Aloe veran suosio vaihtelee, eikä se liity tarpeisiin tasapainottaa tai säätää koiran ruokintaa muuttuvien vaatimusten myötä. Kyse on täysin verkostomarkkinointiyritysten omasta aktiivisuudesta sekä jälleenmyyjien värväyksen vauhdista.

Kun Forever tai jokin muu panostaa markkinointiinsa ja saa kourallisen kotiäitejä innostumaan luvatuista helpoista ja suurista tienesteistä, niin aloen myynti lisääntyy. Myydään koko tuttavapiiri läpi ja pyritään värväämään muutama muukin.

Se, että ne tienestit jäävät yleensä harvojen ja valituiden onneksi (outoa, että ansaintamalli ei ole koskaan julkisesti näkyvissä) ja myyjät aidosti yrittävät rahoittaa hieman omaa käyttöään ollessaan oman itsensä parhaita asiakkaita, on kuitenkin toissijaista. Oleellista Katiskan tarjonnossa on vain miten jokin käy ja kukkuu koirille.

Aiheesta aloe vera on jo kertaalleen kirjoitettu Katiskassa. Mutta koska säännönmukaisesti törmätään väitteisiin, että kritikiitti pätee kylläkin kilpailijoiden tuotteisiin, mutta oma edustus, juotu, sivelty, haudutettu tai piipussa poltettu aloe vera on aivan eri asia ja nimenomaan siinä on 200 erilaista biologista yhdistettä sekä aivan hurja määrä erilaisia ravintoaineita.

Lisäksi se tappaa pöpöt ja möröt niin talossa ja puutarhassa, mutta parantaa ihmisen (ja koiran sekä hevosen) terveyttä ja hyvinvointia.

Aloe veran myynti- ja terveysväittämät pohjaavat aina sen ravintosisältöön; aloe vera mehut ovat waltavia ravintopommeja. On siis selvitettävä, että onko ylipäätään mahdollista, että aloe voisi sisältää hyödyllisiä määriä jotain, joka auttaisi syötynä.

Olen selannut läpi tuhottoman määrän tutkimuksia sekä artikkeleita aloesta. Sitä on tutkittu ja selvitelty melkoisen kattavasti. Se mikä pisti silmään jo heti alkumetreillä, oli eräänlainen täydellinen kritiikittömyys, hypen rakentaminen sekä määrien totaalinen unohtaminen. Tuntui siltä, että kun tutkijat löysivät jonkun yhdisteen, niin he tekivät haun mitä se tekee elimistössä, tekivät tyylillisesti oikean alaviitteen ja ilmoittivat aloen olevan ratkaisu.

Aminohappojen kohdalla mainittiin kappalemäärä ja todettiin aloen olevan erinomaista ravintoa, mutta kun selvitti proteiinimäärän, niin huomasi välittömästi, että ei aloella nälänhätää paranneta, eikä se kelpaa edes täydennysravinnoksi. Pitoisuudet ovat niin matalia, että edes norsu ei kykene riittävästi aloeta syömään. Vielä vähemmän on hyötyä mehuista.

Hyvänä? summauksena aloen ravintosisällöstä voidaan pitää Desert Harvestin ilmoittamaa oman tuotteensa analyysiä. Kun katsoo määriä ja mistä ne on ilmoitettu, niin aloe ei salli lipsumista terveellisestä ruokavaliosta tai ravintolisien jättämistä pois käytöstä.

Kemiallista koostumusta

Muaz & Fatma (2013[ref]Muaz Ahmed, Fatma Hussain. Chemical Composition and Biochemical Activity of Aloe vera (Aloe barbadensis Miller) Leaves. IJCBS, 3(2013):29-33[/ref]) ilmoittavat aloelle kosteudeksi noin 97 % ja kuiva-aineessa tuhkan osuudeksi 16,9 %, kuidulle 73,4 %, proteiineille 6,9 % ja rasvoille 2,9 %. C-vitamiinille he ilmoittavat 4 mg/100 gKA, joka tarkoittaa käytännössä samaa kuin ei yhtään.

Muita antioksidanttipuolustukseen liittyviä aloesta löytyviä entsyymejä olivat superoksididismutaasi eli SOD ( n. 2830 KY/mg), peroksidaasit (1.46 KY/mg), katalaasi (1.56 KY/mg) ja amylaasi (0,97 KY/mg). Entsyymien suhteen määrät ilmaistiin per painoyksikkö, kun ekstraktiin oli lisätty 10 ml vettä. Tuo tapa ei ainakaan ole omiaan helpottamaan vertailuja. Kuin ei myöskään se, että käytetään entsyymeissä kansainvälistä yksikköä, joka on hieman omituinen valinta.

Amylaasi

Amylaasi on ruuansulatusentsymi, joka pilkkoo tärkkelystä. Sekasyöjillä, kuten ihmisellä on suurempi amalylaasin tuotanto kuin lihansyöjillä, kuten kissalla ja koiralla.

Meillä erittyy hieman amylaasia sylkeen, jonka takia osaltaan aikoinaan kehotettiin pureskelemaan ruokaa pitkään ja hartaasti, mutta lihansyöjillä sylkeen ei amylaasia tai muitakaan ruuansulatusentsyymejä erity.

Ihmisilläkään syljen amylaasilla ei tärkkelyksen sulavuteen ole mitään merkitystä, koska se ei toimi vatsalaukun happamuudessa.

Amylaasiperheeseen kuuluu kolme erilaista amylaasientsyymiä: alfa, beta ja gamma.

Alfa-amalylaasi on varsinainen ruuansulatusentsyymi ja sitä löytyy niin eläimiltä kuin kasveiltakin. Alfa-amylaasi pilkkoo pitkäketjuisia hiilihydraatteja yksinkertaisemmiksi sokereiksi ja sen kaipaama pH-alue on 6,7 – 7 eli erittäin kapea neutraalin paikkeilla. Alfa-amylaasi on riippuvainen kalsiumista ja jos se puuttuu, niin alfa-amylaasi ei toimi.

Kasvit käyttävät beta-amylaasia omaan energian tuotantoonsa pilkkoessaan varastotärkkelystä varsinkn siementen itäessä ja kasvin itäessä. Eläimillä ei beta-amylaasia ole, mutta suolistossa sen sijaan voi olla mm. bakteeritoiminnan takia sitä hieman. Beta-amylaasi kestää happamuutta hieman alfa-perhettä paremmin sen parhaan toiminta-alueen ollessa pH 4 – 5.

Gamma-amylaasi on taasen erikoistunut toimimaan happamammassa ympäristössä, kun pH on kolme.

Amylaasia ei käytännössä voida hyödyntää ruuan kautta, koska se pilkkoutuu ruuansulatuksessa muiden proteiinien tavoin. Sen sijaan ruuassa – eri asia – se vaikuttaa hieman. Kun kasviksia, käytännössä makeita hedelmiä, pilkotaan tai murskataan, niin vapautuva beta-amylaasi pääsee pilkkomaan hieman tärkkelystä, jolloin syntyvät sokerit tekevät mausta (ja hajustakin) makeampaa.

Superoksididismutaasi

Superoksididismutaasi (SOD) on entsyymi, jota löytyy kaikista elävistä soluista, jolloin se puuttuminen aloesta olisi ollut perin outoa.

SOD on tärkein osa antioksidanttisuojauksessa, joka pilkkoo superoksidia O₂⁻ hapeksi tai vetyperoksidiksi. SOD käyttää kolmea erilaista muotoa riippuen missä se vaikuttaa. SOD1 työskentelee solulimassa eli sytoplasmassa, kun taasen SOD3 löytyy solun ulkoisesta nesteestä.

Kummatkin vaativat toimiakseen kuparia ja sinkkiä. Tämä on yksi syy siihen, miksi molemmat hivenaineet ovat niin tärkeitä vastustuskyvylle.

Solujen mitokondriot, jotka huolehtivat energiantuotannosta, sen sijaan käyttävät SOD2:ta, joka haluaa kumppanikseen mangaania.

Kasveilla, kuten aloella, on käytössä myös kolme SOD-muotoa, joista yksi käyttää rautaa.

SOD:tä valmistetaan myös lääkkeeksi ja ravintolisäksi. Kaupalliset tuotteet ovat eristetty naudan maksasta ja punaisista verisoluista, kun taasen vegaanisemmat ratkaisut, kuten myös ravintolisät, tarjotaan sellaisenaan jonkun kasvisosan mukana kuten vaikka aloetuotteissa.

Silloin kyse on markkinoinnista sellaisen osan mukaan, jota on ja jota ei voida edes välttää.

Ravintolisissä tulee ongelmaksi se, että entsyymejä ei voida saada ravinnosta. Ainoa poikkeus on haima ja sen sisältämät ruuansulatusentsyymit.

Entsyymit ovat proteiineja ja erittäin tarkkoja happamuudesta. Jos pH ei ole oikea, niin entsyymien aktiivisuus heikkenee ja lakkaa lopulta kokonaan. Kun pH on liian hapan, kuten vatsalaukussa, niin ne sulatetaan aivan kuten muutkin proteiinit. Syödyn haiman entsyymejä taasen suojelee niiden poikkeuksellinen kesto happamuutta vastaan ja silti ne tarvitsevat lisäsuojaa – tuoreessa haimassa pakastuksen ja tarjoilun vähintään puolijäisenä, että edes osa ruuansulatusentyymeistä saadaan suolistoon, ja teollisissa tuotteissa kapseloinnin.

SOD:n ongelma on siinä, että se ei kestä happamuutta – se on happo-labiili. Ruuasta saadun SOD:n bioaktiivisuus on täysi nolla, sitä ei ole. Suomeksi: sitä ei voida hyödyntää suun kautta nautittuna ruuasta (Vouldokis ym. 2004[ref]Vouldoukis I, Conti M, Krauss P, Kamaté C, Blazquez S, Tefit M, Mazier D, Calenda A, Dugas B. Supplementation with gliadin-combined plant superoxide dismutase extract promotes antioxidant defences and protects against oxidative stress. Phytother Res. 2004 Dec;18(12):957-62.[/ref]).

Tämä tarkoittaa kahta asiaa. Ensimmäisenä sitä, että Muaz & Fatma selvittivät täysin turhaa asiaa tutkiessaan paljonko aloessa on bioaktiivisia ainesosia, kun he mittasivat yhdisteen, jolla ei ole aloemehussa, geelissä eikä missään muussakaan muodossa bioaktiivisuutta nautittuna. Toinen asia onkin siten selviö: yksi aloemainostuksen tärkeistä kulmakivistä romahti.

Katalaasi

Katalaasi on entsyymi, joka aerobisissa soluissa hajoittaa vetyperoksidin hapeksi ja vedeksi. Käytännössä se esiintyy veressä kulkien sen mukana ja reagoi, alkaa toimimaan, vain kun löytyy vetyperoksidia.

Se on siis osa antioksidanttipuolustusta, ja eräällä tavalla jatkaa siitä mihin SOD lopetti, vaikkakin sen toiminta keskittyy rasvaa käyttäviin hapetusreaktioihin.

Katalaasi tarvitsee toimiakseen rautaa.

Kasveilla katalaasi sen sijaan osallistuu fotosynteesiin sekä typen käsittelyyn. Katalaasin toimivuus riippuu eliölajista, kuten aina entsyymeillä, joka määrää sen eliölajin katalaasi-entsyymille toimivimman pH:n sekä lämpötilan.

Eläimiltä löytyvä katalaasi vaatii toimiakseen lähes neutraalin ympäristön, mutta on vielä jossain määrin aktiivinen jopa pH 3:ssa. Kasveista saatava katalaasi sen sijaan menettää aktiivisuutensa noin pH 3,5:ssä.

Lämpötilan suhteen katalaasi sen sijaan on vahva ja ihmisillä se optimi ”käyttölämpötila” olisikin 40 asteessa, osa katalaasientsyymeistä kestää jopa 90 astetta.

Katalaasin hyödyntäminen ravinnosta on lähes tutkimaton asia. Katalaasia saataisiin kuitenkin käytännössä kaikesta ravinnosta, joten siitä ei siltä osin olisi koskaan puutetta.

Kuten kaikki entsyymit, niin myös katalaasi on proteiini, joten se ei kestä vatsalaukun happamuutta menettäessään aktiivisuutensa pH 3:n jälkeen, jolloin vatsalaukun pH 1-2 on sille lähes täyttä murhaa.

Diabetes mellitukseen liittyy katalaasin puutetta, eikä sitä kyetä korjaamaan ravintoteitse. Ei ole siis mitään perusteltua syytä olettaa, että ravinnon katalaasi olisi hyödynnettävissä. Mutta jos toisin haluaa ajatella, niin silloin kannattaa käyttää punaista lihaa ja maksaa, joissa on erittäin suuret pitoisuudet katalaasia luonnostaan.

Peroksidaasit

Peroksidaasit ovat suuri joukko erilaisia entsyymejä, joilla on samanlainen toiminta kuin katalaasilla: ne pelkistävät vetyperoksidia vedeksi.

Ja aivan kuten muissakin antioksidantteihin kuuluvissa entsyymeissä, niitä on jokaisessa elävässä, ja eliön omat solut tuottavat niitä. Ne ovat ryhmänä niin suuri riippuen täysin missä ne toimivat ja minkä kanssa, että niiden tarkemmassa selvittämisessä ei ole mitään mieltä yhtenä osana aloe-artikkelia.

Riittää, että oivaltaa niiden olevan entsyymejä, ja että niitä koskee samat rajoitteet ja kysymykset kuin muidenkin entsyymien kohdalla.

Lisäksi kasvien peroksidaasit toimivat eri mekanismilla kuin eläimillä. Se, että Muaz & Fatma mittasivat peroksidaasien kokonaismäärää, oli taas kerran tutkimusajan tuhlaamista aihepiirissään ja tehtiin luultavasti vain siksi, että se voitiin tehdä.

Hyödytön tutkimus

Muaz & Fatma eivät tuoneet mitään lisäarvoa tutkimuksellaan, eivät ravitsemuksen tai aloe veran ravintoarvojen suhteen. He totesivat asioita, jotka tiedettiin, mutta yrittävät tehdä kytkentöjä ja antaa ymmärtää syy/seuraussuhteita, jotka ovat joko vääriä tai ontuvia.

Käytännössä se minkä tutkimus tarjosi, oli vahvistus sille, että aloe vera ei ole ravintona superfood eikä oikeastaan edes food, ja sen käyttö kannattaisikin rajoittaa ulkoiseksi.

Mineraalimääriä

Aloen geeliosassa (lehden sisällä) on tuhkaa noin 3,25 % Rajendran ym. mukaan (2007[ref]A. Rajendran, V. Rayananan, I. Gnanavcl. Study on the analysis of trace elements in aloe vera and its biologically importance. Journal of Applied Sciences Research 3(11):1476-1478, 2007[/ref]), joka kertoo mineraalimäärän. Suurimmat määrät löydettiin magnesiumissa, kaliumissa, sinkissä ja natriumissa, jonka takia osaltaan aloe veraa mainostetaan ravintopommina. Määrät olivat tuossa nelikossa yli 200 mikrogrammaa sadassa grammassa.

Koiran tarve kaliumille on noin 70 milligramman luokkaa per painokilo (140 mg/kgME). Jos omistaja siirtää kritiikittömästi määriä ymmärtämättä moisen hehkutuksen koiraansa, niin silloin hän tarvitsisi noilla määrillä 35 kg aloegeeliä per koiransa painokilo joka päivä. 30 kg koiran olisi siis litkittävä sitä yli tonnin joka päivä.

Siis lehdestä saatavaa geeliä, ei laimennettua juomaa, jota myydään.

Sadassa grammassa banaania on 200 mg kaliumia, joten banaania vastaava määrä aloeta olisi 1000 kiloa.

Rajendran ym. tutkimuksen loppuosa on hyvä esimerkki siitä, että määrättyä lähdekritiikkiä täytyy pitää yllä myös luettaessa tieteellisiä julkaisuja.

Johtopäätökset ovat aina sitä mitä sanakin tarkoittaa, eli tutkijan omia mietteitä tulosten merkityksestä ja hyödyllisyydestä. Tällä kerta mentiin ns. pöpelikköön niin että paukkui. Se, että he lainaavat hivenaineiden merkitystä, ei perustele heidän käsitystään aloen hyödyllisyydestä diabeteksen tukihoidossa, koska aloen mineraalimäärät ovat huomattavan vaatimattomat, lähes homeopaattisia.

Lisäksi he peilaavat mahdollisia etuja pelkästään aloen sisältämän tuhkan kautta ottamatta mitenkään huomioon miten aloe kokonaisuudessaan vaikuttaisi diabetes-potilaisiin.

Antibakteerinen suoja

Aloen yksi suurimmista myyntivalteista on sen antibakteerinen voima, jonka vuoksi se vähintään estää sairauksia ja parhaimmillaan jopa parantaa niitä. Kyllä, aloe verassa on antibakteerisia osasia.

Yllätys lienee se, että käytännössä kaikissa kasveissa on, koska se on niiden puolustusreaktio. Ongelma on vain siinä, että ennen kuin siitä saataisiin ihmisille tai eläimille järkevää hyötyä, niin se vaatii kasvin käsittelyä, jolloin siitä tehdään ekstrakti (kuin tuoremehua, tiivistettä), jonka jälkeen ainesosa eristetään.

Määrät ovat sellaisia, että pitäisi syödä kokonainen aloe-pelto, ennen kuin pääsee edes johonkin vaikuttaviin ainesmääriin. Jos pääsee edes silloinkaan, koska hyödyt ovat pääosin saatu labrojen soluviljelyksissä, joilla ei ole mitään tekoa elimistön kanssa, ja vielä vähemmän syödyn tai juodun aloegeelin, -mehun tai -tiivisteen kanssa.

Ihmiset sekoittavat antibakteerisen antibioottiseen. Antibakteerinen estää bakteerien kasvua tai tappaa niitä. Pellava on antibakteerinen materiaali, ja myös formaldehydi on antibakteerinen. Myös sokeri ja suola ovat antibakteriaalisia, kuin myös etikka. Siksi niitä käytetään menestyksekkäästi säilönnässä.

Silti sokeri- tai suolaveden juomista ei suositella sen ”antibioottisen” voiman takia – formaldehydistä puhumattakaan. Eikä pellavapaita auta tulehtuneeseen haavaan.

Antibiootti sen sijaan on jonkin mikrobin tuottamaa ainetta (myös synteettisenä, valmistustapa ei ole merkityksellinen), joka tappaa määrätyn bakteerin tavalla tai toisella vahingoittamatta kuitenkaan sairastunutta isäntää. Ero antibakteeriseen on täysin selvä.

Thu ym. (2013[ref]K. Thu, Yin Y. Mon, Tin A. Khaing, Ohn M. Tun. Study on Phytochemical Properties, Antibacterial Activity and Cytotoxicity of Aloe vera L. World Academy of Science, Engineering and Technology Vol:7 2013-05-28[/ref]) selvitti mm. aloe veran antibakteriaalisia ominaisuuksia. He tekivät ekstraktin ja kokeilivat laboratoriossa miten aloe toimii neljää eri bakteerikantaa vastaan verrattuna positiivisena kontrollina tetrasykliiniin ja negatiivisena kontrollina DMSO:hon. Tulosten mukaan aloe oli tehokas tappamaan bakteereja ainakin laboratorio-olosuhteissa puhtaita bakteerikantoja vastaan.

He eivät kylläkään ottaneet kantaa siihen, miten antibakteeriset tekijät saadaan ruuansulatuksesta elimistöön ja bekteerien kimppuun. Toki moinen on uuden tutkimuksen paikka kun on ensin laboratoriossa selvitetty, että onko ylipäätään mitään mitä tutkia, mutta tuossa vaiheessa on vielä hivenen aikaista ilmoittaa aloen olevan vahvasti antibakteerinen.

Minä en ole tutkija, enkä mikrobiologi. Ehkä siksi minulla on vaikeuksia ymmärtää, että kun aloe-ekstraktia sekoitetaan metanoliin ja todetaan, että sekoitus tappaa bakteereja, niin kuinka vahvasti se kertoo aloen voimasta?

Metanoli itsessään tappaa bakteereja tehokkaasti ja siksi alkoholia desinfiointiin käytetäänkin. Tutkijat huomauttivat, että aloe-ekstrakti toimi parhaiten sekoitettuna metanoliin ja heikoimmin DMSO:n kanssa. Hassua.

Minä voisin veikata, että apila-ekstraktikin metanoliin sekoitettuna tappaa bakteereja. Lisäksi he totesivat, että vahva ekstrakti tappoi tehokkaimmin, kun laihemmassa ei ollut tehoa. Tarkoittaa suoaan sitä, että tällä tutkimusasetelmalla aloejuomista ei ole mitään hyötyä, koska pitoisuudet ovat niin alhaisia.

Mutta jos on vakaasti sitä mieltä, että tuokin tutkimus alleviivasi aloen tehokkuutta bakteereja vastaan, niin on syytä muistaa, että aloe oli ensin hienonnettu, kuivattu ja jauhettu, jonka jälkeen sitä liotettiin viikko 95 prosenttisessa pirtussa, filtteröitiin ja kuivattiin uunissa.

Siksi on ehkä hetken aikaa syytä ihmetellä sitä ostamaansa aloemehupulloa ja kysyä, että onko tällä tuotteella mitään tekemistä tutkimustulosten kanssa.

Fytokemiallisia osia

Thu ym. tutkimus oli itseasiassa toisinto täysin vastaavasta Mariappan & Santhi (2012[ref]Mariappan V., Shanthi G. ANTIMICROBIAL AND PHYTOCHEMICAL ANALYSIS OF ALOE VERA L. IRJP 2012, 3 (10)[/ref]) tekemästä tutkimuksesta tuloksia myöten. Mariappan & Santhi laajensivat tietämystä aloesta tosin jonkin verran selvittäessään mitä fytokemiallisia yhdisteitä mistäkin kasvinosasta löytyy.

Laadullisella arvioinnilla aloe-geeli ei ole merkityksellinen mm. flavonoidien ja saponiinien saannille, vaan ne löytyvät itse lehdistä. Geelistä sen sijaan saadaan eniten sokereita.

Sairauksien hoitoa

Kun sanotaan, että aloe veraa ei ole tutkittu paljoakaan, niin se ei aivan pidä paikkaansa. Aloe veraa käsitteleviä papereita löytyy paljonkin. Mutta jos tutkimattomuudella tarkoitetaan aloen käyttöä lääkkeenä (tai tukihoitona) sisäisesti nautittuna, niin se pitäneekin paikkaansa.

Johtunee täysin siitä, että ei ole ollut oikein mitään mitä tutkia, koska kasvissa täytyy olla jotain sellaista, joka tekisi siitä poikkeavan muihin verrattuna. Aloe sisäisesti nautittuna ei ole sellainen.

Aloeta on esitetty hyödylliseksi suolisto-ongelmissa, joten sitä selviteltiin IBS-potilailla. IBS:ään aloe ei ollut plaseboa parempaa, mutta tutkijat olivat löytävinään merkkejä siitä, että aloe saattaisi hivenen auttaa ripuliin ja he esittivät, että sen suhteen aloeta olisi syytä tutkia tarkemmin (Davis ym. 2006[ref]Davis K, Philpott S, Kumar D, Mendall M. Randomised double-blind placebo-controlled trial of aloe vera for irritable bowel syndrome. Int J Clin Pract. 2006 Sep;60(9):1080-6.[/ref]). Aloen sokerit ja mahdollinen kuitu saattaisivat selittää asiaa riippuen IBS:stä ja oireilusta. Myöskään Hutchings ym. (2011[ref]Hutchings HA, Wareham K, Baxter JN, Atherton P, Kingham JG, Duane P, Thomas L, Thomas M, Ch’ng CL, Williams JG. A Randomised, Cross-Over, Placebo-Controlled Study of Aloe vera in Patients with Irritable Bowel Syndrome: Effects on Patient Quality of Life. ISRN Gastroenterol. 2011;2011:206103[/ref]) ei löytänyt aloen ja plasebon väliltä eroja.

Yhdestä asiasta aloen suhteen vallitsee yksimielisyys. Se on laksatiivi.