti – varsinkin siinä vaiheessa, kun tulehdustila lisää kudoksen nestemäärää (esim. turvotus) ja lisää verisuonten seinämän läpäisevyyttä. Monosyytit syövät taudinaiheuttajia, ja kun monosyytti on oikea real killer, niin sitä kutsutaan nimellä makrofageiksi. Lisäksi monosyytit eräällä tavalla jättävät merkkejä taudinaiheuttajista – rääppeitä, riippeitä ja roippeita – ulkopinnalleen. T-lymfosyytit tunnistavat nuo jäänteet ja muuttuvat T-tappajasoluiksi.

Kun kilpakoiraa treenataan – oli se sitten vintti, valjakko tai agi – niin treenari keskittyy parhaan osaamisensa mukaan lisäämään koiran fyysistä kuntoa. Tai nopeutta, tarpeesta riippuen. Sen sijaan hieman lapsipuolen osaan jää sellaiset pikkujutut kuin ylikunnon ja ylirasituksen tarkkailu tai fyysisten ongelmien löytäminen ja hoito. Usein niinkin perustavaa laatua oleva asia kuin lepo unohtuu. Vammojen ehkäisyyn ei panosteta läheskään yhtä paljon kuin vammojen aikaan saamiseen treenissä ja kilpailutoiminnassa. Kun samalla koiran antioksidanttista ja bakteeriflooran suojaa heikennetään mahdollisilla ruokinta- ja ravinnelisävirheillä tai puutteilla, niin sairastuminen alkaa olla jo aika lähellä.

Huippukunto ei ole huippua immuniteettia

Kun kunto nousee, niin myös vastustuskyky nousee – määrättyyn rajaan asti. Kun aletaan puhua huippukunnosta, niin vastustuskyky tipahtaakin (Nieman, D.C. et al 1998). Koirilla asiaa ei ole tutkittu, ja greyhoundeillakin tyydytään totemaan, että kilpailutoiminta altistaa, mutta ihmispuolella tuolla on erittäin tärkeäkin rooli – ei kukaan treenari halua, että hänen edustusjoukkueensa sairastuu flunssaan samalla hetkellä kuun vuoden tärkein kilpailutapahtuma alkaa. Ihmisurheilijoilla tiedetäänkin, että kilpailukaudella sairastapauksien määrä on huomattavasti korkeampi verrattuna treeniin tai lepokauteen (Suzhdalnitskij, R. ja Levando, V.A. , 1998).

Ensimmäinen suojakerros sairastumista vastaan ovat iho, limakalvot ja keuhkon värekarvat – sekä suoliston mikrobifloora. Jos joku näistä kärsii – haavat, huonot hampaat, limakalvovauriot esim. suolistossa – niin sairastumisriski lisääntyy huomattavasti. Jokainen muistaa madottaa koiransa ennen kisakauden alkua, mutta kuinka moni muistaa tarkistaa hampaat sekä anaalit? Valkosolut ja vasta-aineet (ne immunoglobuliinit) tunnistavat, muistavat ja tuhoavat taudinaiheuttajia, mutta vain jos ne ovat bakteereja. Koirien kennelyskässä puhutaan aina viruksen ja bakteerin yhteistoiminnasta, eikä elimistön puolustus auta viruksia vastaan. Kun samaan aikaan treeni ja rasitus ovat pudottaneet valkosolujen määrää, niin puolustus bakteerejakin vastaan alkaa ontumaan.

Sairastumisalttiutta lisäävät em. huonojen hampaiden tai kroonisen kynsivallintulehduksen lisäksi stressi ja elimistön kuormitus. Saman tekevät ravitsemukselliset puutteet, kuten vitamiinien tai hivenaineiden puute, liian vähäinen tai huonolaatuinen proteiini, jatkuva vatsan löysyys (ärtynyt suolisto) tai liian energiaköyhä ruoka – kaloreita on liian vähän. Varsinkin viimeksi mainittu vaivaa greyhoundeja ja whippetejä, koska ne joutuvat (usein) liian tiukalle treenille kilpailukauden alussa; talvikausihan on menty ylipainolla. Liian nopea laihduttaminen altistaa sekä tulehdustaudeilla, kuin myös ylikunnolle tai ylirasitukselle.

Onko tuttua treenatuille urheilukoirille? Treenarin vastuu on suuri, sillä harrastus lisää koiran stressiä, niin fyysistä kuin psyykkistäkin, keuhkoja kuormitetaan huomattavan paljon, hormonitoiminta muuttuu (esim. pidentynyt kiimakierto), proteiinisynteesi järkkyy ja vapaiden aminohappojen pooli saattaa pysyä vajaana, jolloin myös kuljetusproteiinien tuotanto kärsii kuin myös puolustusproteiinien, ja valkosolujen määrä lähes romahtaa. Samalla elimistön oma vastustuskyky sen omaa mikrobiflooraa vastaan heikkenee.

Työn laatu ei pelasta

Kestävyystyyppisessä harjoituksessa koiran hapettavan stressin takia lisääntyneet happiradikaalit aiheuttavat vaurioita. Pitkäkestoinen altistus kylmemmälle ilmalle tekee temppunsa keuhkoissa, eivätkä pitkät lenkit helteessäkään ole sen parempi ratkaisu. Aerobisessa rasituksessa tulehdusreaktiot käynnistyvät herkemmin, joka taas heikentää solujen toimintaa. Kun jatkuvat pienet tulehdut kroonistuvat, niin koko tulehdustensäätely kärsii.

Ei hyvin mene sprinttipuolellakaan. Anaerobinen työ nostaa elimistön happamuutta ja verottaa puskureita. Samalla se vaikuttaa entsyymitoimintaan sekä ylipäätään aineenvaihduntaan. Katabolia (solujen purkautuminen) kiihtyy ja proteiinisynteesi (solujen uudelleen rakentaminen) heikkenee, jolloin mm. lymfosyyttien määrä vähenee samalla kuin veren puolustusproteiinien määrät tipahtavat. Kun elimistö happamoituu, niin IgB:n määrät laskevat alle normaalitason (Suzhdalnitskij, R. ja Levando, V.A. , 1998).

Onko bull-roduilla ja muilla koiramaailman voimailijoilla sitten paremmin pullat uunissa? Ei ole, sillä edellä mainittujen lisäksi niitä kiusaavat voimaharjoitusten aiheuttamat lihaskudosvammat, jotka aiheuttavat aina paikallisen tulehduksen. Kun nuo tulehdukset kroonistuvat – niitä tulee koko ajan – niin kontrollijärjestelmä niitä vastaan alkaa pettämään.

Stressi on ongelma

Urheilijoiden kohdalla puhutaan usein immuunishokkiteoriasta. Kun harjoittelu, sen aiheuttama stressi ja palautuminen ovat tasapainossa, niin mitään ongelmaa ei ole. Mutta kun harjoitellaan kovempaa, niin rasitus ja stressi soittavat eräällä tavalla palokelloja, herättävät ja varoittavat elimistöä – tarpeen, jotta suojajärjestelmät toimisivat ja keho saataisiin ylipäätään adaptoitua ottamaan vastaan seuraavalla kerralla kovempi rasitus. Kun rasitusta vähennetään, niin tämä kehon hälytystila poistuu ja siinä vaiheessa ollaan käytetty stressin myötä loppuun kaikki elimistön puolustusvoimavarat ja immuniteetti laskee – samalla nyös sairastumisriski nousee.

Teorian puolella stressi nostaa kortisolin ja muiden stressihormonien määrää, ja näillä on myös tulehdusta rajoittava vaikutus. Samalla kortisoli lisää proteiinien kataboliaa, jolloin myös veren puolustusproteiinit kärsivät. Kun stressi poistuu, niin myös tulehduksen esto poistuu ja seuraa tilapäinen immuniteetin lasku – sitä kutsutaan infektioikkunaksi. Ihmisillä IgA ja IgG:n määrät tipahtavat puoleen ja jopa alle kovassa rasituksessa ja sen jälkeisessä palautuksessa verrattuna lepoon (Suzhdalnitskij, R. ja Levando, V.A. , 1998).

Ihmisillä on huomattu milloin sairastumisriski on korkein. Sama pätee koirillakin, ainakin kokemuspohjaisen tiedon mukaan. Kylmyys altistaa, samaten heti kovan harjoitusjakson jälkeen on suurempi riski sairastua. Ylipäätään treenin tai kilpailun jälkeinen lepokausi – lyhytkin – altistaa sairastumisriskille. Myös niinkin yksinkertainen asia kuin olosuhteiden muutos voi sairastuttaa (stressi), joten jos mahdollista, niin treeni- ja liikkumisolosuhteita tai edes asuinympäristöä ei kannattaisi muuttaa kesken kisakauden.

Harrastus- ja kuntoliikkuvat koirat taasen ovat eräällä tavalla paremmassa asemassa. Niillä liikunta ja rasitus lisää valkosolujen määrää, antioksidanttipuolustus tehostuu, entsyymitoiminta paranee, veren voluumi nousee ja kudokset vahvistuvat. Puhumattakaan siitä kaikille tutusta suolistosta: liikunta parantaa ruuan hyväksikäyttöä sekä usein myös poistaa lievät löysyysoireet – suoliston limakalvot paranevat ja normifloora vahvistuu sekä pysyy kurissa.

Älä muuta paljon nopeasti

Mitä treenarin sitten pitäisi tehdä, vai altistaako hän automaattisesti koiransa rajulle sairastumisriskille?

• Lepo on muistettava.
• Painoa ei saisi tipauttaa rajusti.
• Ravinnon olisi täytettävä urheilukoirille asetetut vaatimukset.
• Antioksidantti- ja hivenainelisät on muistettava, normaali ravinto ei tarjoa tarpeeksi.
• Äkkinäisiä muutoksia ei saisi tehdä.

Typerintä on huhtikuussa tipauttaa koira parissa viikossa talvikunnosta kisapainoon, revittää sitä aivan hulluna, osallistua pariin kovaan kisaan heti toukokuun alussa ja sitten laittaa koira suoraan totaalilepoon sohvalle. No, onneksi suurin osa Suomen kisakoirista ei ole lujaa treenattuja, vaan niiden ongelma on äkkinäinen ylirasitus, ei pitkän treenikauden jälkeinen tulehdusherkkyys.

Kaksi asiaa pätee aina ja ikuisesti. Sairasta koiraa ei treenata, eikä edes suuremmin liikuteta. Eikä omaa koiraa viedä lähelle toista, joka omistajansa mukaan on ”vain hiukan ripulilla” tai ”yskii vain ihan vähän”. Tarkoittaa myös sitä, että koirapuistot, nuo saastaiset infektiotautien ja ulkoloisten lähteet, ovat täysin kiellettyjen listalla. Eikä missään nimessä treenissä treenata kaikkia kolmea ”perusaluetta” yhtä aikaa:hermojärjestelmää (voima ja nopeus), hormonaalista järjestelmää (pitkät tehotreenit) ja puskurijärjestelmiä (happotreenit).

Netin syövereistä löytyy suomeksikin aiheesta rasitus ja valkosolut. Eräs sellainen on Sirkku Lesosen liikuntafysiologian kandidaattitutkielma (2010):